TT 2022:26

Työtuomioistuin on 3.6.2021 antamassaan välituomiossa taltionumero 50 katsonut, että kanteessa kyseessä olleiden palomiesten varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi. (TT 2021:52.)

Tuomiossa katsottiin työtuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaisesti, että työaikalain (605/1996) 38 § ei tullut asiassa sovellettavaksi. Vaatimukset oli esitetty asiassa sovellettavan kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:ssä säädetyn määräajan kuluessa eivätkä kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset olleet miltään osin vanhentuneita.

Lisäksi tuomiossa katsottiin, että asiassa ei ollut esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella vaadittujen palkkasaatavien tuomitseminen kaupungin maksettavaksi olisi ollut kaupungille sillä tavoin kohtuutonta, että sovittelulle olisi ollut oikeustoimilain 36 §:ssä tarkoitettuja perusteita.

KANTAJA

Julkisen alan unioni JAU ry

VASTAAJA

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT

KUULTAVA

Tampereen kaupunki

ASIA

Varallaolo

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Vireille 22.12.2017

Valmisteluistunto 23. ja 25.4.2019

Jatkettu valmisteluistunto 15.8.2019

Pääkäsittely 29. ja 30.10.2019

Asiat R 165–168/17 on käsitelty samassa oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla.

Työtuomioistuin on 17.3.2020 päättänyt erottaa asian R 167/17 käsiteltäväksi erillisenä muista samassa oikeudenkäynnissä käsitellyistä asioista oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla. Asioissa R 165/17, R 166/17 ja R 168/17 välituomiot on päätetty antaa sen jälkeen, kun Euroopan unionin tuomioistuin on antanut ratkaisun asiassa Stadt Offenbach am Main C-580/19.

Euroopan unionin tuomioistuin on 9.3.2021 antanut ratkaisun edellä mainitussa asiassa (EU:C:2021:183). Työtuomioistuin on varannut asianosaisille tilaisuuden lausua tuomion johdosta. Asianosaiset ovat antaneet kirjalliset lausumansa.

Välituomio 3.6.2021 taltionumero 50 (TT 2021:52)

Jatkettu valmisteluistunto 1.11.2021, 17.1.2022 ja 1.3.2022

Pääkäsittely 10.3.2022

Asiat R 168/17, R 124/18 ja R 81/20 on päätetty käsitellä samassa oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla.

ASIAN TAUSTA

Työtuomioistuin on tässä asiassa 3.6.2021 antamallaan välituomiolla taltionumero 50 vahvistanut, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, B:n ajalla 1.1.2014–31.12.2015, C:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, D:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, E:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015 ja F:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015 Tampereen kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

Kaikki edellä mainitut viranhaltijat ovat edelleen virkasuhteessa kaupunkiin.

Asiassa on ratkaistavana vielä kysymys A:n, B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n oikeudesta kanteessa vaadittuihin palkkasaataviin.

KANNE

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- velvoittaa Tampereen kaupungin maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

A) A:lle 142.033,10 euroa

B) B:lle 30.894,06 euroa

C) C:lle 146.863,92 euroa

D) D:lle 148.827,57 euroa

E) E:lle 160.527,77 euroa

F) F:lle 129.340,42 euroa ja

- velvoittaa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Tampereen kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 33.420,05 eurolla korkoineen.

Perusteet

A:lla, B:llä, C:llä, D:llä, E:llä sekä F:llä on oikeus saada palkkansa työaikakorvauksineen virka- ja työehtosopimuksen mukaan laskettuna siten, että varallaolo katsotaan työajaksi. Palkkasaatavat koostuvat tuntipalkasta, sunnuntaityökorvauksesta, iltatyökorvauksesta, yötyökorvauksesta, lauantaityökorvauksesta, lisätyökorvauksesta, ylityökorvauksesta ja viikkolepokorvauksesta.

Vanhentuminen

Saatavien vanhenemiseen ei tule miltään osin sovellettavaksi työaikalain 38 §, vaan kunnallisen viranhaltijalain 55 §. KVTES:stä ei muuta johdu eikä voi johtua, koska vanhentumissääntely on pakottavaa.

Viranhaltijalain 55 §:n on katsottava koskevan kaikkia virkasuhteesta johtuvia palkkasaatavia kokonaisuudessaan, eli kaikkea työnteon/viranhoidon ajalta maksettua vastiketta sen perusteesta riippumatta. Säännöksen mukainen palkkasaatavan käsite koskee siten kaikkia viranhaltijoina toimivien asianosaisten vaatimia palkkoja työ- ja virkaehtosopimuksen mukaisine työaikakorvauksineen. Väite siitä, ettei viranhaltijalain palkkasaatava-termillä voida tarkoittaa työaikakorvauksia, on kestämätön, eikä tällaisen tulkinnan voida katsoa vastaavan lainsäätäjän tarkoitusta. Lainsäätäjän tarkoituksena ei ole voinut olla rajata kyseistä palkkasaatavan käsitettä, eikä tätä myöskään osoita ratkaisu KKO 2018:10. Vaatimuksenesittäjät ovat olleet velvollisia noudattamaan erimielisyysmenettelyä, mikä puoltaa sitä, ettei kanneaikaa sovelleta (ks. myös TT 2019:30). Kantaja vetoaa muutoinkin soveltuvin osin ratkaisusta TT 2019:30 ilmeneviin oikeudellisiin argumentteihin. Kantaja vetoaa lisäksi ratkaisusta TT 2021:25 ilmeneviin perusteluihin niitä tässä toistamatta. Näin ollen vaatimukset eivät ole miltään osin vanhentuneita.

Paikallisneuvotteluiden vaatiminen, paikallisneuvotteluiden käyminen ja/tai keskusneuvotteluiden pyytäminen ja niiden käyminen ovat olleet vanhentumislain 11 §:n mukaisia katkaisutoimia, jotka ovat keskeyttäneet työaikalain mukaisen kanneajan kulumisen.

Vanhentumislain 2 §:n 3 momentista johtuu, että mikäli jonkin erityissäännöksen mukaan velkaa koskeva kanne on pantava vireille määräajassa, rinnastetaan tähän kanteen vireillepanoon kaikki muutkin vanhentumislain 11 §:ssä säädetyt oikeudelliset katkaisutoimet (HE 187/2002 vp, s. 43 ja Linna – Saarnilehto 2016, s. 97). Vanhentumislaissa ei ole säädetty, että mikään laki jäisi tämä säännön ulkopuolelle. Tämä johtaa katsomaan, että velkoja voi turvautua työlakien mukaisten vanhentumis- tai kanneaikojen lähestyessä myös muihin vanhentumislain 11 §:ssä säädettyihin katkaisutoimiin kuin kanteen vireillepanoon.

Kohtuullistaminen

Palkkasaatavavaatimuksia ei tule kohtuullistaa miltään osin.

KVTES:n määräykset eivät ole kohtuuttomia eikä niiden soveltaminen johda kohtuuttomuuteen

Ehto ei voi olla kohtuuton, kun se vastaa lainsäädännön hyväksymää ratkaisua. (Hemmo, Sopimusoikeus II 2003, s. 59 ja KKO 2001:33). KVTES:n ehto työajaksi lukemisen osalta vastaa työaikalain ja työaikadirektiivin sisältöä. Se ei ole kohtuuton eikä sen soveltaminen johda kohtuuttomuuteen. Palkkamääräykset vastaavat tasoltaan työmarkkinakäytäntöä eikä niiden soveltaminen johda kohtuuttomuuteen. Työnantaja on saanut hyväkseen työsuorituksen eikä kyseessä ole vastikkeeton saanto.

Väite siitä, että kaupunki on perustellusti voinut luottaa tulkintansa sovellettavasta virkaehtosopimusmääräyksestä olevan oikea

Pelkästään se, että työnantaja on voinut perustellusti luottaa tulkintansa oikeellisuuteen, ei voi muodostaa perustetta kohtuullistaa palkkasaatavia. Toiseksi ratkaisussa KKO 2015:48 arvioitavana ollut Laitilan paloaseman varallaolojärjestelmä on pitkälti vastannut nyt käsiteltävässä asiassa noudatettua varallaolojärjestelmää lähtöaikavaatimuksineen. Kantaja vetoaa muilta osin ratkaisun TT 2021:25 perusteluihin ja toteaa, ettei kaupunki ole voinut perustellusti luottaa tulkinneensa virkaehtosopimusta oikein. Vaikka asiaa arvioitaisiin toisin, ei tällainen seikka voisi kuitenkaan johtaa vaatimusten sovitteluun.

Väite suoritusten epätasapainosta

Sovitteluharkinnassa ei voida antaa merkitystä vastaajan ja kuultavan vetoamin tavoin sille, että täysimääräinen vaatimusten hyväksyminen johtaisi epätasapainoon viranhaltijoiden työsuoritusten ja korvausten välillä, että työnantaja ei ole antanut ylityömääräystä, tai että viranhaltijoilla ei ole ollut varallaoloaikana työtehtäviä. Kantaja viittaa ratkaisun TT 2021:25 perusteluihin.

Ei erittäin painavia syitä

Korvausten kohtuullistaminen erityisesti nyt käsiteltävän kaltaisessa tilanteessa olisi hyvin poikkeuksellista. Sovittelukynnys voisi ylittyä vain erittäin painavista syistä. Tällaisia erittäin painavia syitä ei ole käsillä.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Tampereen kaupunki ovat vaatineet, että suoritusvaatimukset hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 39.752 eurolla korkoineen.

Perusteet

KT ja Tampereen kaupunki vastustavat palkkasaatavavaatimuksia perusteeltaan ja määrältään.

Vanhentuminen

Kunnallisia viranhaltijoita koskevan lain 55 §:ssä on säännös palkkasaatavan vanhentumisesta. Lain esitöiden mukaan vanhentumissäännöstä sovelletaan palkkasaatavaan tai muuhun taloudelliseen etuuteen, kuten esimerkiksi matkapuhelin- tai asuntoetuun. Kunnallisessa viranhaltijalaissa tai lain esitöissä ei todeta, että 55 §:n vanhentumissäännöstä sovellettaisiin työaikakorvauksiin. Säännös vastaa tarkoitukseltaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista yleistä vanhentumis- ja kanneaikasäännöstä, joka ei KKO 2018:10 ilmentämän ratkaisuohjeen mukaan sovellu työaikakorvauksiin. Siten kunnallisia viranhaltijoita koskevan lain 55 §:n vanhentumisaika ei tule tässä asiassa sovellettavaksi.

KVTES:n III luvun 2 §:n 1 momentissa on nimenomaisesti sovittu, että työaikalain alaisiin viranhaltijoihin sovelletaan KVTES:ssä sovittujen työaikamääräysten lisäksi KVTES:ssä erikseen mainittuja työaikalain säännöksiä kuten 8 luvun kanneaikamääräystä (eli työaikalain 38 §:ää). Viranhaltijoihin sovellettavassa virka- ja työehtosopimuksessa ei ole sellaisia määräyksiä, joiden perusteella työaikakorvauksiin sovellettaisiin työaikalain 38 §:stä poikkeavaa tai pidempää vanhentumisaikaa. Lisäksi viitatun KVTES:n säännöksen mukaan työaikalain 37 §:n määräykset työaikakirjanpidosta tulevat myös sovellettavaksi. Työaikalain 37 §:n työaikakirjanpidon kanneajan pituisen säilyttämisvelvollisuuden perusteella oikeuskäytännössä on katsottu, että työaikakorvauksiin ei voi soveltaa työaikalain 38 §:ää pidempää kanneaikaa (KKO 2018:10, kohdat 56–57). Vaikka vanhentumista ja kanneaikaa koskevat säännökset ovat pakottavaa oikeutta, on asiassa huomioitava, että KVTES:n osapuolten yhteinen tulkinta on ollut, että viranhaltijoihin sovelletaan työaikalain mukaista kanneaikasäännöstä ja että työaikakirjanpitoa säilytetään työaikalain mukaisesti.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on vireillä valitusasia (1037/3/19), jossa KHO tulee ottamaan kantaa työaikalain ja viranhaltijalain vanhentumisaikojen soveltamiseen. Korkein oikeus ei ole ratkaisussa KKO 2020:77 muuttanut käsitystään sitä koskien, että työaikalain kannesäännös koskee kaikkia työaikasaatavia. Helsingin hovioikeuden tuomiossa 20.7.2021 nro 1002 dnro S 20/465 on edelleen vahvistettu ennakkopäätöksen KKO 2018:10 mukainen tulkinta. Tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä. Työaikalain 38 §:n kanneaikamääräyksen soveltamatta jättämistä työaikakorvausta koskeviin vaatimuksiin on pidettävä vakiintuneen oikeuskäytännön vastaisena. Toisenlainen tulkinta johtaa myös viranhaltijan ammatillisen järjestäytymisvapauden kannalta kestämättömään lopputulokseen.

Uuden työaikalain esitöiden (158/2018 vp s. 40) mukaan muissa kuin valtion virkamiesten virkasuhteissa sovellettaisiin edelleenkin työaikalain kanneaikasäännöksiä. Tästä voidaan päätellä, että lainsäätäjän tarkoituksena on ollut jo vanhan työaikalain (605/1996) voimassa ollessa, että viranhaltijoiden työaikakorvauksiin sovelletaan työaikalain kanneaikasäännöstä eikä viranhaltijalain 55 §:n vanhentumisaikaa.

Viranhaltijoiden kanne on tullut vireille 22.12.2017. A:n, B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n palvelussuhteet ovat edelleen voimassa. Kanneaika 1.1.2012 ja 31.12.2014 väliseltä ajalta vaadittuihin korvauksiin on työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan vanhentunut. Siten työtuomioistuimen on hylättävä A:n, B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n 1.1.2012 ja 31.12.2014 väliselle ajalle kohdistuvat vaatimukset vanhentuneina. Vanhentuneet määrät ovat seuraavat:

A.....105.212,28 euroa

B.........4.209,61 euroa

C.....120.912,86 euroa

D.....118.364,11 euroa

E.....129.009,25 euroa

F.....109.469,70 euroa.

Kohtuullistaminen

Vaatimuksia tulee joka tapauksessa kohtuullistaa oikeustoimilain 36 §:n perusteella. KVTES III 4 §:n soveltaminen sekä KVTES:n tuntipalkkaa, sunnuntaityökorvausta, iltatyökorvausta, yötyökorvausta, lauantaityökorvausta, lisätyökorvausta, ylityökorvausta ja viikkolepokorvausta koskevien määräysten soveltaminen johtaa tilanteessa kohtuuttomaan lopputulokseen, joten näitä korvauksia koskevia KVTES:n ehtoja on soviteltava tai jätettävä ne huomioon ottamatta. Kanteessa mainitut henkilöt ovat suorittaneet vapaamuotoista varallaoloa, jonka mukaisesti korvaukset on vuosien ajan myös maksettu.

Palkansaajajärjestö ei ole ollut asiasta eri mieltä ennen kuin varallaoloon liittyen annettiin korkeimman oikeuden tuomio KKO 2015:48. Työtuomioistuimen tulee velvoittaa kaupunki suorittamaan enintään kolmasosa siitä määrästä, johon työtuomioistuin katsoo kanteessa mainittujen henkilöiden olevan oikeutettuja.

Kysymyksessä olevat palkkavaatimukset ovat taannehtivia ja määrältään suuria. Palkkavaatimukset ja kantajan esittämä virkaehtosopimuksen tulkinta johtaisivat kaupungin kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen, jota kaupunki ei ole kanteessa mainittujen henkilöiden varallaolojärjestelyiden yhteydessä voinut ottaa huomioon. Oikeuskäytännössä työehtosopimuksen sovittelemista on pidetty mahdollisena tilanteessa, jossa työehtosopimuksen soveltaminen johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen (ks. KKO 1986 II 144 ja Itä-Suomen HO 11.2.2016 nro 1010, dnro S 15/322).

Tuomittavaa määrää tulee kohtuullistaa myös sen vuoksi, että kaupunki on perustellusti luottanut tulkintansa sovellettavasta virkaehtosopimusmääräyksestä olevan oikea. Tulkinta on vastannut KVTES:n sovellettavan määräyksen sanamuotoa. Kaupunki on toiminut täysin avoimesti ja yhteisymmärryksessä palkansaajajärjestöjen kanssa. Kaupunki on varallaolojärjestelyissään huomioinut KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin soveltamisohjeet. Palkansaajajärjestöt ovat olleet yhtä mieltä sopimusmääräysten tulkinnasta ja siis siitä, että kysymyksessä on ollut varallaolo eikä työaika.

Suoritusten tasapainoon tai sopimuksen täyttämisedellytyksiin vaikuttavat osapuolista riippumattomat muutokset ovat tärkeitä sopimuksen sovitteluharkintaan vaikuttavia tekijöitä. Hälytysten on katsottu toistuneen vain harvakseltaan, joten täysimääräisten työaikakorvausten hyväksyminen johtaisi huomattavaan epätasapainoon viranhaltijoiden työsuorituksen ja kaupungin suorittamien korvausten välillä. Korkein oikeus on tehnyt ratkaisun KKO 2015:48 kuulematta KVTES:n sopijapuolina olevia järjestöjä siitä, millainen osapuolten yhteinen tulkinta sovellettavasta virkaehtosopimusmääräyksestä on. Siten KVTES:n osapuolilla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa ratkaisun KKO 2015:48 sisältöön. Lisäksi varallaolon lukeminen työajaksi johtaisi huomattavaan epätasapainoon vaatimuksentekijöiden työsuorituksen ja kaupungin suorittamien korvausten välillä.

Tämä voidaan todeta vertaamalla viranhaltijoille 1.1.2012 ja 31.12.2015 väliseltä ajalta suoritettuja palkkoja ja virkaehtosopimuksen vakiintuneen tulkinnan perusteella laskettuja työaikakorvauksia niihin korvauksiin, joita viranhaltijat kanteessaan vaativat:

A:lle on suoritettu 1.1.2012 ja 31.12.2015 välisenä aikana palkkaa ja työaikakorvauksia yhteensä 167.733,54 euroa. Kanteessa A vaatii työaikakorvauksia 142.033,10 euroa.

B:lle on suoritettu 1.1.2014 ja 31.12.2015 välisenä aikana palkkaa ja työaikakorvauksia yhteensä 43.445,05 euroa. Kanteessa B vaatii työaikakorvauksia 30.894,06 euroa.

C:lle on suoritettu 1.1.2012 ja 31.12.2015 välisenä aikana palkkaa ja työaikakorvauksia yhteensä 159.037,68 euroa. Kanteessa C vaatii työaikakorvauksia 146.863,92 euroa.

D:lle on suoritettu 1.1.2012 ja 31.12.2015 välisenä aikana palkkaa ja työaikakorvauksia yhteensä 161.745,68 euroa. Kanteessa D vaatii työaikakorvauksia 148.827,57 euroa.

E:lle on suoritettu 1.1.2012 ja 31.12.2015 välisenä aikana palkkaa ja työaikakorvauksia yhteensä 160.720,11 euroa. Kanteessa E vaatii työaikakorvauksia 160.527,77 euroa.

F:lle on suoritettu 1.1.2012 ja 31.12.2015 välisenä aikana palkkaa ja työaikakorvauksia yhteensä 142.468,13 euroa. Kanteessa F vaatii työaikakorvauksia 129.340,42 euroa.

Kohtuullistaminen on perusteltua senkin vuoksi, että kaupunki on toiminut varallaolokäytänteissään suhteessa viranhaltijoihin erittäin huolellisesti. Se on huolehtinut varallaolijan vapaa-ajan vähäisestä kuormittavuudesta muun muassa asuntokorvauksin. Kaupunki on muuttanut varallaolokäytänteitään varovaisuusperiaatteella heti, kun korkein oikeus on antanut ratkaisunsa KKO 2015:48. Vaikka kaupunki on katsonut toimineensa asiassa täysin virkaehtosopimuksen mukaisesti ja vaikka se on katsonut korkeimman oikeuden ratkaisun koskeneen yksittäistapausta, jonka olosuhteet ovat eronneet kaupungin varallaolojärjestelmän toteuttamisesta, on ohjeistusta katsottu parhaaksi muuttaa.

Oikeudenkäyntikuluista

Vaikka kanne menestyisi, asia on ollut oikeudellisesti epäselvä ja KT:llä on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin. Asianosaiset tulee määrätä pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

TODISTELU

Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet

1. KVTES 1971

2. KVTES:n määräyksiä aikaväliltä 1992–2007

3. Päätös asuntokorvauksen maksamisesta 29.11.2004

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. G, Pirkanmaan pelastuslaitoksen entinen pelastuspäällikkö

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Vanhentuminen

Työtuomioistuin on 3.6.2021 antamallaan välituomiolla taltionumero 50 katsonut, että kanteessa tarkoitettujen viranhaltijoiden ajalla 1.1.2012–31.12.2015 varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi. Kanteessa on vaadittu palkkasaatavia, jotka koostuvat tuntipalkasta, sunnuntaityökorvauksesta, iltatyökorvauksesta, yötyökorvauksesta, lauantaityökorvauksesta, lisätyökorvauksesta, ylityökorvauksesta ja viikkolepokorvauksesta.

Kanne on nostettu 22.12.2017. Vastaaja ja kuultava ovat katsoneet, että oikeus 1.1.2012 ja 31.12.2014 väliseltä ajalta vaadittuihin korvauksiin on työaikalain (605/1996) 38 §:n 1 momentin nojalla rauennut. Mainitun säännöksen mukaan oikeus työaikalaissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Säännös tulee vastaajan ja kuultavan mukaan sovellettavaksi korkeimman oikeuden antaman ratkaisun KKO 2018:10 perusteella.

Kantajan mukaan asiassa tulee sovellettavaksi kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain (lain nimike on nykyään laki kunnan ja hyvinvointialueen viranhaltijasta) palkkasaatavan vanhentumista koskeva 55 §, jonka mukaan viranhaltijan on esitettävä virkasuhteesta johtuvaa palkkaa tai muuta taloudellista etuutta koskeva kirjallinen vaatimus kolmen vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona asianomainen palkkaerä tai muu etu olisi ollut maksettava tai annettava. Jos edellä tarkoitettua vaatimusta ei ole esitetty määräajan kuluessa, oikeus palkkaan tai muuhun taloudelliseen etuuteen on menetetty.

Jos asiassa tulee sovellettavaksi edellä mainittu viranhaltijalain 55 §, riidatonta on, että saatavat eivät ole miltään osin vanhentuneita.

Työtuomioistuin on ratkaisuissaan TT 2019:30 ja TT 2021:25 jo linjannut, että sillä ei korkeimman oikeuden antaman ratkaisun KKO 2018:10 johdosta ole syytä poiketa aiemmasta vakiintuneesta oikeuskäytännöstään, jonka mukaisesti työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa, virka- tai työehtosopimukseen perustuvia työaikasaatavia koskevissa asioissa työaikalain kanneaikasäännös ei tule sovellettavaksi. Sen sijaan viranhaltijoiden osalta sovellettavaksi tulee viranhaltijalain 55 §:n palkkasaatavan vanhentumista koskeva säännös. Työtuomioistuin viittaa tältä osin siihen, mitä se on tuomiossa TT 2021:25 lausunut.

Se vastaajan ja kuultavan vetoama seikka, että Helsingin hovioikeus on 20.7.2021 antamassaan tuomiossa numero 1002 soveltanut työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöstä korkeimman oikeuden edellä mainitun ennakkoratkaisun mukaisesti, ei muuta tämän asian arviointia. Oikeuskäytäntö ei ensinnäkään vaikuta tältä osin olevan aivan yhtenäistä (ks. kantajan vetoama Vaasan hovioikeuden 29.1.2021 antama tuomio numero 44, jossa hovioikeus päätyi soveltamaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n palkkasaatavien vanhentumissäännöstä työaikalain 38 §:n asemesta). Työtuomioistuin on toisekseen jo täysistuntoratkaisussaan TT 2019:30 perustellut, miksi se erityistuomioistuimena on päätynyt sen toimivaltaan kuuluvissa asioissa soveltamaan korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2018:10 poikkeavasti työsopimuslain palkkasaatavien vanhentumissäännöstä työaikalain kanneaikasäännöksen asemesta. Kuten työelämä- ja tasa-arvovaliokunta työaikalakia säädettäessä lausui (TyVM 17/2018 vp s. 9), korkein oikeus tulkitsi ratkaisussaan kanneaikasäännöstä toisin kuin työmarkkinoilla ja työtuomioistuimen käytännössä oli aiemmin vakiintuneesti tulkittu. Sinänsä on selvää, kuten valiokuntakin totesi (s. 9), että tilanne on tällä hetkellä epätyydyttävä. Valiokunnan mukaan työoikeudellisten saatavien kanneaikaa ja vanhentumisaikaa koskevia säännöksiä on perusteltua selvittää kolmikantaisesti laajasti myös muilta osin kuin työaikalain osalta. Kysymys onkin parhaiten lainsäätäjän ratkaistavissa.

Edellä lausutuilla ja tuomioista TT 2019:30 ja TT 2021:25 ilmenevillä perusteilla työtuomioistuin katsoo, että kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset eivät ole miltään osin vanhentuneita. Vaatimukset on esitetty asiassa sovellettavan kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:ssä säädetyn määräajan kuluessa.

Kohtuullistaminen

Työtuomioistuin on välituomiossaan 3.6.2021 edellä todetuin tavoin katsonut, että kanteessa tarkoitettujen viranhaltijoiden suorittama varallaolo on luettava KVTES:n III luvun 4 §:n mukaiseksi työajaksi. Vaaditut palkkasaatavat ovat määrällisesti riidattomat.

Vastaaja ja kuultava ovat vaatineet, että palkkasaatavia kohtuullistetaan varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (jäljempänä oikeustoimilaki) 36 §:n nojalla. Pykälän 1 momentin mukaan jos oikeustoimen ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan joko sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Pykälän 3 momentin mukaan oikeustoimen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta.

Kuten työtuomioistuin on tuomiossaan TT 2021:25 todennut, viranhaltijoiden puolesta esitetyt vaatimukset perustuvat virkaehtosopimukseen, joka tulee virkasuhteessa sovellettavaksi kunnallisen virkaehtosopimuslain (nykyään laki kunnan ja hyvinvointialueen virkaehtosopimuksista) nojalla. Koska oikeustoimilain 36 §:n sovittelusäännöstä on kuitenkin käytännössä sovellettu laaja-alaisesti, työtuomioistuin ei voi pitää poissuljettuna, etteikö säännös voisi lähtökohtaisesti tulla sovellettavaksi myös nyt käsiteltävän asian kaltaisessa, virkasuhdetta koskevassa asiassa. Työtuomioistuin viittaa tältä osin tuomiossa TT 2021:25 lausuttuun.

Henkilötodistelu

Työtuomioistuimessa on kuultu Pirkanmaan pelastuslaitoksen pelastuspäällikkönä vuosina 2003–2020 toiminutta G:tä.

G on kertonut, että vuosina 2012–2015 hänen tehtävänään pelastuspäällikkönä oli vastata kaikesta alueen pelastustoiminnasta eli operatiivisesta toiminnasta ja siihen liittyvistä tukitoiminnoista. Pirkanmaan pelastuslaitoksella oli noudatettu samanlaista varallaolokäytäntöä alueellisen pelastuslaitoksen alusta lukien eli vuodesta 2003, ja samat käytännöt olivat olleet käytössä jo tätä edeltävänä aikana kuntien pelastuslaitoksissa. Varallaolojärjestelmä oli ollut KVTES:n mukaan mahdollinen jo vuodesta 1971 ja se oli ollut käytössä ainakin 1980-luvulta lukien Virroilla, Mänttä-Vilppulassa ja Orivedellä. Malli oli muutenkin ollut yleinen maalaiskunnissa pelastusvalmiuden hoitamisessa. Varallaolojärjestelmään oli päädytty, koska pienillä paikkakunnilla ympärivuorokautista pelastustoimintaa ei ollut muulla tavoin ollut resursseja järjestää. Järjestelmä oli koskenut yksikönjohtaja-, miehistö- ja päällystövarallaoloa. Varallaolo oli perustunut vakiintuneeseen käytäntöön. Henkilöstö oli suostunut varallaoloon ja mahdollisuus varallaolon tekemiseen oli vaikuttanut halukkuuteen hakea virkaa.

Tampereen kaupungilla oli ollut rekrytointiongelmia ja tämän vuoksi oli tehty päätös maksaa asuntokorvausta henkilöille, joiden kotipaikka ei ollut ollut paloaseman toimialueella (V3). Asuntokorvauksella oli haluttu varmistaa, että palomies saattoi varalla olleessaan asua paloaseman toimialueella.

Kaksi henkilöstöjärjestöä oli vuoden lopussa 2015 esittänyt Tampereen kaupungille korvausvaatimukset katsoen, että varallaolossa oli ollut kyse työajasta. Tätä ennen asia ei ollut ollut millään tavalla esillä. Laitilan paloasemalla oli jo vuonna 2011 syntynyt erimielisyys siitä, tuliko varallaoloa pitää työaikana. Varsinais-Suomen pelastuslaitos oli informoinut pelastuslaitoksia syntyneestä riidasta. Riidan alkuvaihe ei ollut aiheuttanut toimenpiteitä Pirkanmaan pelastuslaitoksella, mutta vuonna 2015 korkeimman oikeuden annettua ratkaisunsa Kuntatyönantajat oli kutsunut koolle kaupunkien ja pelastuslaitosten edustajat, ja vasteaikaa oli eri pelastuslaitoksissa muutettu. Pirkanmaalla oli tuolloin ollut Virtain toimipisteessä käytössä valmiuden parantamiseksi työaikakokeilu, jossa henkilöt olivat olleet päivätöissä viikolla ja lisäksi tehneet kasarmoituna 24 tunnin päivystysjakson viikonloppuna. Kokeilu oli ollut käytössä syksystä 2015 huhtikuun loppuun 2016. Varallaolo oli vuonna 2016 lakkautettu Virtain toimipisteessä, Mänttä-Vilppulassa ja Orivedellä.

G on vielä kertonut, että palkkavaatimukset olivat kaupungin ja pelastuslaitoksen näkökulmasta kohtuuttomat. Varallaolokorvaukset oli maksettu virkaehtosopimuksen mukaisesti ja varallaolon aikaisia hälytyksiä oli ollut hyvin harvoin. Verrattuna kasarmoitujen henkilöiden työpanokseen ero oli merkittävä. Pelastajan vuosiansio oli Pirkanmaalla noin 54.000 euroa.

Työtuomioistuimen arvio ja johtopäätökset

Vastaaja ja kuultava ovat sovitteluvaatimuksensa perusteina vedonneet siihen, että KVTES:n III luvun 4 §:n soveltaminen sekä KVTES:n tuntipalkkaa, sunnuntaityökorvausta, iltatyökorvausta, yötyökorvausta, lauantaityökorvausta, lisätyökorvausta, ylityökorvausta ja viikkolepokorvausta koskevien määräysten soveltaminen johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen. Ne ovat korostaneet ensinnäkin sitä, että työnantaja ja palkansaajajärjestö ovat korkeimman oikeuden antamaan ratkaisuun KKO 2015:48 asti olleet yhtä mieltä siitä, että henkilöt ovat suorittaneet vapaamuotoista varallaoloa, jonka mukaisesti korvaukset on vuosien ajan myös maksettu. Kaupunki on vastaajan ja kuultavan mukaan perustellusti luottanut tulkintansa sovellettavasta virkaehtosopimusmääräyksestä olevan oikea.

Asiassa on kyse vuosina 2012–2015 Pirkanmaan pelastuslaitoksen eräillä paloasemilla suoritetusta varallaolosta. Asia on G:n kertomuksen perusteella riitautunut paikallisesti sen jälkeen, kun korkein oikeus on 25.6.2015 antanut ratkaisunsa KKO 2015:48. Ratkaisussa oli kyse viime kädessä siitä, että virka- ja työehtosopimuksen työaikaa koskevan määräyksen tulkinnassa työaikadirektiivi 2003/88/EY asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä ainakin on pidettävä työaikana (ks. tuomion kohta 23) – riippumatta siis siitä, mikä tältä osin on ollut sopimukseen osallisten mahdollinen yhteinen tarkoitus. Tuossa asiassa arvioitavana ollut Laitilan paloaseman varallaolojärjestelmä on pitkälti vastannut nyt käsiteltävässä asiassa paloasemilla noudatettua varallaolojärjestelmää lähtöaikavaatimuksineen. Viimeistään korkeimman oikeuden antaman ratkaisun jälkeen työnantajan on tullut ymmärtää, että sen noudattama varallaolokäytäntö on ollut KVTES:n vastainen. Turun hovioikeuden tuomio mainitussa asiassa on annettu jo vuonna 2012, ja tuossa tuomiossa on niin ikään katsottu, että varallaoloajaksi luettu aika tuli lukea työajaksi. Nämä seikat huomioon ottaen ei voida katsoa, että kaupunki on perustellusti voinut luottaa tulkinneensa virkaehtosopimusta oikein. (Ks. myös TT 2021:25.) Sinänsä varallaoloa koskeva sopimusmääräys on 1970-luvulta lähtien ollut KVTES:ssä nykyisen kaltainen (V1, V2) ja määräyksen tulkinta ollut pitkään vakiintunut ilman että asiasta olisi syntynyt erimielisyyksiä (G sekä H:n ja J:n kertomukset tässä asiassa 3.6.2021 annetussa välituomiossa numero 50). Sovitteluharkinnassa ei ole kuitenkaan annettu merkitystä sille, että työnantaja on perustellusti voinut olla siinä käsityksessä, että se on toiminut virka- ja työehtosopimuksen mukaisesti (TT 2020:30).

Vastaaja ja kuultava ovat vedonneet lisäksi siihen, että palkkavaatimukset ovat taannehtivia ja määriltään suuria ja että täysimääräisten työaikakorvausten hyväksyminen johtaisi huomattavaan epätasapainoon viranhaltijoiden työsuorituksen ja kaupungin suorittamien korvausten välillä. Tältä osin on vedottu siihen, että hälytykset varallaoloaikana olivat toistuneet harvakseltaan ja vaadittujen työaikakorvausten määrä on suuri verrattuna samalta ajalta maksettuun palkkaan.

Työtuomioistuin on jo tuomiossaan TT 2021:25 todennut, että sovitteluharkinnassa ei voida antaa merkitystä sille, että täysimääräinen vaatimusten hyväksyminen johtaisi epätasapainoon viranhaltijoiden työsuoritusten ja korvausten välillä (ks. myös KKO 2015:48, 29–32 kohdat). Varallaoloaika on tässä asiassa luettu työajaksi, koska olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika varallaolijoihin kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti varallaolojaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Kyse ei siten ole ollut lepoajasta vaan työajasta – siitä huolimatta, että hälytyksiä olisi tullut vain harvakseltaan. Tätä unionin oikeuden työajan käsitettä koskevaa tulkintaa ei voida kyseenalaistaa väitteillä tulkinnan taloudellisista vaikutuksista (tuomio Jaeger C-151/02, EU:C:2003:437, tuomion 66 kohta), eivätkä osapuolet ole myöskään sopineet työajaksi luettavalta päivystysajalta maksettavasta sellaisesta korvauksesta, joka olisi jotain muuta kuin normaali palkka. Sinänsä palkkavaatimusten voidaan todeta olevan määriltään suuria. Yleisenä lähtökohtana on kuitenkin sovittelun poikkeusluontoisuus. Korvausten kohtuullistaminen erityisesti nyt käsiteltävän kaltaisessa tilanteessa, jossa velallisena on julkisen sektorin työnantaja, olisi hyvin poikkeuksellista. Sovittelukynnys voisi ylittyä vain erittäin painavista syistä.

Vastaaja ja kuultava ovat lisäksi vedonneet siihen, että kaupunki on toiminut varallaolokäytänteissään huolellisen työnantajan tavoin maksamalla asuntokorvauksia niille varallaolijoille, jotka eivät asuneet paloaseman toimialueella, ja muuttamalla varallaolokäytänteitään korkeimman oikeuden annettua ratkaisunsa KKO 2015:48. Työtuomioistuin katsoo, ettei näille seikoille voida antaa merkitystä sovitteluharkinnassa.

Johtopäätöksenään työtuomioistuin katsoo, että asiassa ei ole esitetty selvitystä sellaisista seikoista, joiden perusteella määrällisesti riidattomien palkkasaatavien tuomitseminen kaupungin maksettavaksi olisi kaupungille sillä tavoin kohtuutonta, että sovittelulle olisi oikeustoimilain 36 §:ssä tarkoitettuja perusteita.

Korvausvaatimukset on siten hyväksyttävä kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikulut

Kantajan vahvistusvaatimukset on hyväksytty 3.6.2021 annetulla välituomiolla. Myös kantajan suoritusvaatimukset on hyväksytty. Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Tampereen kaupunki ovat asian hävitessään oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 33 a §:n 1 momentin nojalla velvollisia yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

Ottaen huomioon asiaa koskeva oikeuskäytäntö oikeustilaa ei voida pitää siten epäselvänä, että asiassa olisi perusteita määrätä asianosaiset pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Tampereen kaupungin on siten korvattava Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut täysimääräisesti. Oikeudenkäyntikuluvaatimus on määrältään myönnetty.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin

- velvoittaa Tampereen kaupungin maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

A) A:lle 142.033,10 euroa

B) B:lle 30.894,06 euroa

C) C:lle 146.863,92 euroa

D) D:lle 148.827,57 euroa

E) E:lle 160.527,77 euroa

F) F:lle 129.340,42 euroa ja

- velvoittaa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Tampereen kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut 33.420,05 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antamisesta.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Outi Anttila puheenjohtajana sekä Riitta Kiiski, Markus Äimälä, Risto Lerssi, Anu-Tuija Lehto ja Erkki Mustonen jäseninä. Valmistelija on ollut Meeri Julmala.

Tuomio on yksimielinen.