TT 2024:26

Työtuomioistuin on 3.3.2023 antamassaan välituomiossa TT 2023:16 katsonut, että kanteessa tarkoitetun miehistövarallaoloa suorittaneen palomiehen varallaoloksi luettu aika tuli lukea työajaksi.

Työehtosopimukseen perustuvien suoritusvaatimusten osalta katsottiin työtuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaisesti, että työaikalain (605/1996) 38 § ei tullut asiassa sovellettavaksi. Vaatimukset oli esitetty asiassa sovellettavan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaisessa määräajassa eivätkä kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset olleet miltään osin vanhentuneita.

Asia

Työaikaa koskeva riita

Kantaja

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry

Vastaaja

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT

Kuultava

Kuopion kaupunki

ASIAN KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Vireille 31.12.2021

Suullinen valmistelu 13.10.2022

Pääkäsittely 22.–24.11.2022

Asiat R 79/20, 20119/2021, 20200/2021 ja 20121/2021 on käsitelty samassa oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla.

Välituomio 3.3.2023 (TT 2023:16)

ASIAN TAUSTA

Työtuomioistuin on tässä asiassa 3.3.2023 antamallaan välituomiolla taltionumero H20 vahvistanut, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 1.5.2018–30.4.2021 Kuopion kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

A on ollut sivutoimisessa työsuhteessa kaupunkiin.

Asiassa on ratkaistavana vielä kysymys A:n oikeudesta vaadittuihin palkkasaataviin.

Välituomiolla ratkaistaan ensin kysymys siitä, ovatko saatavat joiltain osin vanhentuneita.

KANNE

Vaatimukset

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry on vaatinut, että Kuopion kaupunki velvoitetaan maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia A:lle ajalta 1.5.2018–30.4.2021 yhteensä 44.103,92 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen laskettuna

2.615,65 eurolle 31.12.2018 lukien;
17.293,66 eurolle 31.12.2019 lukien;
20.300,73 eurolle 31.12.2020 lukien ja
3.893,89 eurolle 31.12.2021 lukien.

Lisäksi Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry on vaatinut, että Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Kuopion kaupunki velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Koska varallaoloksi luettu aika tuli lukea KVTES:n mukaiseksi työajaksi, A:lla on oikeus työajalta KVTES:n mukaisiin saataviin, joita ovat tuntipalkka, sunnuntaityökorvaus, iltatyökorvaus, yötyökorvaus, lauantaityökorvaus, lisätyökorvaus, ylityökorvaus ja viikkolepokorvaus.

Ratkaisu KKO 2023:92 kaventaa, ei suinkaan lavenna, ratkaisun KKO 2018:10 soveltamisalaa. Korkein oikeus toteaa, ettei ratkaisu laajenna työaikalain kanneaikasäännöksen soveltamisalaa. Se itse asiassa päin vastoin osoittaa, että työaikaliitännäiseen saatavaan voidaan soveltaa työsopimuslain vanhentumissäännöksiä. Joka tapauksessa työtuomioistuin on jo työsuhteisten osalta tehnyt ratkaisuun KKO 2018:10 nähden erilaisen ratkaisun TT 2019:30, jota ratkaisua korkein oikeus ei purkanut KKO 2020:77. Huomionarvoista on se, että työtuomioistuin perusteli ratkaisuaan useilla eri näkökohdilla ja oikeudellisilla perusteilla. Tässä asiassa ei ole mitään perusteita päätyä aiemmasta ratkaisukäytännöstä poikkeavaan ratkaisuun.

Vastaajan väitteen mukainen ratkaisu myös vakavasti murtaisi A:n luottamuksensuojaa tasapuoliseen ja yhdenveroiseen kohteluun tuomioistuimessa. Hän on tehnyt samaa varallaoloa saman työnantajan lukuun kuin asiassa TT 2022:30 ja osin vielä samana aikana. Tuossa asiassa työtuomioistuin velvoitti Kuopion kaupungin maksamaan viranhaltijoille saatavia vuosilta 2013–2018 eivätkä saatavat siis olleet vanhentuneita. Jos työtuomioistuin päätyisi erilaiseen ratkaisuun kuin edellä mainitussa asiassa ja katsoisi, että jostakin satunnaisesta päivästä lukien viranhaltijoiden ja/tai työsuhteisten osalta sovellettava vanhentumissäännös vaihtuisi toiseen säännökseen, eivät asian TT 2022:30 vaatimuksenesittäjä ja A olisi tasaveroisessa asemassa tuomioistuimessa.

Kantaja ei katso tässä oikeudenkäynnissä tarpeelliseksi ottaa kantaa siihen, onko sivutoimisessa työsuhteessa olleella A:lla ollut säännöllistä työaikaa ja muodostuisiko hänelle vain lisä- ja mahdollisesti ylityötä ja muodostuisivatko vaatimukset kokonaisuudessaan työaikakorvauksista. Tämä saattaisi muodostaa oman työehtosopimusta koskevan erimielisyytensä, joka on kuitenkin tarpeeton ratkaista, koska sovellettava vanhentumissäännös on työsopimuslain 13 luvun 9 §.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Kuopion kaupunki ovat vaatineet, että kanteessa esitetty suoritusvaatimus hylätään ja Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukainen vanhentumisaika ei tule asiassa sovellettavaksi. Asiassa on sovellettava työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaista kanneaikaa.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:10 katsonut, että työaikakorvauksiin on sovellettava työaikalain 38 §:n kanneaikamääräystä siitä riippumatta, perustuuko työaikakorvausvaatimus lakiin, työehtosopimukseen vai työsopimukseen. Korkein oikeus on perustellut asiaa työaikalain 37 §:n määräyksellä työaikakirjanpidon säilyttämisestä. KVTES:ssä on sovittu, että työaikalain määräyksiä työaikakirjanpidosta sovelletaan.

Korkein oikeus ei ole ratkaisussa KKO 2020:77 muuttanut käsitystään siitä, että työaikalain kannesäännös koskee kaikkia työaikasaatavia siitä riippumatta, onko työaikakorvausten perusteena laki, työehtosopimus vai työsopimus. Tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä. Korkein oikeus on edelleen ennakkopäätöksessään KKO 2023:92 katsonut viitaten aiempaan ennakkoratkaisuunsa KKO 2018:10, että työaikakorvausten vanhentumiseen tulee soveltaa työaikalain mukaista kahden vuoden kanneaikaa silloinkin, kun työaikakorvauksista on sovittu työehtosopimuksessa. Tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä. Työsopimuslain vanhentumissäännöksen soveltaminen työaikalain kanneaikasäännöksen sijaan perustuisi ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

KVTES III luvun 2 §:ssä on sovittu, että työaikalain alaisten viranhaltijoiden / työntekijöiden palvelussuhteissa sovelletaan muun muassa työaikalain kanneaikasäännöstä.

A:n työaikakorvauksia koskeva kanne on saatettu vireille 31.12.2021, minkä vuoksi kaikki vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava vanhentuneiksi.

A on ollut sivutoimisessa työsuhteessa. Hänellä ei ole ollut säännöllistä työaikaa. KVTES III luvun 13 §:n 1 momentissa on sovittu, että ”lisätyötä on työnantajan aloitteesta viranhaltijan/työntekijän säännöllisen työajan lisäksi tehty työ, joka ei ole ylityötä”. Kun säännöllistä työaikaa ei ole ollut, kaikki työaika on lisätyötä, ellei se ole ylityötä. Kun varallaolo on luettu jälkikäteen työajaksi, muodostuu siitä hänelle lisä- ja ylityötä sekä muita KVTES:n III lukuun perustuvia työaikakorvauksia: sunnuntaityökorvaus (18 § 1 mom.), lauantaityökorvaus (18 § 2 mom.), iltatyökorvaus (19 § 1 mom.), yötyökorvaus (19 § 2 mom.) ja viikkolepokorvaus (24 §). Vaatimukset muodostuvat kokonaisuudessaan työaikakorvauksista, jolloin vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava kokonaisuudessaan vanhentuneiksi.

Vanhentunut määrä on 2.615,65 euroa.

Mikäli vastoin vastaajien kantaa, asiassa sovelletaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumisaikaa, ei kaupungilla ja KT:lla ole huomauttamista vaatimuksen enimmäismäärään 44.103,92 euroa.

Vaikka työtuomioistuin on aiemmin ratkaissut Kuopion kaupunkia koskevan asian TT 2022:30, ei se estä työtuomioistuinta soveltamasta tässä asiassa työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöstä. Oikeustila on em. tuomion jälkeen muuttunut siten, että korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2018:10 mukainen oikeustila on vakiintunut.

TODISTELU

Ei nimettyä todistelua.

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Työtuomioistuin on 3.3.2023 antamallaan välituomiolla taltionumero H20 katsonut, että A:n ajalla 1.5.2018–30.4.2021 varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi. Kanteessa on vaadittu palkkasaatavia, jotka kanteen mukaan muodostuvat tuntipalkasta, sunnuntaityökorvauksesta, iltatyökorvauksesta, yötyökorvauksesta, lauantaityökorvauksesta, lisätyökorvauksesta, ylityökorvauksesta ja viikkolepokorvauksesta.

Riitaa on siitä, ovatko vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin katsottava vanhentuneiksi. Kanne on nostettu 31.12.2021. Osapuolet ovat eri mieltä siitä, tuleeko asiassa sovellettavaksi työaikalain (605/1996) 38 §:n kanneaikaa koskeva säännös vai työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumissäännös. Jos asiassa tulee sovellettavaksi työaikalain 38 §:n säännös, vaatimukset kohdistuen vuoteen 2018 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava vanhentuneiksi.

Työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaan oikeus tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Työtuomioistuin toteaa, että kanteessa vaadittujen korvausten maksaminen ei perustu miltään osin työaikalain säännöksiin, vaan kyse on työehtosopimukseen perustuvista saatavista. Näitä työehtosopimusmääräyksiä sovelletaan työehtosopimusvaikutuksin, ei enää lakiperusteisesti. Työtuomioistuin on vastaavissa tapauksissa vakiintuneesti soveltanut työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumis- ja kanneaikaa. Pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Esimerkiksi ratkaisuissaan TT 2004:122, TT 2006:14, TT 2006:88, TT 2006:106 ja TT 2009:8 työtuomioistuin katsoi, että työaikalain 38 §:ssä säädetyt kanneajat koskevat säännöksen sanamuodon perusteella vain kyseisessä laissa säädettyjen korvausten raukeamista.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:120 katsonut, että oikeus työehtosopimuksen mukaiseen lomarahaan raukesi vuosilomalain kanneaikasäännöksen mukaisesti. Mainittu säännös vastaa sanamuodoltaan työaikalain kanneaikasäännöstä. Korkein oikeus totesi, että työntekijän oikeus lomarahaan ei tosin perustu vuosilomalakiin, mutta sopimusperäisyydestään huolimatta lomaraha on kuitenkin vuosilomalakiin perustuvan vuosilomapalkan tai lomakorvauksen tavoin vuosilomaoikeuteen liittyvä etu, jonka määräytymisperuste yleensä on vuosilomapalkan tietty osa. Tällaisena vuosilomaoikeuteen liittyvänä lisäetuna lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen on ilmeinen. Korkein oikeus jatkoi, että mainitun erityisen vanhentumissäännöksen takana on ajatus, että vuosilomapalkka ja lomakorvaus (verrattuina varsinaiseen palkkaan) koskevat suhteellisen pieniä saatavia ja että niiden perimisestä vasta pitemmän ajan kuluttua voisi näyttövaikeuksien vuoksi aiheutua tuloksettomia riitoja, mitä on syytä välttää (HE 52/1938 s. 5). Korkeimman oikeuden mukaan oli selvää, että tämä pätee myös lomarahaan nähden.

Työtuomioistuin kiinnittää huomiota siihen, että vuoden 2004 alusta voimaan tulleen työsopimuslain 13 luvun 9 §:n muutoksen myötä viiden vuoden vanhentumisaika ulotettiin koskemaan kaikkia työsuhteen kestäessä velottavia palkkasaatavia siitä riippumatta, perustuvatko ne työsopimuslakiin, työehtosopimukseen vai työsopimukseen. Ainoastaan työaikalakiin ja vuosilomalakiin perustuvat saatavat jäivät kanneaikasääntelyn varaan. (Ks. HE 187/2002 vp s. 91. Ks. myös vuosilomalakia koskeva HE 238/2004 vp s. 77.) Oikeuskirjallisuudessa Kröger ja Orasmaa ovatkin katsoneet, että työehtosopimussaatavia, kuten lomarahoja, koskee viiden vuoden vanhentumisaika (Tarja Kröger ja Pekka Orasmaa, Vuosilomalaki, 2015, s. 289–290).

Korkein oikeus on vuonna 2018 antanut ratkaisun KKO 2018:10, jossa se tulkitsi vanhan työaikalain 38 §:ää edellä lausutusta poiketen siten, että se koskee ”kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa” (tuomion 56 kohta). Korkein oikeus katsoi, että työaikalain kanneaikasäännöstä oli tulkittava yhdenmukaisesti ratkaisussa KKO 1997:120 vuosilomalain kanneaikasäännöksen osalta todetun kanssa, eikä työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säätäminen ollut korkeimman oikeuden mukaan muuttanut tätä tulkintaa (tuomion kohta 59). Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan muun ohella sillä, että työaikalain 37 §:n mukaisen työaikakirjanpidon säilyttämisvelvollisuuden ja kanneajan samuudella on olennaista merkitystä näytön esittämisen kannalta riitatilanteissa (tuomion kohta 57). Lisäksi se katsoi, että tulkinta, jonka mukaan tietystä työaikaan perustuvasta korvauksesta sopiminen työehtosopimuksessa johtaisi siihen, että sovellettavaksi tulisi työaikalain kanneaikasäännöksen sijasta työsopimuslain kanneaikasäännös, merkitsisi oikeudellista epävarmuutta (tuomion kohta 58). Sittemmin ratkaisussaan KKO 2023:92 korkein oikeus katsoi, että saataviin, jotka niiden syntyperuste huomioon ottaen eivät rinnastu työaikalain korvausjärjestelmän mukaisiin korvauksiin, ei sovelleta työaikalain kanneaikasäännöstä. Pitämättä jääneistä työajan lyhennysvapaista maksettaviin korvauksiin sovellettiin siten työsopimuslain vanhentumissäännöstä. Korkein oikeus totesi lisäksi, että lakia tulkittaessa lähtökohtana on säännöksen sanamuoto, eikä senkään vuoksi ole perusteltua tulkinnalla entisestään laajentaa kanneaikasäännöksen soveltamisalaa siten, että kysymyksessä olevan kaltaisissa vaatimuksissa katsottaisiin olevan kysymys työaikalaissa tarkoitetuista korvauksista (tuomion kohta 13).

Työtuomioistuin päätyi täysistuntoratkaisussaan TT 2019:30 tulkitsemaan vanhan työaikalain 38 §:ää vakiintuneen oikeuskäytäntönsä mukaisesti eli siten, että säännöstä ei sovelleta työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa riita-asioissa, joissa on kysymys työehto- ja virkaehtosopimuksiin perustuvista saatavista. Kuten ratkaisussa on todettu, työtuomioistuimen näkemyksen mukaan työaikalain kanneaikasäännöksen sanamuotoa on tulkittava suppeasti, koska kyse on poikkeussäännöksestä, joka lyhentää työntekijän suojaksi säädettyä vanhentumis- ja kanneaikaa työsopimuslain 13 luvun 9 §:n yleissäännökseen verrattuna. Tätä tulkintaa voidaan perusteella täysistuntoratkaisussa TT 2019:30 todetuin tavoin myös työtuomioistuimen vakiintuneella oikeuskäytännöllä ja lisäksi muun ohella sillä, että mainitun työsopimuslain vanhentumis- ja kanneaikasäännöksen perustelujen mukaan viiden vuoden vanhentumisaikaa puoltavat työntekijän oikeudelliseen suojaan liittyvät seikat, kuten esimerkiksi se, että työehtosopimuksen mukaisen palkan suuruudesta voi olla epätietoisuutta (HE 187/2002 vp s. 96). Tällainen epätietoisuus vallitsee tyypillisesti silloin, kun työ- tai virkaehtosopimusmääräykset ovat tulkinnanvaraisia tai niiden tulkinnasta on jo syntynyt sopimukseen osallisten välillä erimielisyyttä. Kyse on tällöin erilaisesta tilanteesta kuin silloin, kun riitaa on vain esimerkiksi siitä näyttökysymyksestä, kuinka paljon henkilö on tehnyt ylitöitä. Työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa erimielisyydestä on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimesta annetun lain 11 §:n 2 momentin mukaan neuvoteltava työehto- tai virkaehtosopimuksen neuvottelumääräysten mukaisesti ennen kuin riita-asia voidaan tutkia työtuomioistuimessa. Työtuomioistuin kiinnitti täysistuntoratkaisussaan erityisesti huomiota siihen, että työehto- ja virkaehtosopimuksiin liittyvillä menettelytapamääräyksillä on perusteltu myös työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaisen kanneajan säätämistä viideksi vuodeksi kahden vuoden sijaan (TaVM 28/2002 vp s. 3). Myös perus- ja ihmisoikeusnäkökohtien katsottiin puoltavan ratkaisua.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:77 katsonut, että työtuomioistuimen täysistuntoratkaisu TT 2019:30 ei perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen eikä sitä voitu siten purkaa. Ratkaisussaan korkein oikeus totesi, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio riita-asiassa voidaan purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, ja että vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on yleensä kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa. Tuomion purkaminen edellyttää, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä. (Ks. tuomion 16 kohta ja siellä mainittu oikeuskäytäntö.)

Korkein oikeus jatkoi, että tuomioistuimen ratkaisu voi perustua ilmeisesti väärään lain soveltamiseen myös silloin, kun se poikkeaa vakiintuneesta oikeuskäytännöstä. Esimerkiksi prosessuaalisten määräaikojen laskentaan, kanneaikoihin sekä vanhentumiskysymyksiin liittyvien oikeusvarmuutta ja tuomioistuimeen pääsyä koskevien näkökohtien vuoksi erityistä merkitystä voidaan antaa korkeimman oikeuden tämänkaltaisia kysymyksiä koskevan vakiintuneen ratkaisukäytännön noudattamiselle. Lainvoiman saaneen tuomion purkaminen oikeuskäytännön vastaisena edellyttää kuitenkin, että oikeustilaa voidaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella pitää yksiselitteisenä. (Tuomion kohta 19.) Ratkaisun KKO 2018:10 perusteella ei voitu kuitenkaan katsoa muodostuneen sellaista vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja oikeustilaa, että työtuomioistuimen täysistuntoratkaisun TT 2019:30, jossa nimenomaisesti oli perusteltu korkeimman oikeuden ratkaisusta poikkeavaa tulkintaa, olisi voitu katsoa perustuvan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen (tuomion kohta 20).

Tässä asiassa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Kuopion kaupunki ovat vedonneet siihen, että työsopimuslain vanhentumissäännöksen soveltaminen työaikalain kanneaikasäännöksen sijaan perustuisi ilmeisesti väärään lain soveltamiseen ja että korkeimman oikeuden omaksumaa tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä.

Työtuomioistuin toteaa, että se on edellä mainitun täysistuntoratkaisunsa jälkeen noudattanut vakiintuneesti jo aiemmin omaksumaansa tulkintaa (TT 2021:25, TT 2022:26–30, TT 2023:46 ja TT 2023:68). Työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa oikeustila on siten vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella yksiselitteinen. Kuten työelämä- ja tasa-arvovaliokunta uutta työaikalakia säädettäessä lausui (TyVM 17/2018 vp s. 9), korkein oikeus tulkitsi ratkaisussaan KKO 2018:10 kanneaikasäännöstä toisin kuin työmarkkinoilla ja työtuomioistuimen käytännössä oli aiemmin vakiintuneesti tulkittu (ks. myös esim. KKO 2022:14). Sinänsä on selvää, kuten valiokuntakin totesi (s. 9), että tilanne on oikeuskäytännön eriytymisen johdosta tällä hetkellä epätyydyttävä. Valiokunnan mukaan työoikeudellisten saatavien kanneaikaa ja vanhentumisaikaa koskevia säännöksiä on perusteltua selvittää kolmikantaisesti laajasti myös muilta osin kuin työaikalain osalta. Kuten työtuomioistuin on jo aiemmin todennut, kysymys onkin parhaiten lainsäätäjän ratkaistavissa. Työtuomioistuimen näkemyksen mukaan sen omaksuma tulkinta ei kuitenkaan ole ilmeisen lainvastainen. Oikeusvarmuuteen liittyvät näkökohdat puoltavat pikemminkin sitä, että työtuomioistuin noudattaa vakiintunutta ratkaisukäytäntöään.

Edellä lausutuilla ja edellä kerrotusta ratkaisukäytännöstään ilmenevillä perusteilla työtuomioistuin katsoo, että kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset eivät ole miltään osin vanhentuneita. Vaatimukset on esitetty työsopimuslain 13 luvun 9 §:ssä säädetyn määräajan kuluessa.

Tuomiolauselma

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Kuopion kaupungin vanhentumista koskeva väite hylätään.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Outi Anttila puheenjohtajana sekä Ari Wirén, Risto Lerssi, Mika Lallo, Paula Ilveskivi ja Samuli Hiilesniemi jäseninä. Valmistelija on ollut Meeri Julmala.

Välituomio on yksimielinen.