TT 2023:68

Asia

Työaika

Kantaja

Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry

Vastaaja

Elintarviketeollisuusliitto ry

Kuultava

X Oy

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Suullinen valmistelu 30.5.2023

Pääkäsittely 22.8.2023

TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Elintarviketeollisuusliitto ry:n ja Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry:n välisessä liha-alan työehtosopimuksessa on ollut sopimuskaudella 1.2.2017–31.1.2021 ja sopimuskaudella 1.2.2021–31.1.2023 muun ohella seuraavat työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 2003 määräykset.

1. Soveltamisala

Työajan lyhennys koskee niitä työaikamuotoja, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Näitä työaikamuotoja ovat normaalisti päivätyö, kaksivuorotyö sekä jatkuva yksi- ja kaksivuorotyö.

Jos työntekijän säännöllinen työaika on vähintään 37,5 tuntia viikossa, ansaitsee työntekijä työajan lyhennysvapaita suhteutettuna todellisuudessa tekemäänsä työaikaan. Jos työntekijä jo saa laskennallisesti pekkaset, niin yllä oleva ei koske ko. työntekijää (Tämä määräys tulee voimaan 1.10.2007)

Lisäksi edellytetään, että työntekijällä on enintään 30 arkipäivän pituinen vuosiloma sekä että hänen vuotuista työaikaansa muutoin lyhentävät vain kirkolliset juhlapyhät, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä, jouluaatto, uudenvuodenpäivä ja vapunpäivä.

Sopimuksenvaraista lomanpidennystä ei pidetä tässä eikä 2 kohdan 2. kappaleessa tarkoitettuna 30 arkipäivää ylittävänä vuosilomana.

Ks. allekirjoituspöytäkirjan 10 § (mm. osa-aikaeläke, osa-aikalisä, osittainen hoitovapaa, osa-aika-työkyvyttömyyseläke sekä osa-aikatapaturmaeläke), s. 5

2. Työajan lyhennyksen toteuttaminen

Työajan lyhentämisen piiriin kuuluvien työntekijöiden työaikaa lyhennetään 100 tuntia vuodessa jäljempänä esitetyllä tavalla.

[- -]

3. Vapaan kertyminen

Työntekijälle kertyy vapaata kalenterivuoden aikana kohdassa 1 tarkoitetuissa työaikamuodoissa tehdyistä säännöllisistä työpäivistä seuraavasti:

vähintään.......17 työpäivää.......1 vapaa
".......................34 "...................... 2 vapaata
".......................51 " ......................3 "
".......................68 " ......................4 "
".......................85 " ......................5 "
".......................102 ".....................6 "
".......................119 ".....................7 "
”.......................136 ".....................8 "
".......................153 ”.................... 9 "
".......................170 "....................10 "
".......................187 "....................11 "
"...................... 210 " ...................12,5 "

[- -]

4. Vapaan antaminen

Kalenterivuoden aikana kertynyt vapaa on annettava työntekijälle viimeistään seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä, ellei paikallisesti toisin sovita. Vapaa annetaan työnantajan määräämänä ajankohtana. Vapaata annettaessa noudatetaan vähintään viikon ilmoitusaikaa, ellei paikallisesti toisin sovita.

Vapaa annetaan vähintään työvuoro kerrallaan, ellei työnantajan ja työntekijän kesken toisin sovita. Vapaan antamisesta tulee ensisijaisesti pyrkiä sopimaan. Työntekijän esityksestä sovitut tilapäiset poissaolot työstä ovat työajan lyhennystä, ellei toisin sovita.

Jos työntekijän työsuhde päättyy eikä vapaata ole siihen mennessä annettu, maksetaan työntekijälle kertynyttä vapaata vastaava palkka keskituntiansion mukaan.

[- -]

9. Osa-aikainen siirtyy tilapäisesti kokoaikaiseksi

Osa-aikaisen työntekijän siirtyessä tilapäisesti tekemään 40/vähintään 37,5 tuntista työaikaa tulee hän tämän sopimuksen piiriin tehtyään 40/vähintään 37,5 tuntisia työviikkoja yhdenjaksoisesti vähintään neljän viikon ajan.

Soveltamisohje: Neljän viikon täytyttyä työntekijään sovelletaan työajan lyhentämistä koskevaa sopimusta siitä päivämäärästä lukien kun hän ryhtyi tekemään 40/vähintään 37,5 tuntista työviikkoa.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

Edellä todetuilla molemmilla työehtosopimuskausilla työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjat, päiväyksiltään 13.10.2016 ja 27.11.2020, ovat sisältäneet muun ohella seuraavat määräykset.

6 § Mm. osa-aikaeläke, osittainen varhennettu vanhuuseläke, osittainen hoitovapaa, osa-aika-työkyvyttömyyseläke sekä osa-aikatapaturmaeläke

Liittojen välillä on sovittu siitä, että mm. otsikossa mainituissa tapauksissa siirryttäessä osa-aikatyöhön työajan lyhennyksen osalta noudatetaan työtuomioistuimen tuomiokäytäntöä.

Mikäli sopimuskaudella syntyy uusia työtuomioistuimen ratkaisuja edellä mainituissa tai vastaavissa tilanteissa, liitot sopivat niiden käyttöönotosta viivytyksettä. Ratkaisujen mukainen menettely tulee käyttöön liittojen sopimalla tavalla. Liitot toteavat, että tapauksissa, joissa työajan lyhennysjärjestelmän piirissä (pekkaset) ollut työntekijä siirtyy mm. osa-aika-eläkkeelle, osittaiselle varhennetulle vanhuuseläkkeelle, osittaiselle hoitovapaalle, osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeelle tai osa-aikatapaturmaeläkkeelle hän ansaitsee työajan lyhennysvapaita suhteutettuna todellisuudessa tekemäänsä säännölliseen työaikaan (TT 2004-77).

Edellä mainituissa tapauksissa keskeytyvässä ja keskeytymättömässä kolmivuorotyössä kyseisen työntekijän säännöllisille tehdyille työtunneille maksetaan voimassa olevien sopimusten mukaiset prosenttilisät (3,2 % / 10,5 % sekä 15,6 %) (TT 2004-77).

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

X Oy:n palveluksessa työskennelleet kanteessa tarkoitetut työntekijät ovat olleet osasairauspäivärahajaksoilla vaatimuksessa todettuina ajanjaksoina, jolloin heille on maksettu sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n mukaista osasairauspäivärahaa. He ovat ennen ja jälkeen osasairauspäivärahajaksojaan olleet kokoaikatyössä, jossa työaika on ollut 40 tuntia viikossa, eli heillä on työehtosopimuksen perusteella ollut oikeus työajan lyhennysvapaisiin. Osasairauspäivärahajaksoilla heidän työaikansa on ollut sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n 3 momentin mukaisen sopimuksen perusteella 40–60 prosenttia täydestä työajasta 40 tunnin viikkotyöajan mukaan laskettuna. Kyseisinä ajanjaksona heidän työaikansa on siis ollut käytännössä 16–24 tuntia viikkoa kohden.

X Oy ei ole lukenut työntekijöiden osasairauspäivärahajaksojen aikana tekemiä työpäiviä työpäivinä, kun se on määrittänyt työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 3 kohdan perusteella heidän kyseisen kalenterivuoden työajan lyhennysvapaidensa kokonaismäärää.

Erimielisyys vallitsee siitä, onko sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n osasairauspäivärahaan oikeutettu työntekijä oikeutettu työehtosopimuksen mukaisiin työajan lyhennysvapaisiin niiltä ajanjaksoilta, kun hän tekee lainkohdan 3 momentin mukaiseen osa-aikatyöstä sopimiseen perustuen työtä kokoaikatyötä pienemmällä työajalla. Kantajan mukaan tällainen työntekijä on oikeutettu työajan lyhennysvapaisiin sen määrän osalta, jonka hänen tekemänsä osa-aikainen työaika on suhteessa sopimusalan kokoaikatyöhön (40 t/viikko). Vastaajapuolen mukaan osapuolet eivät ole tarkoittaneet sopia, että osasairauspäivärahalla oleville työntekijöille kertyisi työajan lyhennystä eikä tämä tulkinta ole myöskään pakottavan lainsäädännön vastainen.

Asiassa on käyty neuvottelut neuvottelujärjestelmän mukaisesti paikallisella tasolla ja liittotasolla, ja ne ovat päättyneet erimielisinä.

KANNE

Vaatimukset

Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry on vaatinut, että työtuomioistuin:

1. vahvistaa, että X Oy:n palveluksessa työskennellessään työntekijöille on kertynyt liha-alan työehtosopimuksen osana noudatettavan työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 3 kohdan mukaista palkallista työajan lyhennysvapaata työpäiviltä osasairauspäivärahajaksoilta työntekijöittäin ja ajanjaksoittain seuraavasti:

A: 3.4.–4.5.2018

B: 18.8.2020–8.1.2021

C: 21.9.–6.11.2020

D: 30.11.2020–15.1.2021

E: 30.11.2020–23.4.2021

F: 22.2.–22.4.2021

G: 1.10.–10.12.2021

H: 18.10.–19.12.2021

2. vahvistaa, että X Oy:llä on velvollisuus antaa edellä vahvistusvaatimuksessa 1 todetuilta ajanjaksoilta kertyneet työajan lyhennysvapaat työntekijöille B, D, E, F, G ja H heidän voimassa olevissa työsuhteissaan liha-alan työehtosopimuksen osana noudatettavan työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 4 kohdan mukaisesti palkallisena vapaana, tai vaihtoehtoisesti korvata työajan lyhennysvapaat työsuhteen päättyessä vastaavalla rahakorvauksella

3. velvoittaa X Oy:n maksamaan C:lle ajanjakson 21.9.–6.11.2020 ajalta hänen työsuhteensa päättyessä 30.4.2021 korvaamatta jäänyttä työajan lyhennysvapaan korvausta yhdeltä päivältä yhteensä 160,00 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 30.4.2021 lukien

4. velvoittaa X Oy:n maksamaan A:lle ajanjakson 3.4.–4.5.2018 ajalta hänen työsuhteensa päättyessä 31.5.2021 korvaamatta jäänyttä työajan lyhennysvapaan korvausta puoleltatoista päivältä yhteensä 240,00 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.5.2021 lukien ja

5. velvoittaa Elintarviketeollisuusliitto ry:n korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 16.628 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Perusteet

Työehtosopimuksen oikea tulkinta

Työtuomioistuin on käsitellyt tarkasteltavana olevia liha-alan työehtosopimuksen työajan lyhennysvapaaoikeuksia suhteessa osa-aikatyötä tekeviin työntekijöihin ratkaisussa TT 2007:73, joka koski osittaisella hoitovapaalla olevan työntekijän oikeutta työajan lyhennysvapaisiin. Tuomiossa todetuissa kantajan ja vastaajan vuosien 2001 ja 2003 pöytäkirjoissa sekä työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ssä on viitattu liha-alan työehtosopimuksessa sovellettavan myös sitä, mitä toisilla työehtosopimusaloilla on työtuomioistuimessa todettu osa-aikaeläkkeellä olevan työntekijän oikeudesta työajan lyhennysvapaisiin tuomiossa TT 2001:52 ja osittaisella hoitovapaalla olevan työntekijän oikeudesta työajan lyhennysvapaisiin tuomiossa TT 2004:77.

Allekirjoituspöytäkirjan 6 §:n otsikon Mm. -merkintä todentaa, että otsikon luettelo ei ole tyhjentävä luettelo. Siten allekirjoituspöytäkirjan 6 §:n tekstin ensimmäisen kappaleen mukaista tarkastelua työehtosopimusosalliset ovat sitoutuneet tekemään myös muissa tilanteissa, joissa kesken sopimuskauden työtuomioistuimen ratkaisulla todetaan, että tietyssä erityistilanteessa osa-aikaisella työntekijällä on oikeus työskentelynsä ajalta työajanlyhennysvapaiden kertymään. Tämä osoittaa sen, että molemmat työehtosopimusosalliset ovat mieltäneet, että osa-aikaisuus saattaa oikeuttaa työntekijän työajan lyhennysvapaaseen tietyissä allekirjoituspöytäkirjan 6 §:n otsikoinnissa mainitsemattomissa tilanteissa.

Tässä asiassa on kyse sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:ssä säädetystä tilanteesta, jossa henkilön terveydentila on alentunut siten, että hän on työkyvytön kokoaikatyöhönsä, mutta hänellä todetaan olevan mahdollisuus terveyttään ja toipumista vaarantamatta hoitaa osa työtehtävistään. Näissä tilanteissa tehdyn osa-aikaisen työskentelyn kesto on rajattu ja osa-aikaisuus perustuu lainkohdan 3 momentissa tarkoitettuun työntekijän ja työnantajan väliseen sopimiseen.

Koska oikeus osasairauspäivärahaan on vain niillä työntekijöillä, joilla terveydentila on alentunut, on oikeutta ja mahdollisuutta käyttävä työntekijä jo lähtökohtaisesti niiden laissa olevien pakottavien suojasäännösten piirissä, jotka koskevat eriarvoisen kohtelun kieltämistä terveydentilan perusteella. Yhdenvertaisuuslain 8 §:ssä kielletään eriarvoiseen asemaan asettaminen terveydentilan perusteella. Myös Suomen perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuutta perusoikeutena koskeva säännös sisältää 1 momentissa yleismääräyksen ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta lain edessä, ja 2 momentti sisältää tätä tarkentavan säännöksen siitä, että ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa eriarvoiseen asemaan terveydentilaan liittyvän syyn perusteella.

Huomioiden edellä todettu sääntely osasairauspäivärahakauden aikana osa-aikatyötä sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n 3 momentissa todettuun sopimukseen perustuen tekevä työntekijä asetetaan vastaajan tulkinnalla eriarvoiseen asemaan ilman asiallista perustetta. Tämä eriarvoinen kohtelu on vastoin kieltoa syrjiä ketään terveydentilan vuoksi työehtoja tai työstä johtuvia oikeuksia määrättäessä.

Vastaajan tulkinta merkitsee osasairauspäivärahaan oikeutetun työntekijän eriarvoista kohtelua terveydentilan perusteella sekä suhteessa kokoaikaisiin työntekijöihin että myös suhteessa osa-aikaeläkkeen tai osittaisen hoitovapaan perusteella vastaavalla tavalla osa-aikaisesti työtä tekeviin sellaisiin työntekijöihin nähden, joiden terveydentila ei ole alentunut.

Terveydentilaan nähden neutraali ja syrjimätön tulkinta on sen sijaan kantajan esittämä tulkinta, jossa osa-sairauspäivärahakauden aikana työskentely tulee huomioida työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 3 ja 4 kohdan työajan lyhennysvapaiden määrää laskettaessa toteutuneen työajan ja kokoaikatyön suhteessa osa-aikaisuuden aikana tehtyjen työpäivien osalta, eli tuomion TT 2007:73 tuomiolauselmaa vastaavasti. Tämä tulkinta on neutraali tulkinta suhteessa terveydentilaan, koska työntekijä tulee osa-aikaisena työtä tehdessään oikeutetuksi työajan lyhennysvapaisiin siinä määrin, kun hän tekee työtä suhteessa kokoaikatyön määrään (pro rata temporis -periaate).

Kun huomioidaan työtuomioistuimen ratkaisukäytäntö siitä, miten vahvana periaatteena työtuomioistuin on eri ratkaisuissaan työ- ja virkaehtojen mukaisia määräyksiä tulkitessaan nähnyt osa-aikatyötä koskevan pro rata temporis -periaatteen (TT 2007:72, TT 2020:90, TT 2019:119, TT 2016:49, TT 1999:34 ja TT 2015:48), ei ole perustetta katsoa tässä asiassa edellä mainituissa muissa ratkaisuissa sovelletut periaatteet huomioiden osasairauspäivärahaan oikeutetun työntekijän kohdalla, ettei hänellä olisi oikeutta työajan lyhennysvapaisiin mainitun periaatteen mukaisesti.

Työtuomioistuin on todennut osa-aikatyössä pro rata temporis -periaatteen tulevan työehtosopimuksen määräyksen soveltamisen yleiseksi oikeusperiaatteeksi, joka tulee sovellettavaksi myös silloin, kun työehtosopimuksen tekstin sanamuoto, logiikka tai osapuolten tarkoitus ei viittaa etuuden suhteellistamiseen kokoaikatyön ja osa-aikatyön suhteessa (TT 2015:48). Tähän nähden ei tule edes merkitykselliseksi, mitä työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen määräyksiä tehdessä on osapuolten välillä tarkoitettu. Sama johtopäätös koskee pakottavan lain asettamia syrjinnän kieltoja. Siten ei tähän nähden ole edes merkitystä sillä, mitä vuonna 2003 työajan lyhentämissopimusta tehtäessä on sopimuksen tekijöiden tarkoituksena ollut. Allekirjoituspöytäkirjan jokaisella työehtosopimuskierroksella uudistettu 6 § osoittaa molempien sopimusosallisten kuitenkin itsekin mieltäneen sen, että tuossa säännöksessä mainittujen osa-aikaisuustilanteiden lisäksi on tai voi olla muitakin tilanteita, joissa osa-aikaisella on oikeus työajan lyhennysvapaisiin.

Vastaaja on rinnastanut osasairauspäiväjakson aikana työskentelyn muuhun täysin vapaaehtoiseen sopimiseen osa-aikatyöstä kokoaikatyön sijasta ja katsonut tällä perusteella, että vertailukohtana tällaiselle työntekijälle tulisi olla täysin vapaasta tahdosta osa-aikaisen työsopimuksen solminut työntekijä. Rinnastus ei ole oikea. Osasairauspäivärahaoikeuden edellytyksenä on terveydentilan alentuminen ja kyseinen järjestely tehdään sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n 1 momentissa todetusti tukemaan työkyvyttömän työntekijän pysymistä työelämässä ja paluuta kokoaikaiseen työhön. Osasairauspäivärahaan oikeutetun kohdalla on siis kyse erityistilanteesta ja erityisestä suojattavasta intressistä. Tilanne on olennaisesti erilainen kuin silloin, jos osa-aikaisen työn tekemisen syynä on yksin työnantajan vapaa tahto teettää osa-aikatyötä ja työntekijän vapaa tahto tehdä kokoaikatyön sijasta osa-aikatyötä.

Oikeudellisesti parhaiten vertailukelpoiset vertailukohdat osasairauspäivärahaoikeutetun työntekijän osa-aikatyöskentelylle on osa-aikaisesti eläke-etuuden edellytysten vuoksi tai osittaisen hoitovapaan vuoksi työskentelevä henkilö. Kaikissa näissä tapauksissa on lain syrjinnän kiellon sääntelystä lähtevä peruste, jonka perusteella työntekijälle ylipäätään on käynyt mahdolliseksi käyttää oikeuttaan tiettyyn työsuhde- ja sosiaaliturvaetuuteen, mutta tuon etuuden saaminen edellyttää kokoaikatyön muuttamista osa-aikaiseksi. Eläke-etuuden osalta tuo lain sinänsä vahvasti suojaama peruste sosiaalietuuteen on työntekijän eläke-etuuteen oikeuttava ikä, osittaisen hoitovapaan kohdalla perhesuhteet ja vanhemmuus ja osasairauspäivärahaoikeuden kohdalla terveydentila. Kaikissa näissä tilanteissa työntekijällä on kuitenkin yhtäläinen oikeus olla käyttämättä kyseistä oikeuttaan, eli asiaan liittyy harkintaa ja erillinen ratkaisu siitä, haluaako työntekijä käyttää oikeuttaan mainittuun sosiaaliturvaetuuteen.

Tämän työehtosopimuksen alalla on työtuomioistuimen tuomiossa TT 2007:73 todetuilla pöytäkirjoilla osallisten välillä todettu, että eläke-etuuden perusteella osa-aikaisuutta tekevällä työntekijällä on oikeus työajan lyhennyskorvauksiin. Mainitussa tuomiossa tämä oikeus on vahvistettu osittaiseen hoitovapaaseen oikeuttaan käyttävän työntekijän kohdalla. Pakottavat lain säännökset huomioiden on tässä asiassa päädyttävä kantajan esittämään tulkintaan, että osasairauspäivärahakauden aikana työskentelevällä työntekijällä on yhtäläinen oikeus työajan lyhennysvapaiden kertymään kuin hänellä tai toisella sopimusalan työntekijällä olisi osa-aikaeläkkeen tai osittaisen hoitovapaan aikana.

Vastaajan ja kuultavan ilmoittamat erilaisen kohtelun perusteet eivät ole yhdenvertaisuuslain 12 §:ssä tarkoitettuja hyväksyttäviä oikeuttamisperusteita. Ilmoitetut perusteet eivät olisi myöskään lain 11 §:n edellyttämiä oikeuttamisperusteita. Lain 12 §:n säännös on erityissäännös suhteessa 11 §:n yleissäännökseen, joten työsuhteessa tapahtuvaan erilaiseen kohteluun sovelletaan joka tapauksessa 11 §:n sijaan 12 §:ää.

Vastaaja ja kuultava eivät ole osoittaneet yhdenvertaisuuslain edellyttämää hyväksyttävää tavoitetta erilaiselle kohtelulle. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n mukainen velvollisuus kohdella työntekijöitä tasapuolisesti on säädetty työntekijöiden suojaksi, ei työntekijöiden eriarvoisen kohtelun oikeuttamisen perusteeksi eli työnantajan lähtökohtaisesti kielletyn menettelyn oikeuttamisperusteeksi. Siten osasairauspäivärahajaksolla työskentelevän kohtelun rinnastaminen muutoin vapaasta tahdostaan osa-aikatyöstä sopineen työntekijän kohteluun työntekijöiden tasapuolisen kohtelun tarkoituksessa ei muodosta sallittua oikeuttamisperustetta.

Kyse on osa-aikatyössä palkkaa vastaan edellytetyn vastikkeen eli työpanoksen määrästä, eli siitä, tuleeko työsuoritteen määrää alentaa työajan suhteessa kuten kokoaikaisilla työntekijöillä työajan lyhennysvapailla. Kun kyse on palkkaa vastaan edellytetyn työpanoksen määrästä, ja kääntäen palkan suuruudesta suhteessa tehdyn työn määrään, kohtelussa on laadullisesti kyse työn vastikkeen eli työsuhteen ehdon tasoisesta asiasta, eikä työtehtävien laadusta johtuvista tekijöistä tai työn suorittamisesta johtuvista vaatimuksista.

Vaikka osasairauspäivärahalla olevan työntekijän työn määrää alennetaan sopimuksella 40–60 prosenttiin täydestä työajasta tai heidän työtehtäviään mukautetaan osasairauspäivärahakauden ajaksi, nuo seikat eivät muodosta todellista tai ratkaisevaa vaatimusta jättää tuossa asemassa oleville työntekijöille myöntämättä oikeutta työajan lyhennysvapaisiin siltä osin, kun he edelleen tekevät työtä. Siirtyminen kokoaikaisesta osa-aikaiseksi osasairauspäivärahakauden ajaksi tai osasairauspäivärahakauden tavoitteiden saavuttaminen ei edellytä tuollaista kohtelua.

Osasairauspäivärahakaudelle riidattomasti tyypillinen olosuhteen tilapäisyys tai lyhyehkö kesto ei muodosta todellista ja ratkaisevaa edellytystä sille, että työajan lyhennysvapaaoikeuden osalta heillä ei tulisi katsoa olevan oikeutta työajan lyhennysvapaisiin. Kyse on osa-aikatyöstä sopimisesta määräaikaisesti. Sopimuksen määräaikaisuus, olosuhteen tilapäisyys tai niiden mahdollisesti lyhyt kesto ei muodosta todellista ja ratkaisevaa vaatimusta erilaiselle kohtelulle. Myös määräaikaisten työntekijöiden laissa säädetty suoja kiellosta epäedullisimpiin työehtoihin sopimuksen määräaikaisuuden perusteella osoittaa, ettei lainsäätäjä ole tarkoittanut sallia tällaisia tulkintoja.

Kohtelu on tässä asiassa myös yli sen, mikä olisi oikeasuhtaista esitettyyn tavoitteeseen pääsemiseksi.

Toinen kannevaatimus

Työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 4 §:n mukaan kalenterivuoden aikana kertynyt työajan lyhennysvapaa tulee antaa palkallisena vapaana kyseisen vuoden aikana tai viimeistään seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä.

Tässä asiassa vahvistusvaatimuksen 1 hyväksyminen merkitsee sitä, että tuossa vaatimuksessa mainituilla työntekijöillä on vaatimuksessa mainituilta kalenterivuosilta tullut kertyneeksi yhtiön tulkinnalla vähemmän työajan lyhennysvapaata, kuin olisi tullut kertyä. Työsuhteessa yhä olevien työntekijöiden kohdalla nuo vapaat ovat yhä antamatta. Siten työtuomioistuimen tulee vahvistaa, että kyseisillä työntekijöillä on yhtiön kanssa kesken olevissa työsuhteissaan tuomion antamishetkellä voimassa oleva oikeus saada palkallisena vapaana kyseiset vapaat tuomion antamisen jälkeisenä ajankohtana, tai vaihtoehtoisesti noita vapaita vastaava rahakorvaus, jos heidän työsuhteensa päättyvät ennen kuin nuo vapaat tulevat annetuiksi kokonaisuudessaan.

Kolmas kannevaatimus

C:llä kalenterivuoden 2020 työajan lyhennysvapaan kokonaismäärä on ollut yhtiön nyt toteuttamalla laskennalla, jossa vaatimuksessa yksilöidyltä osasairauspäivärahakaudelta ei ole kertynyt lainkaan työajan lyhennysvapaata, 10 työajan lyhennyspäivää. C on työskennellyt 21.9.–6.11.2020 tehden osa-aikatyötä siten, että kun tuon ajanjakson osa-aikatyön aikana toteutuneet työpäivät luetaan mukaan koko vuoden 2020 työajan lyhennysvapaiden kertymässä vahvistusvaatimuksen 1 mukaisesti, C on tullut oikeutetuksi yhtiön oikeaksi katsoman 10 työajan lyhennysvapaapäivän sijasta 11 lyhennyspäivään kyseisenä vuonna. Siten vaatimuksen 1 hyväksyminen johtaa yhden päivän suuruiseen lisävapaan antamisvelvoitteeseen yhtiölle C:hen nähden.

Työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 4 §:n mukaan kertynyt mutta antamatta jäänyt työajan lyhennysvapaa korvataan työsopimuksen päättyessä rahakorvauksella, jonka määrä lasketaan keskituntiansion perusteella.

C:n työsopimussuhde yhtiöön nähden on päättynyt 30.4.2021. Hänen työsuhteensa päättyessä on erääntynyt työajan lyhennysvapaita vuodelta 2020 yksi enemmän kuin mitä hänelle oli annettu aikaisemmin vapaana, ja tuo saatava on korvattava vapaan pituuden eli kahdeksan tunnin keskituntiansiota koskevalla korvauksella. Maksusuoritus on erääntynyt työsuhteen päättyessä 30.4.2021.

Neljäs kannevaatimus

A:lla kalenterivuoden 2018 työajan lyhennysvapaan kokonaismäärä on ollut yhtiön nyt toteuttamalla laskennalla, jossa vaatimuksessa yksilöidyltä osasairauspäivärahakaudelta ei ole kertynyt lainkaan työajan lyhennysvapaata, 11 työajan lyhennyspäivää. A on työskennellyt 3.4.–4.5.2018 tehden osa-aikatyötä siten, että kun tuon ajanjakson osa-aikatyön aikana toteutuneet työpäivät luetaan mukaan koko vuoden 2018 työajan lyhennysvapaiden kertymässä vahvistusvaatimuksen 1 mukaisesti, A on tullut oikeutetuksi yhtiön oikeaksi katsoman 11 työajan lyhennysvapaapäivän sijasta 12,5 lyhennyspäivään kyseisenä vuonna. Siten vaatimuksen 1 hyväksyminen johtaa puolentoista päivän suuruiseen lisävapaan antamisvelvoitteeseen yhtiölle A:han nähden.

Kyseinen puolentoista päivän määrän oleva enempi työajan lyhennysvapaa olisi tullut antaa A:lle huhtikuun 2019 loppuun mennessä.

Työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 4 kohdan mukaan kertynyt mutta antamatta jäänyt työajan lyhennysvapaa korvataan työsopimuksen päättyessä rahakorvauksella, jonka määrä lasketaan keskituntiansion perusteella.

A:n työsopimussuhde yhtiöön nähden on päättynyt 31.5.2021. Hänen työsuhteensa päättyessä on erääntynyt työajan lyhennysvapaita vuodelta 2018, joka olisi tullut antaa vuoden 2019 aikana, puolitoista päivää enemmän kuin mitä hänelle oli annettu aikaisemmin vapaana. Tuo saatava on korvattava vapaan pituuden eli kahdentoista tunnin keskituntiansiota koskevalla korvauksella. Maksusuoritus on erääntynyt työsuhteen päättyessä 31.5.2021.

A:n rahamääräistä saatavaa koskevan suoritusvaatimuksen osalta kanne perustuu hänelle vapaana antamatta jääneen työajan lyhennysvapaan korvaamisesta työsuhteen päättyessä rahakorvauksella. Tuo kuultavan maksuvelvoite on erääntynyt vasta A:n työsuhteen päättyessä 31.5.2021, mitä ennen kuultavalla olisi ollut täysi mahdollisuus antaa antamatta jäänyt työajan lyhennysvapaa A:lle palkallisena vapaana, jolloin rahakorvausta ei olisi voitu vaatia tai ainakaan tuomita. Kun kanne on nostettu 28.12.2022 alle kahden vuoden sisällä A:n työsuhteen päättymisestä eli maksuvelvoitteen erääntymisestä, kanne on myös suoritusvaatimuksen osalta nostettu kanneajan ollessa voimassa riippumatta siitä, arvioidaanko kanneaikaa työaikalain vai työsopimuslain perusteella tai tuleeko työaikalain kanneaikasäännös sovellettavaksi.

Toissijaisesti kantaja katsoo, että vaikka katsottaisiin A:n euromääräisen saatavan maksuvelvoitteen syntyneen jo huhtikuussa 2019 tai työajan lyhennysvapaiden kertymävuoden eli vuoden 2018 lopussa, kanne on silti nostettu myös suoritusvaatimuksen osalta kanneajan puitteissa, koska aikaisemman työaikalain 38 §:n kanneaikasäännös ei tule sovellettavaksi.

Työajan lyhennysvapaiden kertyminen ja työnantajan velvollisuus antaa niitä työntekijälle perustuu yksinomaan työehtosopimuksen määräyksiin. Siten myös suoritusvaatimus A:n saamatta jääneiden työajan lyhennysvapaiden korvaamisesta perustuu työehtosopimuksen tulkintaan, joka on tässä työtuomioistuimen oikeudenkäynnissä järjestäytyneiden osapuolten välillä riitainen kysymys.

Työtuomioistuin on ratkaisuissaan TT 2019:30, TT 2021:25, TT 2022:26, TT 2022:27, TT 2022:28, TT 2022:29 ja TT 2022:30 jo linjannut, että sillä ei korkeimman oikeuden antaman ratkaisun KKO 2018:10 johdosta ole syytä poiketa aiemmasta vakiintuneesta oikeuskäytännöstään, jonka mukaisesti työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa, virka- tai työehtosopimukseen perustuvia työaikasaatavia koskevissa asioissa työaikalain kanneaikasäännös ei tule sovellettavaksi.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:77 todennut, että työtuomioistuimen välituomio TT 2019:30 ja siihen perustunut työtuomioistuimen myöhempi tuomio eivät ole perustuneet ilmeisen väärään lain soveltamiseen, vaikka huomioidaan korkeimman oikeuden aikaisempi ratkaisu KKO 2018:10. Samalla korkein oikeus on todennut, että työaikakorvauksia koskeva kanneaikasääntely sekä työaikalain ja työsopimuslain säännösten välinen suhde eivät säännösten sanamuotojen perusteella ole yksiselitteisiä, ja että myöskään ratkaisun KKO 2018:10 perusteella ei voida katsoa muodostuneen tuon ratkaisun oikeusohjeen sisällön mukaista vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja oikeustilaa (KKO 2020:77 perusteluiden kohta 20).

Kanne on siten nostettu myös A:n saatavaa koskevan suoritusvaatimuksen osalta kanneajan ollessa voimassa. Siten A:n saatava koskevaa suoritusvaatimus ei ole vanhentunut.

VASTAUS

Vaatimukset

Elintarviketeollisuusliitto ry ja X Oy ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 8.868,26 eurolla korkoineen.

Perusteet

Työehtosopimuksen oikea tulkinta

Osapuolten tarkoitus

Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 6 §:n sanamuoto osoittaa, että määräyksellä ei ole tarkoitettu osasairauspäivärahajaksoilla olevia työntekijöitä. Työehtosopimuksessa ei ole sovittu, että osasairauspäivärahalla oleville työntekijöille kertyisi työajan lyhennystä. Osapuolet eivät myöskään ole tarkoittaneet tätä sopia. Työehtosopimuksen tulkinnalla ei voida täydentää työehtosopimukseen mahdollisesti jätettyä aukkoa. X Oy on aina soveltanut kyseistä pykälää vastaajan tulkinnan mukaisesti. Vastaajan ja työnantajan tulkinta liha-alan työehtosopimuksesta ja erityisesti sen allekirjoituspöytäkirjan 6 §:stä on osapuolten yhteistä tarkoitusta ilmentävän sanamuodon mukainen.

Vaikka pakottava lainsäädäntö syrjäyttää työehtosopimuksen toisen sisältöisen määräyksen, kysymys ei tällöin ole sopimuksen tulkinnasta vaan sopimuksen pätemättömyydestä sekä siitä, että palvelussuhteen ehto määräytyy muulla perusteella. Lain ja työehtosopimuksen välistä ristiriitaa voidaan joissakin tapauksissa kuitenkin välttää sillä tavoin, että sopimusta tulkitaan niin kuin se olisi tarkoitettu solmia lain mukaiseksi. Sikäli kuin kantaja väittää liha-alan työehtosopimuksen määräyksen olevan ristiriidassa pakottavan lainsäädännön kanssa, tulkinnassa olisi pyrittävä siihen, että osapuolet ovat tarkoittaneet sopimusmääräyksen olevan pätevä. Kantaja on velvollinen näyttämään esittämäänsä tulkintaan oikeuttavan perusteen, jos se väittää sopimuksen sisällön olevan muu kuin sanamuodon osoittama.

Allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ää vastaava määräys on muotoutunut liha-alan työehtosopimuksiin vuosien 2001–2005 aikana (ks. TT 2007:73). Määräyksellä on tarkoitettu korostaa sitä, että osapuolet sitoutuvat noudattamaan työtuomioistuimen ratkaisukäytäntöä työajan lyhennysvapaisiin liittyvissä kysymyksissä. Pykälän sisältämää luetteloa erilaisista tilanteista on täydennetty sitä mukaa, kun työtuomioistuin on antanut soveltuvia ratkaisuja.

Allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ssä olevalla lyhenteellä ”mm.” osapuolet ovat tarkoittaneet sitä, että mikäli sopimuskauden aikana työtuomioistuin antaa ratkaisuja muissa otsikossa lueteltujen kaltaisissa asioissa, osapuolet sitoutuvat noudattamaan työtuomioistuimen ratkaisukäytäntöä työajan lyhennysvapaisiin liittyvissä kysymyksissä. Osapuolet eivät kuitenkaan ole tarkoittaneet, että kumpikaan sopimuspuoli voisi yksipuolisesti laajentaa sopimusmääräystä käsittämään uusia työntekijäryhmiä, kuten osasairauspäivärahalla olevia työntekijöitä.

Vastaajan tiedossa ei ole, että työtuomioistuimella olisi sellaista ratkaisukäytäntöä, jossa todettaisiin, että osasairauspäivärahalla olevat työntekijät kuuluisivat työajanlyhennyksen piiriin. Osasairauspäivärahaa ei ole mainittu työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ssä. Siten kyseistä sopimuskohtaa on tulkittava siten, että osapuolet eivät ole tarkoittaneet, että osasairauspäivärahalla oleville työntekijöille kertyisi työajanlyhennystä.

Työajan lyhentämisestä on sovittu yleisemmin osapuolten vuonna 2003 solmimassa työajan lyhentämistä koskevassa sopimuksessa. Sopimuksen mukaan työajan lyhennys koskee vain niitä työaikamuotoja, joissa työntekijän säännöllinen työaika on vähintään 37,5 tuntia viikossa. Vuoden 2003 työajan lyhentämissopimuksesta ei siten löydy tukea ajatukselle, jonka mukaan osasairauspäivärahalla olevat kuuluisivat työajan lyhennyksen piiriin. Toisin kuin kantaja väittää, asiassa on merkitystä sillä, mikä vuonna 2003 työajan lyhentämissopimusta tehtäessä on ollut osapuolten tarkoitus.

Kantaja on lisäksi vedonnut siihen, että koska asianomaisen työehtosopimuksen alalla työajan lyhennysvapaita kertyy sekä eläke-etuuden perusteella osa-aikaisuutta tekeville työntekijöille että osittaiseen hoitovapaaseen oikeuttaan käyttävien työntekijöiden kohdalla, olisi katsottava, että työajan lyhennysvapaiden olisi kerryttävä myös osasairauspäivärahalla oleville. Tämä käsitys on kuitenkin virheellinen. Kummassakin yllä mainitussa tapauksessa lyhennysvapaiden kertyminen perustuu viime kädessä siihen, että osapuolet ovat sopineet asiasta työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ssä. Osapuolet eivät kuitenkaan ole sopineet – eivätkä ne ole tarkoittaneet sopia – että lyhennysvapaita kertyisi osasairauspäivärahalla oleville työntekijöille. Mikäli kantaja tällaista väittää, on sen kyettävä näyttämään väitteensä toteen.

Lisäksi on huomioitava, että osa-aikaisesti eläke-etuuden edellytysten vuoksi tai osittaisen hoitovapaan vuoksi työskentelevät henkilöt tekevät lähtökohtaisesti samaa työtä kuin aiemminkin. Osa-aikaisella sairauspäivärahalla olevien työtä on kuitenkin tavanomaisesti järjestelty uudestaan ja mukautettu. Kyseessä ei siten ole sama työ kuin heidän aiemmin tekemänsä, vaan työsuhde on olemukseltaan muuttunut.

Pakottava lainsäädäntö

Työajan lyhentämismääräykset ovat saaneet alkunsa vuoden 1984 tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta, jolla sovittiin työajan lyhentämisestä 32 tunnilla vuodessa. Keskusjärjestöt STK ja SAK antoivat 8.1.1985 yhteisen suosituksen, jonka mukaan työaikaa lyhennetään niissä työaikamuodoissa, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Tarkoituksena oli lyhentää kaikkein pisimpiä työaikoja, joita tuolloin olivat tehneet 40 tuntia viikossa päivä- ja kaksivuorotyössä työskentelevät. Lyhennyksillä pyrittiin pienentämään pisimpien työaikojen eroa lyhyempiin työaikoihin. Työajan lyhennys nousi asteittain sataan tuntiin kalenterivuodessa.

Eräänä työajan lyhennysvapaiden tarkoituksena voidaan siten nähdä kokoaikaisten työntekijöiden työkuorman vähentämisen ja työssä jaksamisen edistämisen. Tyypillistä on, että lyhennysvapaita edelleenkin annetaan vain 40 viikkotuntia tekeville työntekijöille. Lyhyempää työaikaa tekevillä työntekijöillä ei ole vastaavaa tarvetta lyhennysvapaille, sillä heidän työaikansa on jo valmiiksi lyhyempi, mistä syystä erilaiselle kohtelulle on asiallinen peruste.

Kantaja on vedonnut yhdenvertaisuuslain 8 §:ään ja perustuslain 6 §:ään, jotka kieltävät terveydentilaan perustuvan syrjinnän. Käsillä olevassa tilanteessa kyse ei kuitenkaan ole terveydentilaan perustuvasta syrjinnästä, sillä täysin terveetkään osa-aikaiset työntekijät eivät työmarkkinajärjestöjen välisen sopimuksen mukaisesti saa työajan lyhennysvapaita. Osa-aikaisia työntekijöitä kohdellaan siten keskenään samalla tavalla.

Asiassa on kyse sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:ssä tarkoitetusta osasairauspäivärahasta. Sen saaminen edellyttää sitä, että työnantaja ja työntekijä ovat yhdessä sopineet siitä, että työntekijä tekee työtään osa-aikaisesti. Osa-aikainen työhön paluu kokoaikaiselta sairauslomalta perustuu aina työntekijän ja työnantajan suostumukseen. On tavanomaista, että aloite osa-aikaisesta työhön paluusta tulee työntekijältä. Osasairauspäivärahan saaminen perustuu siis osapuolten väliseen vapaasta tahdosta solmittuun yhteiseen osa-aikatyötä koskevaan sopimukseen. Vastaajan käsityksen mukaan tilanne on vertailukelpoinen muihin osa-aikatyöstä tehtyihin sopimuksiin nähden. Koska työajan lyhennysvapaita ei pääsääntöisesti anneta muillekaan osa-aikatyöntekijöille, ei niitä tarvitse antaa osasairauspäivärahalla olevillekaan.

Osasairauspäivärahan tarkoituksena on helpottaa työntekijän palaamista sairauslomalta työhön. Siksi on huomioitava, että jos työajan lyhennysvapaita olisi annettava osasairauspäivärahalla oleville, merkitsisi se kyseisen työntekomuodon muodostumista työnantajille huomattavasti aiempaa kalliimmaksi, mikä olisi omiaan vähentämään työnantajien halukkuutta sopia osa-aikatyöstä. Tämä taas merkitsisi sitä, että tilanne saattaisi muodostua päinvastaiseksi siihen verrattuna, mikä on ollut osasairauspäivärahaa koskevan säännöksen laatimisen tarkoituksena. Siten vastaajan tulkinta lain soveltamisesta johtanee sairauksista kärsivien työntekijöiden kannalta kokonaisuutena katsoen asiallisesti parempaan lopputulokseen kuin kantajan tulkinta.

Terveydentila vaikuttaa työntekijän saamaan palkkaan ja muihin etuihin monin eri tavoin. Työehtosopimuksissa on esimerkiksi rajoituksia sille, kuinka pitkältä ajalta työntekijöille maksetaan sairausajan palkkaa. Liha-alan työsopimuksen mukaan työajan lyhennysvapaita kertyy sairausloman ajalta vain niiltä päiviltä, joilta työnantaja maksaa palkkaa. Vuosilomalain 7 §:n mukaan työssäoloajan veroisena lomaa kerryttävänä aikana pidetään myös työpäiviä tai työtunteja, jolloin työntekijä työsuhteen kestäessä on estynyt tekemästä työtä sairauden tai tapaturman vuoksi. Tällaisina päivinä pidetään pääsääntöisesti enintään kuitenkin 75 työpäivää lomanmääräytymisvuodessa. Näissäkään tapauksissa kyse ei ole syrjinnästä, vaikka työntekijä on terveydentilansa takia erilaisessa asemassa muihin työntekijöihin verrattuna.

Jos syrjintäolettaman katsottaisiinkin syntyneen, erilainen kohtelu on ollut yhdenvertaisuuslain 11 §:n 2 momentissa ja 12 §:ssä tarkoitetulla tavalla oikeutettua, joten syrjinnän kieltoa ei ole rikottu.

Työnantajan tavoitteena on ollut sen varmistaminen, että sairastuneilla työntekijöillä on mahdollisuus palata työhön osa-aikaisesti samoilla työehdoilla kuin muillakin osa-aikaisilla työntekijöillä. Keinot ovat olleet oikeasuhtaisia, sillä osasairauspäivärahajaksot ovat tyypillisesti hyvin lyhyitä ja kestävät korkeintaan 150 arkipäivää.

Se, että osatyökykyisille on tarjottu osa-aikatyötä, on johtunut työn laatua ja niiden suorittamista koskevista todellisista ja ratkaisevista vaatimuksista. Työaikaa ja työn vaatimuksia on jouduttu mukauttamaan, jotta se olisi kyseisille työntekijöille soveltuvaa. Tästä on seurannut se, että kyseisistä työntekijöistä on väliaikaisesti tullut osa-aikatyöntekijöitä, jolloin he ovat siirtyneet työehtosopimuksen osa-aikasääntelyn piiriin, eikä lyhennysvapaita ole tällöin tarvinnut antaa.

Neljännestä kannevaatimuksesta

Kantaja on vaatinut työnantajaa maksamaan A:lle korvausta 3.4.–4.5.2018 olleen osasairauspäivärahajakson aikana kertyneestä työajan lyhennysvapaasta 240 euroa. Vaikka vaatimus kertyneistä lyhennysvapaista olisi vastoin vastaajan ja kuultavan näkemystä perusteltu, on se joka tapauksessa vanhentunut.

A:n työsuhteessa sovelletaan työaikalakia. Tästä seuraa, että saatavaan sovelletaan aiemmin voimassa olleen työaikalain 38 §:ää. Sen mukaan oikeus kyseisen lain mukaiseen korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Työsuhteen päättyessä kanne on pantava vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt.

Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2018:10 linjannut, että työaikalain mukaiset työaikakorvaukset kuuluvat työaikalain kanneajan piiriin. Korkein oikeus on nimenomaisesti todennut ratkaisussaan, että työaikalain kanneoikeutta koskeva säännös koskee kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, perustuuko saatava työaikalakiin vai onko siitä sovittu työehtosopimuksella. Kyseisessä ratkaisussa arvioinnin kohteena oli muun muassa iltatyö- ja lauantaityökorvauksia, joista ei säädetä työaikalaissa, vaan ne perustuvat yksinomaan työehtosopimukseen.

Tässä asiassa tulee nykyisen työaikalain 49 §:n siirtymäsäännöksen mukaan soveltaa vanhan työaikalain 38 §:n kanneaikaa, sillä A:n saatava on syntynyt ennen 1.1.2020.

A:n saatavan väitetty peruste on syntynyt 4.5.2018 tai viimeistään seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä, jolloin lyhennysvapaat olisi pitänyt antaa. Kanne olisi siten joka tapauksessa tullut nostaa viimeistään 31.12.2021. Kannevaatimus on tältä osin siten vanhentunut.

TODISTELU

Kantajan henkilötodistelu

1. J, Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry:n palkkasihteeri

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. K, Elintarviketeollisuusliitto ry:n entinen työmarkkinajohtaja

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Liha-alan työehtosopimuksen osana noudatettavan työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 1 kohdan mukaan työajan lyhennys koskee niitä työaikamuotoja, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Jos työntekijän säännöllinen työaika on vähintään 37,5 tuntia viikossa, ansaitsee työntekijä työajan lyhennysvapaita suhteutettuna todellisuudessa tekemäänsä työaikaan.

Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjassa on 6 §:n määräys, jonka otsikko on ”Mm. osa-aikaeläke, osittainen varhennettu vanhuuseläke, osittainen hoitovapaa, osa-aika-työkyvyttömyyseläke sekä osa-aikatapaturmaeläke”. Määräyksessä on todettu seuraavaa: ”Liittojen välillä on sovittu siitä, että mm. otsikossa mainituissa tapauksissa siirryttäessä osa-aikatyöhön työajan lyhennyksen osalta noudatetaan työtuomioistuimen tuomiokäytäntöä. Mikäli sopimuskaudella syntyy uusia työtuomioistuimen ratkaisuja edellä mainituissa tai vastaavissa tilanteissa, liitot sopivat niiden käyttöönotosta viivytyksettä. Ratkaisujen mukainen menettely tulee käyttöön liittojen sopimalla tavalla. Liitot toteavat, että tapauksissa, joissa työajan lyhennysjärjestelmän piirissä (pekkaset) ollut työntekijä siirtyy mm. osa-aika-eläkkeelle, osittaiselle varhennetulle vanhuuseläkkeelle, osittaiselle hoitovapaalle, osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeelle tai osa-aikatapaturmaeläkkeelle hän ansaitsee työajan lyhennysvapaita suhteutettuna todellisuudessa tekemäänsä säännölliseen työaikaan (TT 2004-77).”

Kanteessa tarkoitetut työntekijät ovat edellä todetuin tavoin olleet osasairauspäivärahajaksoilla kanteessa tarkoitettuina ajanjaksoina, jolloin heille on maksettu sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n mukaista osasairauspäivärahaa. Heidän työaikansa on tällöin ollut 40–60 prosenttia täydestä työajasta 40 tunnin viikkotyöajan mukaan laskettuna. Riitaa on siitä, ovatko työntekijät oikeutettuja palkallisiin työajan lyhennysvapaisiin osasairauspäivärahajakson työpäiviltä.

Osapuolten tarkoituksesta esitetty selvitys ja johtopäätökset

Työehtosopimuksen tarkoituksesta on työtuomioistuimessa kuultu kantajan nimeämänä todistajana Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry:n palkkasihteeriä J:tä. Vastaajapuolen nimeämänä todistajana on kuultu Elintarviketeollisuusliitto ry:n entistä työmarkkinajohtajaa K:ta.

J on kertonut tulleensa töihin SEL:iin vuonna 2004. Hän on kertonut liha-alan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 6 §:n taustasta, että työtuomioistuimen annettua vuonna 2001 ratkaisun osa-aikaeläkkeellä olevan oikeudesta työajan lyhennysvapaaseen oli perustettu työryhmä, jonka työn seurauksena vuoden 2003 työehtosopimukseen oli tullut osa-aikaeläkkeellä ja osa-aikalisällä olevalle oikeus työajan lyhennysvapaaseen tehdyn työajan suhteessa. J oli itse osallistunut SEL:n neuvotteluryhmässä liha-alan työehtosopimuksen neuvotteluihin ensimmäisen kerran vuonna 2007. Silloin oli sovittu työtuomioistuimen vuonna 2004 antaman ratkaisun seurauksena osittaisen hoitovapaan lisäämisestä allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ään. Neuvotteluissa oli keskusteltu, että mainitun määräyksen otsikossa todettujen osa-aikatyömuotojen osalta työajan lyhennysvapaat kertyvät tehdyn työajan suhteessa kokoaikatyöhön. Edelleen oli keskusteltu, että jos työtuomioistuimesta tulisi ratkaisuja oikeudesta työajan lyhennysvapaaseen joidenkin luettelossa mainitsemattomien osa-aikatyömuotojen osalta, ne lisättäisiin luetteloon liittojen neuvoteltua asiasta. Vielä J on kertonut, että neuvotteluissa vuonna 2007 työajan lyhennysvapaan kertyminen osasairauspäivärahakaudelta oli esillä, mutta asia ei ollut edennyt eikä se ollut edennyt tämän jälkeenkään, vaikka aika ajoin asiasta oli käyty keskusteluja työnantajaliiton kanssa. Liittojen välisten keskustelujen lopputulemana oli ollut, että mahdollisesti työtuomioistuimen ratkaisun jälkeen asiaa tarkasteltaisiin uudestaan. Työpaikkatasolla riitatilanteet olivat ratkenneet vaihtelevasti.

K on kertonut tulleensa töihin ETL:ään asiamieheksi vuonna 2004. Hän oli osallistunut nykyisen liha-alan työehtosopimuksen neuvotteluihin ensimmäisen kerran vuonna 2007. Tuolloin oli sovittu osittaisen hoitovapaan lisäämisestä allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ään. K on kertonut, että allekirjoituspöytäkirjan 6 §:n soveltamisen edellytyksenä oli ensinnäkin, että oli olemassa työtuomioistuimen ratkaisu ja toiseksi, että sen käyttöönotosta on erikseen liittojen välillä sovittu. Määräyksen otsikon Mm. -merkinnällä oli tarkoitettu sitä, että merkintä oli informatiivinen ja sen sisältö saattoi muuttua työtuomioistuimen käytännön ja liittojen välisen sopimisen mukaisesti.

Johtopäätöksenään asiassa esitetystä todistelusta työtuomioistuin toteaa, että J ja K ovat kertoneet yhteneväisesti työehtosopimusosapuolten yhteisestä tulkinnasta, jonka mukaan työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 3 kohdassa tarkoitettua työajan lyhennysvapaata kertyy osa-aikatyön ajalta allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ssä mainituissa tilanteissa ja muutoin vasta sitten, kun asiasta on ensin annettu työtuomioistuimen ratkaisu ja liitot ovat sen jälkeen sopineet ratkaisun käyttöönotosta.

Asiassa on vielä arvioitava sitä, onko tällainen työehtosopimuksen tulkinta pakottavan lainsäädännön mukainen.

Työehtosopimusmääräysten arviointi suhteessa pakottavaan lainsäädäntöön

Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan osa-aikaisissa työsuhteissa ei saa pelkästään työsopimuksen kestoajan tai työajan pituuden vuoksi soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin muissa työsuhteissa, ellei se ole perusteltua asiallisista syistä. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti on siten lähtökohtana, että osa-aikaisen työntekijän palkkaehdot määräytyvät tehdyn työajan suhteessa samalla tavoin kuin vastaavaa työtä tekevän kokoaikaisen työntekijän ehdot (pro rata temporis). Kyse on myös unionin oikeuden soveltamisalaan kuuluvasta asiasta, sillä osa-aikatyötä koskevassa direktiivissä 97/81/EY on niin ikään säädetty osa-aikatyöntekijöiden syrjinnän kiellosta ja pro rata temporis -periaatteesta.

Työajan lyhennysvapaata koskevan sopimuksen 1 kohdan ensimmäisen kappaleen mukaan työajan lyhennys koskee niitä työaikamuotoja, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Määräyksen toisen kappaleen mukaan jos työntekijän säännöllinen työaika on vähintään 37,5 tuntia viikossa, ansaitsee työntekijä työajan lyhennysvapaita suhteutettuna todellisuudessa tekemäänsä työaikaan. Vastaajapuoli on katsonut, että työajan lyhennysvapaiden tarkoituksena on kokoaikaisten työntekijöiden työssä jaksamisen edistäminen eikä lyhyempää työaikaa tekevillä työntekijöillä ole vastaavaa tarvetta lyhennysvapaille, joten erilaiselle kohtelulle on asiallinen peruste.

Työtuomioistuin on kuitenkin aiemmassa oikeuskäytännössään katsonut, että osa-aikaeläkkeellä olevilla työntekijöillä on työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 2 momenttiin sisältyvän pro rata temporis -periaatteen mukaisesti oikeus työajan lyhennysvapaisiin tekemänsä työajan suhteessa kokoaikaiseen työskentelyyn (TT 2001:52). Vastaavin perustein se on katsonut, että osittaisella hoitovapaalla olevalla työntekijällä on oikeus jokaiselta työskentelemältään säännöllisen työajan tunnilta työajan tasaamislisään (TT 2004:77) ja työajan lyhentämisvapaisiin (TT 2007:73).

Edellä mainittuihin tuomioihin perustuen SEL ry ja Elintarviketeollisuus ry ovat työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 6 §:ssä sopineet, että osa-aikaeläkkeellä, osittaisella varhennetulla vanhuuseläkkeellä, osittaisella hoitovapaalla, osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeellä ja osa-aikatapaturmaeläkkeellä oleva työntekijä ansaitsee työajan lyhennysvapaita suhteutettuna tekemäänsä säännölliseen työaikaan. Kantajan mukaan kyse on kielletystä syrjinnästä terveydentilan perusteella, kun oikeus työajan lyhennysvapaisiin on evätty osasairauspäivärahalla olevilta työntekijöiltä. Vastaajapuoli on katsonut, että osasairauspäivärahalla olevat työntekijät eivät ole vertailukelpoisessa tilanteessa allekirjoituspöytäkirjassa mainittujen työntekijöiden kanssa, vaan sellaisten terveiden osa-aikatyöntekijöiden kanssa, joiden säännöllinen työaika on alle 37,5 tuntia ja jotka työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen mukaan eivät siten ansaitse työajan lyhennysvapaita. Vastaajapuoli on korostanut sitä, että myös osasairauspäivärahan saaminen perustuu osapuolten väliseen vapaasta tahdosta solmittuun yhteiseen osa-aikatyötä koskevaan sopimukseen.

Suomen perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan muun ohella terveydentilan perusteella.

Yhdenvertaisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä muun ohella terveydentilan perusteella. Pykälän 2 momentin mukaan yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettua syrjintää on muun ohella välitön syrjintä. Lain 10 §:n mukaan syrjintä on välitöntä, jos jotakuta kohdellaan henkilöön liittyvän syyn perusteella epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta on kohdeltu, kohdellaan tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa. Säännöksessä tarkoitettua tilanteiden vertailukelpoisuutta on tutkittava tapauskohtaisesti ja konkreettisesti kyseessä olevan etuuden kannalta sekä erilaiseen kohteluun johtavan sääntelyn tai muun menettelyn perusteen tavoitteeseen nähden. Tilanteiden vertailukelpoisuutta koskevana vaatimuksena ei ole tilanteiden identtisyys vaan ainoastaan niiden samankaltaisuus. (Ks. esim. TT 2021:35 ja siellä mainittu oikeuskäytäntö.)

Edellä todetuin tavoin erilaiseen kohteluun johtavan työajan lyhentämistä koskevan sääntelyn tavoitteena on vastaajapuolen mukaan ollut kokoaikaisten työntekijöiden työssä jaksamisen edistäminen. Kuitenkin työtuomioistuin on edellä todetusti jo aiemmassa oikeuskäytännössään katsonut, että osa-aikaeläkkeellä ja osittaisella hoitovapaalla olevilla on yhtä lailla oikeus työajan lyhennysvapaisiin pro rata temporis -periaatteen mukaisesti eli tekemänsä työajan suhteessa kokoaikaiseen työskentelyyn.

Sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n mukaan osasairauspäiväraha on tarkoitettu tukemaan työkyvyttömän työntekijän pysymistä työelämässä ja paluuta kokoaikaiseen työhön tilanteessa, jossa hän pystyy terveyttään ja toipumistaan vaarantamatta hoitamaan osan työtehtävistään.

Työtuomioistuin katsoo, että osasairauspäivärahalla olevat työntekijät ovat työajan lyhennysvapaiden suhteen vertailukelpoisessa tilanteessa ensinnäkin muiden allekirjoituspöytäkirjassa mainittujen, niin ikään syrjintäsuojaa saavien työntekijäryhmien kanssa. Kuten kantaja on tuonut esiin, esimerkiksi osittaisen hoitovapaan tilanteessa työntekijä voi myös olla käyttämättä kyseistä oikeuttaan mainittuun sosiaaliturvaetuuteen ja olla solmimatta osa-aikatyötä koskevaa sopimusta. Kanteessa tarkoitetut työntekijät ovat lisäksi olleet riidattomasti työajan lyhennysvapaisiin oikeutettuja ennen osasairauspäivärahajaksoja ja niiden jälkeen. Jos he eivät olisi sairastuneet, he olisivat saaneet työajan lyhennysvapaat. Pro rata temporis -periaate huomioon ottaen heidän on lyhennysvapaiden kertymisen suhteen katsottava olevan vertailukelpoisessa tilanteessa myös niiden kokoaikaisten työntekijöiden kanssa, jotka ovat lyhennysvapaiden piirissä. Vertailukelpoisuutta arvioitaessa merkitystä ei ole sillä, että osasairauspäivärahajaksoilla työn vaatimuksia on mahdollisesti jouduttu mukauttamaan, jotta se olisi työntekijöille soveltuvaa. Asiassa syntyy olettama välittömästä syrjinnästä terveydentilan perusteella.

Yhdenvertaisuuslain todistustaakkaa koskevan 28 §:n mukaan jos asiaa käsiteltäessä esitettyjen selvitysten perusteella voidaan olettaa syrjinnän kieltoa rikotun, vastapuolen on kumotakseen oletuksen osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Vastaajapuoli on tässä asiassa katsonut, että erilainen kohtelu on ollut yhdenvertaisuuslain 11 §:n 2 momentissa ja 12 §:ssä tarkoitetulla tavalla oikeutettua eikä kyse siten ole ollut syrjinnästä.

Työtuomioistuin toteaa ensinnäkin, että sen käsityksen mukaan yhdenvertaisuuslain 11 §:n mukaiset erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteet eivät tule sovellettavaksi työelämän syrjintätapauksissa, sillä työelämää koskevista oikeuttamisperusteista on säädetty lain 12 §:ssä (ks. TyVM 11/2014 vp s. 11, jossa on todettu, että työelämää koskevat oikeuttamisperusteet kootaan 12 §:ään).

Yhdenvertaisuuslain 12 §:n mukaan erilainen kohtelu työsuhteessa on oikeutettua, jos kohtelu perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin ja kohtelu on oikeasuhtaista oikeutettuun tavoitteeseen pääsemiseksi.

Vastaajapuolen mukaan se, että osatyökykyisille on tarjottu osa-aikatyötä, on johtunut työn laatua ja niiden suorittamista koskevista todellisista ja ratkaisevista vaatimuksista. Se on myös katsonut, että kohtelu on oikeasuhtaista, koska osasairauspäivärahajaksot ovat tyypillisesti hyvin lyhyitä. Työtuomioistuin toteaa, että vastaajapuolen tulee syrjintäolettaman kumotakseen osoittaa ensinnäkin, että erilainen kohtelu eli työajan lyhennysvapaiden epääminen osasairauspäivärahajaksoilla työskenteleviltä perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin. Tällaista selvitystä asiassa ei ole esitetty. Kyse on siten ollut yhdenvertaisuuslain 8 §:ssä kielletystä välittömästä terveydentilaan perustuvasta syrjinnästä.

Työtuomioistuin toteaa, että työehtosopimuksella ei voida sopia eikä sitä voida soveltaa pakottavan lainsäädännön vastaisesti. Niin kauan kuin yhdenvertaisen kohtelun palauttavia toimenpiteitä ei ole toteutettu, yhdenvertaisen kohtelun periaatteen noudattaminen voidaan varmistaa ainoastaan antamalla epäedullisessa asemassa olevaan ryhmään kuuluville henkilöille samat edut kuin etuoikeutettuun ryhmään kuuluville henkilöille. Epäedullisessa asemassa olevat henkilöt on siten asetettava samaan asemaan kuin kyseistä etua saavat henkilöt. (Ks. esim. tuomio 22.1.2019, Cresco Investigation, C‑193/17, EU:C:2019:43, 79 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. myös esim. edellä viitatut tuomiot TT 2001:52, TT 2004:77 ja 2007:73.)

Johtopäätöksenään edellä lausutusta työtuomioistuin katsoo, että sairausvakuutuslain 8 luvun 11 §:n mukaiseen osasairauspäivärahaan oikeutettu työntekijä on oikeutettu työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 3 kohdan mukaisiin työajan lyhennysvapaisiin tekemänsä työajan suhteessa sopimusalan kokoaikatyöhön (40 t/viikko). Toisenlainen tulkinta olisi vastoin työsopimuslain 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettua pro rata temporis -periaatetta ja lisäksi yhdenvertaisuuslain 8 §:ssä kielletyllä tavalla terveydentilan perusteella välittömästi syrjivä.

Asiassa on riidatonta, että kanteessa tarkoitetut henkilöt ovat olleet osasairauspäivärahajaksoilla ensimmäisessä kannevaatimuksessa tarkoitetut ajanjaksot. Heillä on ollut työpäiviltä oikeus työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen mukaisiin palkallisiin työajan lyhennysvapaisiin. Ensimmäinen kannevaatimus on siten hyväksyttävä. Riidatonta on, että myös toinen ja kolmas kannevaatimus on siten hyväksyttävä.

Neljäs kannevaatimus

Kantaja on vaatinut, että työtuomioistuin velvoittaa X Oy:n maksamaan A:lle ajanjakson 3.4.–4.5.2018 ajalta hänen työsuhteensa päättyessä 31.5.2021 korvaamatta jäänyttä työajan lyhennysvapaan korvausta puoleltatoista päivältä.

Riitaa on siitä, koska saatava on erääntynyt ja onko oikeus siihen rauennut.

Työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 4 kohdan mukaan kalenterivuoden aikana kertynyt vapaa on annettava työntekijälle viimeistään seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä, ellei paikallisesti toisin sovita. Jos työntekijän työsuhde päättyy eikä vapaata ole siihen mennessä annettu, maksetaan työntekijälle kertynyttä vapaata vastaava palkka keskituntiansion mukaan. Määräyksen tulkinnasta ei ole esitetty asiassa selvitystä. Saatavan erääntymisajankohtana on työtuomioistuimen käsityksen mukaan pidettävä sen kertymävuotta seuraavan huhtikuun loppua, sillä siihen mennessä vapaa olisi tullut viimeistään antaa.

Työtuomioistuin on ratkaisussaan TT 2019:30 linjannut, että sillä ei ole korkeimman oikeuden antamasta ratkaisusta KKO 2018:10 huolimatta syytä poiketa aiemmasta vakiintuneesta oikeuskäytännöstään, jonka mukaan työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa, työehtosopimukseen perustuvia työaikasaatavia koskevissa asioissa työaikalain kanneaikasäännös ei tule sovellettavaksi (ks. myös KKO 2020:77). Sen sijaan sovellettavaksi tulee työsopimuslain 13 luvun 9 §:n säännös palkkasaatavan vanhentumisajasta. Työtuomioistuin viittaa tältä osin siihen, mitä se on ratkaisuissaan TT 2019:30 lausunut (ks. myös esim. TT 2022:26–30).

Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Pykälän 3 momentin mukaan työsuhteen päätyttyä saatava raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Jos kuitenkin työntekijän saatavan perusteena olevia työehtosopimuksen määräyksiä on pidettävä ilmeisen tulkinnanvaraisina, saatava vanhentuu kuten 1 momentissa säädetään. Tässä asiassa työehtosopimuksen määräyksiä on pidettävä ilmeisen tulkinnanvaraisina.

Työajan lyhennysvapaa on kertynyt A:lle huhti-toukokuussa 2018, joten sitä koskeva lyhennysvapaan korvaus on erääntynyt 30.4.2019. A:n työsuhde on päättynyt 31.5.2021. Kun kanne asiassa on nostettu 28.12.2022, suoritusvaatimus on esitetty työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetyn määräajan kuluessa, eikä saatava ole vanhentunut.

Neljäs kannevaatimus on edellä lausutuin perustein hyväksyttävä.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 33 a §:n 1 momentin nojalla Elintarviketeollisuusliitto ry on asian hävitessään velvollinen korvaamaan Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry:n oikeudenkäyntikulut. Oikeudenkäyntikuluvaatimus on määrältään riidaton.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin

• vahvistaa, että X Oy:n palveluksessa työskennellessään työntekijöille on kertynyt liha-alan työehtosopimuksen osana noudatettavan työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 3 kohdan mukaista palkallista työajan lyhennysvapaata työpäiviltä osasairauspäivärahajaksoilta työntekijöittäin ja ajanjaksoittain seuraavasti:

A: 3.4.–4.5.2018

B: 18.8.2020–8.1.2021

C: 21.9.–6.11.2020

D: 30.11.2020–15.1.2021

E: 30.11.2020–23.4.2021

F: 22.2.–22.4.2021

G: 1.10.–10.12.2021

H: 18.10.–19.12.2021

• vahvistaa, että X Oy:llä on velvollisuus antaa edellä vahvistusvaatimuksessa 1 todetuilta ajanjaksoilta kertyneet työajan lyhennysvapaat työntekijöille B, D, E, F, G ja H heidän voimassa olevissa työsuhteissaan liha-alan työehtosopimuksen osana noudatettavan työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen 4 kohdan mukaisesti palkallisena vapaana, tai vaihtoehtoisesti korvata työajan lyhennysvapaat työsuhteen päättyessä vastaavalla rahakorvauksella
• velvoittaa X Oy:n maksamaan C:lle ajanjakson 21.9.–6.11.2020 ajalta hänen työsuhteensa päättyessä 30.4.2021 korvaamatta jäänyttä työajan lyhennysvapaan korvausta yhdeltä päivältä yhteensä 160,00 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 30.4.2021 lukien
• velvoittaa X Oy:n maksamaan A:lle ajanjakson 3.4.–4.5.2018 ajalta hänen työsuhteensa päättyessä 31.5.2021 korvaamatta jäänyttä työajan lyhennysvapaan korvausta puoleltatoista päivältä yhteensä 240,00 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.5.2021 lukien ja
• velvoittaa Elintarviketeollisuusliitto ry:n korvaamaan Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL ry:n oikeudenkäyntikulut 16.628 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antopäivästä.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Outi Anttila puheenjohtajana sekä Markku Saarikoski, Tuomas Aarto, Tuomas Mänttäri, Anu-Tuija Lehto ja Satu Tähkäpää jäseninä. Valmistelija on ollut Krista Kalske.

Tuomio on yksimielinen.