TT 2022:22

Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko yksikönjohtajina toimineiden palomiesten varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.

Palomiesten perustellun käsityksen mukaan varallaolijan oli hälytyksen vastaanotettuaan tullut lähteä hälytystehtävään vakiintuneen ja pitkäaikaisen käytännön mukaisesti paloasemalta noin viidessä minuutissa hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi. (Ks. myös TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34, TT 2021:50–52.)

Kaupunki tuomittiin virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta ja Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT valvontavelvollisuuden laiminlyömisestä hyvityssakkoon.

KANTAJA

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry

VASTAAJAT

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT

Turun kaupunki

ASIA

Varallaolo

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Vireille 23.12.2020

Suullinen valmistelu 28.9.2021

Pääkäsittely 23. ja 24.11.2021

VIRKA- JA TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2012–2014 ja 2014–2016) III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:

2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät

1 mom.

Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:

5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa),

8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika), 9 §:n 2 momentti

(työehtosopimukseen perustuva säännöllinen työaika), 13 §:n 1 ja

3 momentti (liukuva työaika), 14 §:n 1 ja 3 momentti

(poikkeuksellinen säännöllinen työaika), 15 § (lyhennetty työaika), 18 § (työntekijän suostumus ja viranhaltijan velvollisuus tehdä lisä- ja ylityötä), 19 § (ylityön enimmäismäärä), 20 § (aloittamis- ja lopettamistyö), 21 § (hätätyö), 24 § (työsopimuksen päättyminen kesken tasoittumisjakson), 26 § (yötyö) jäljempänä 31 §:stä ilmenevin poikkeuksin, 27 § (vuorotyö ja yövuorot jaksotyössä), 29 § (vuorokausilepo), 30 § (moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokausilepo), 33 §:n 1 momentti (sunnuntaityön teettäminen), 36 § (poikkeuslupa), 37 § (työaikakirjanpito) sekä 8 luvun erinäiset

säännökset (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset, ym.).

2 mom.

Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.

2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät

1 mom.

5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika), 9 §:n 2 momentti (työehtosopimukseen perustuva säännöllinen työaika), 13 §:n 1 ja 3 momentti (liukuva työaika), 14 §:n 1 ja 3 momentti (poikkeuksellinen säännöllinen työaika), 15 § (lyhennetty työaika), 18 § (työntekijän suostumus ja viranhaltijan velvollisuus tehdä lisä- ja ylityötä), 19 § (ylityön enimmäismäärä), 20 § (aloittamis- ja lopettamistyö), 21 § (hätätyö), 24 § (työsopimuksen päättyminen kesken tasoittumisjakson), 26 § (yötyö) jäljempänä 31 §:stä ilmenevin poikkeuksin, 27 § (vuorotyö ja yövuorot jaksotyössä), 29 § (vuorokausilepo), 30 § (moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokausilepo), 33 §:n 1 momentti (sunnuntaityön teettäminen), 36 § (poikkeuslupa), 37 § (työaikakirjanpito) sekä 8 luvun erinäiset säännökset (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset, ym.).

2 mom.

Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

4 § Työaika

Määritelmä

1 mom.

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

5 § Varallaoloaika

1 mom.

Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Soveltamisohje

Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).

Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.

Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

3 mom.

Kultakin varallaolotunnilta, jona viranhaltija/työntekijä on velvoitettu olemaan varalla, maksetaan rahakorvauksena 20–30 % korottamattomasta tuntipalkasta tai annetaan vastaava vapaaaika. Korvausta määrättäessä otetaan huomioon varallaolon aiheuttamat rajoitukset viranhaltijalle/työntekijälle kuten esimerkiksi liikkumisalueen laajuus ja työpaikalle saapumisen enimmäisaika.

4 mom.

Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00–06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

6 mom.

Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen paloasemilla pelastushenkilöstön työ on ollut päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Viranhaltijat ovat itse laatineet varallaololistat, minkä jälkeen ne on vahvistettu samoin kuin työvuorolistat. Varallaoloviikon jälkeen viranhaltijoilla on ollut oikeus palkalliseen arkivapaaseen. Viranhaltijoille on varallaoloajalta suoritettu KVTES:n mukainen varallaolokorvaus, joka on ollut suuruudeltaan 30 prosenttia heidän säännöllisen työajan palkastaan.

A on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Turun kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen Laitilan paloasema. A on varalla ollessaan toiminut yksikönjohtajana. Ajalla 1.1.2012–31.8.2013 hän on asunut noin 800 metrin päässä paloasemalta. Hän on syyskuussa 2013 muuttanut Vehmaalle, josta oli matkaa Laitilan paloasemalle noin 30 kilometriä. Hän on tuosta ajankohdasta lukien majoittunut Laitilan paloasemalla varallaolon aikana. Vastaajien mukaan A olisi voinut oleskella myös kotonaan, jos hän olisi ottanut käyttöön päivystysauton. Kantajan mukaan A:lle ei ole tarjottu mahdollisuutta ottaa päivystysautoa käyttöönsä.

B on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Turun kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen Laitilan paloasema. B on varalla ollessaan toiminut yksikönjohtajana. Hän on asunut noin 0,5 kilometrin päässä Laitilan paloasemalta, johon hän on varallaoloa suorittanut. B on voinut oleskella kotonaan varallaoloa suorittaessaan.

Viranhaltijoita tai muitakaan varallaolijoita ei ole velvoitettu yöpymään tai oleskelemaan asemalla varallaolon aikana. Varallaolon aikana viranhaltijoilla on ollut mukanaan matkapuhelin ja Virve-puhelin, johon hälytys on tullut. Viranhaltijoilla on saattanut olla mukana myös hakulaite ainakin joidenkin kannetta koskevien vuosien aikana. A:lla tai B:llä ei ole ollut käytössään pelastusautoa varallaolossa. Vastaajien mukaan heillä olisi ollut mahdollisuus saada auto käyttöönsä ja ajaa sillä suoraan onnettomuuskohteeseen.

Viranhaltijat ovat saattaneet varallaoloaikana osallistua myös ensivastetehtäviin. Varallaoloa koskevat velvollisuudet ovat olleet samat riippumatta siitä, onko varallaoloaikana ollut kyseessä pelastustoimen tehtävä vai ensivastetehtävä.

Erimielisyys vallitsee siitä, onko A:n ja B:n suorittama yksikönjohtajavarallaolo kanteessa mainittuina aikoina katsottava työajaksi. Asiassa on riitaa myös siitä, onko kaupungin katsottava rikkoneen virka- ja työehtosopimusta tieten ja onko Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan. Vielä asiassa on riitaa palkkasaatavien määristä. Tältä osin kysymys on siitä, vastaavatko vaatimukset määrältään tosiasiallisesti suoritettuja varallaolovuoroja ja ovatko viranhaltijoiden saatavat osin tai kokonaan vanhentuneet. Lisäksi on kysymys siitä, onko mahdollisia saatavia kohtuullistettava.

Välituomiolla ratkaistaan ensin kysymys siitä, onko A:n ja B:n varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi sekä hyvityssakkovaatimukset.

Asiassa on käyty vuonna 2016 alkaneet paikallisneuvottelut, jotka päättyivät 7.3.2016. Keskusneuvottelut on aloitettu neuvottelupyynnöllä 15.1.2019 ja ne ovat päättyneet 18.12.2019.

KANNE

Vaatimukset

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry on vaatinut, että työtuomioistuin:

1. vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella

1.1. A:n ajalla 1.1.2012–31.8.2015

1.2. B:n ajalla 1.1.2012–31.7.2015

Turun kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi,

2. velvoittaa Turun kaupungin maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia

2.1. A:lle ajalta 1.1.2012–31.8.2015 yhteensä 169.837,97 euroa

2.2. B:lle ajalta 1.1.2012–31.7.2015 yhteensä 173.584,52 euroa,

3. velvoittaa Turun kaupungin maksamaan kantajalle hyvityssakkoa virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta,

4. velvoittaa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n maksamaan kantajalle hyvityssakkoa valvontavelvollisuuden laiminlyönnin johdosta sekä

5. velvoittaa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Turun kaupungin korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Vahvistusvaatimus

Yksikönjohtajavarallaolosta

Varallaoloon oli velvollisuus. Varallaolosta ei voinut kieltäytyä. Laitilan paloasema oli ns. ensilähdön paloasema. Varallaolon aikaisiin tehtäviin kuului pelastus- ja ensivastetehtäviä, jotka olivat luonteeltaan kiireellisiä.

Varallaolon aikana viranhaltijoilla oli mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin, jolla hoidettiin virka-asioita, sekä hakulaite. Varallaolijan tuli vastaanottaa Virve-puhelimeen tullut hälytys välittömästi, jolloin vastuu tehtävästä siirtyi hänelle. Kaikki hälytykset tuli vastaanottaa ja kaikille tehtäville oli velvollisuus lähteä.

A:lla tai B:llä ei ollut käytössään pelastusautoa varallaolossa eikä sitä heidän käyttöönsä ollut tarjottu siinä tarkoituksessa, että sillä voisi ajaa suoraan pelastuspaikalle. Sammutusvarusteet säilytettiin paloasemalla.

Yksikönjohtajan tuli mennä tehtävälle paloaseman kautta. Työnantaja edellytti Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen paloasemilla, että yksikönjohtajavarallaoloa tekevien oli tullut olla sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä asemalta tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Varallaolossa olleen palomiehen tuli olla ensimmäisenä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä.

Ainakin A:lla ja B:llä oli perusteltu syy olettaa, että heidän tuli menetellä edellä selostetulla tavalla. Käytännössä varallaolijat olivat siis velvollisia välittömästi hälytyksen saatuaan ryhtymään työhön tai ainakin he olivat sidottuja tehtävänhoitoon välittömästi hälytyksen saatuaan.

Ratkaisussa KKO 2015:48 oli kyse samasta pelastuslaitoksesta, samasta asemasta ja samasta yksikönjohtajavarallaolosta. Tapauksessa yksikönjohtaja oli työsuhteinen ja vaatimukset kohdistuivat vuoteen 2008. Varallaolojärjestelmä oli kuitenkin samanlainen myös vuosina 2012–2015.

Olinpaikka varallaolossa

A on voinut oleskella kotonaan varallaoloa suorittaessaan syyskuuhun 2013 asti. A ei voinut suorittaa varallaoloa etäisyyden vuoksi esimerkiksi kotoaan käsin, vaan hän on vaatimuksen kohteena olevan ajanjakson aikana syyskuusta 2013 lukien oleskellut Laitilan paloasemalla varallaolon aikana. Työnantaja mahdollisti oleskelun paloasemalla. Joka tapauksessa hän on joutunut oleskelemaan muutoin paloaseman välittömässä läheisyydessä, kuten B. B on voinut oleskella kotonaan tai muutoin paloaseman välittömässä läheisyydessä.

Johtopäätökset

Erityisesti varallaolijalta edellytetyn lyhyen lähtövalmiuden ja myös muiden edellä lueteltujen seikkojen johdosta varallaolo on katsottava työajaksi. Työhön sidonnaisuus rinnastui työaikaan. Viranhaltijat ovat tosiasiallisesti olleet samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan ja näin ollen varallaolo tulee katsoa kaikilta osin työajaksi. Ainakaan heillä ei ole ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkaansa tai tekemisiään. A:n osalta kyse on syyskuusta 2013 lukien työajasta senkin vuoksi, että hän oli tosiasiassa velvollinen oleskelemaan asemalla.

Hyvityssakkovaatimukset

Asiassa on käyty paikallisneuvottelut. Työntekijäpuoli on perustellut vaatimustaan muun ohella ratkaisulla KKO 2015:48. Työnantajapuoli on kiistänyt vaatimuksen muun muassa vetoamalla KVTES:n tulkintaan varallaolon osalta. Keskusneuvottelupyyntö on esitetty 15.1.2019 ja neuvottelu on saatu päätökseen 18.12.2019. KT on kiistänyt vaatimukset pääasiallisesti sillä perusteella, että kyse oli KVTES:n mukaisesta varallaolosta eikä KVTES:n mukaisesta työajasta. Työtuomioistuin antoi 19.3.2020 välituomion TT 2020:31, jonka perusteluista kävivät ilmi perusteet, joiden nojalla KVTES:n mukaiseksi työajaksi tuli lukea järjestely, jossa varallaolijan tuli olla paloasemalla viidessä minuutissa hälytyksestä. SPAL ry lähetti 18.5.2020 kirjeen vastaajakaupungille, jossa se vetosi muun ohella 19.3.2020 annettuun välituomioon ja toi esiin, että varallaolo tuli lukea työajaksi.

Vastaajakaupunki on tieten rikkonut virkaehtosopimusta, kun se tietoisena edellä mainituista tuomioistuinratkaisuista ei ole kuitenkaan suostunut viimeistään 18.5.2020 päivätyn kirjeen vastaanottamisen jälkeen myöntämään sitä, että tämän jutun vaatimustenesittäjien osalta varallaolo tuli lukea työajaksi eikä se ole suostunut maksamaan vaadittuja palkkasaatavia. Lisäksi A:n osalta, joka on edellä kerrotuin tavoin ollut velvollinen oleskelemaan paloasemalla, tieten rikkominen ilmenee siitä, että kaupunki on tiennyt tosiasiallisesta velvoitteesta oleskella paloasemalla varallaoloaikana eikä siltikään ole lukenut varallaoloa työajaksi.

KT on laiminlyönyt valvontavelvollisuutensa, kun se tietoisena edellä mainituista tuomioistuinratkaisuista ei ole valvonut tai ryhtynyt toimiin sen edistämiseksi, että vastaajakaupunki lukisi tämän jutun viranhaltijoiden osalta (tai ainakin A:n osalta, joka tosiasiassa oli velvollinen oleskelemaan paloasemalla) varallaolon työajaksi ja suorittaisi vaaditut palkkasaatavat, vaikka sen on pitänyt ymmärtää, että viiden minuutin lähtövalmius tai ainakin tosiasiallinen velvollisuus oleskella paloasemalla johtaa siihen, että varallaolo luetaan työajaksi.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Turun kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 18.931,70 eurolla korkoineen.

Perusteet

KVTES:n III luvun 4 §:n perusteella kanteessa mainittujen viranhaltijoiden varallaoloksi luettua aikaa ei tule lukea miltään osin työajaksi eikä kanteessa mainituilla viranhaltijoilla siten ole palkkasaatavia kaupungilta. Viranhaltijat ovat suorittaneet KVTES:n III luvun 5 §:n mukaista vapaamuotoista varallaoloa, jonka mukaisesti varallaolon ajalta on suoritettu varallaolokorvausta. Kaupunki ei ole tieten rikkonut virkaehtosopimusta eikä Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan.

Vahvistusvaatimus

Yksikönjohtajavarallaolosta

Viranhaltijoille annettujen ohjeiden mukaan varallaolossa ei ole edellytetty välitöntä lähtöaikaa tai viiden minuutin lähtövalmiutta. Kaupungin suullisesti antamien ohjeiden mukaan varallaolossa viranhaltijoiden on tullut olla tavoitettavissa matkapuhelimella tai muulla viestivälineellä ja ryhdyttävä toimimaan hälytyksen edellyttämällä tavalla mahdollisimman pian sen saatuaan. Matkapuhelin on ollut mukana sen vuoksi, että siihen on lähetetty varmentava tekstiviesti hälytyksestä. Sillä ei varallaoloaikana ole hoidettu virkatehtäviä. Määräaikaa hälytykseen vastaamiselle tai toimimiselle ei ole asetettu.

Kaupunki on tarjonnut ainakin vuodesta 2010 alkaen Laitilan paloaseman yksikönjohtajana toimineiden varallaolijoiden käyttöön pelastuslaitoksen ajoneuvoa varallaolon ajaksi. Mahdollisuutta ottaa asemalle yksikönjohtajan käyttöön tuleva auto on käsitelty työpaikalla esimerkiksi helmikuussa 2012 järjestetyssä tapaamisessa. Ajoneuvoa tarjottiin käyttöön siinä tarkoituksessa, että yksikönjohtaja olisi voinut säilyttää sammutusvarusteet autossaan, jolloin hälytyksen tapahtuessa yksikönjohtaja olisi voinut siirtyä autolla valintansa mukaan joko paloasemalle tai suoraan onnettomuuspaikalle. Vastaavaa käytäntöä oli noudatettu esimerkiksi saman aluepelastuslaitoksen alaisuudessa toimivalla Someron paloasemalla. Kaupunki on pyrkinyt yhdenmukaistamaan Laitilan ja Someron asemien käytännöt, jota Laitilan yksikönjohtajat kuitenkin vastustivat. Yhdenmukaistamistavoite vuonna 2012 on liittynyt 1.1.2012 voimaan tulleeseen toimintasääntöön, jossa siirryttiin alueellisista tulosalueista yhteen pelastustoimen operatiiviseen palvelualueeseen. Viranhaltijat eivät halunneet ottaa käyttöönsä tarjottua autoa. Käytännössä viranhaltijat ovat hälytyksen saatuaan siirtyneet paloasemalle oman valintansa takia, eikä tällaista ole heiltä edellytetty.

Kaupunki ei ole edellyttänyt, että viranhaltija on ollut ensimmäisenä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä. Jos viranhaltijat olisivat käyttäneet heille tarjottua autoa, he olisivat voineet johtaa pelastustoimintaa etänä ollessaan matkalla pelastuspaikalle. Kulkeminen pelastuspaikalle paloasemalta lähtevän yksikön mukana on perustunut viranhaltijoiden omaan valintaan. Kaupunki ei ole edellyttänyt, että heidän tulee olla ensimmäisessä yksikössä. Päivystävä palomestari on seurannut hälytystoimintaa ja ottanut johtovastuun tehtävästä tarvittaessa.

Viranhaltijoiden ei ole tullut työnantajan asettamista vaatimuksista johtuen lähteä pelastustehtävään välittömästi hälytyksen saatuaan eivätkä he ole muutenkaan työnantajan asettamista vaatimuksista johtuen olleet velvollisia ryhtymään työhön välittömästi tai sidottuja tehtävänhoitoon välittömästi. Hälytyksen saapuessa viranhaltijan on tullut mahdollisimman pian lukea hälytyskeskuksen viesti ja ryhtyä toimimaan sen mukaisesti. Hälytys on tullut yhtäaikaisesti koko hälytysosastolle, ei pelkästään yksikönjohtajavarallaolijalle. Välitöntä toimimisvelvoitetta ei ole edellytetty. Mikäli hälytys on koskenut yksikönjohtajavarallaolijaa ja on edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, hän on hälytyksen saatuaan voinut valintansa ja olinpaikkansa perusteella mennä joko paloasemalle tai suoraan onnettomuuspaikalle.

Vuonna 2008 varallaolovelvoitteet Laitilan asemalla ovat olleet erilaiset. Viimeistään vuodesta 2010 alkaen varallaolovelvoitteen sisältöä on käsitelty toistuvasti viranhaltijoiden ja muiden Laitilan aseman yksikkövarallaolijoiden kanssa. Toistuvasti annettujen ohjeiden perusteella viranhaltijoilla ei ole ollut perusteltua syytä olettaa, että velvoitteet varallaoloaikana määräytyisivät toisin.

Varallaololla on varauduttu onnettomuustilanteisiin normaalin virka-ajan ulkopuolella. Lähes aina varallaolossa olevien lisäksi hälytyksille osallistuu ei-varallaolossa olevia henkilöitä ja tarvittaessa myös pelastuslaitoksen jatkuvasti miehitettyjen paloasemien henkilöstöä. Jos pelastusyksikkö ei hälytyksen tapahduttua lähde liikkeelle hätäkeskuksen määrittelemässä ajassa, silloin päivystävä palomestari/hätäkeskus hälyttää tilalle muita pelastusyksiköitä lähialueen paloasemilta. Näin ollen hälytystehtävien suorittaminen ei ole ollut virka-ajan ulkopuolella pelkästään varallaolijoiden varassa. Laitilan läheisyydessä on sijainnut Uudenkaupungin jatkuvasti miehitetty paloasema, josta on voitu lähettää yksikkö nopeasti, mikäli lähtö Laitilasta on viivästynyt.

Pelastustoimen toimintavalmius määritellään ns. riskiruuduilla, joille arvioidun riskitason perusteella määritellään riskiluokka. Laitilan paloasemalla, jolla viranhaltijat ovat työskennelleet, on ollut korkeimmillaan joitakin yksittäisiä II-luokan riskialueita, jossa ensimmäisen yksikön tavoitteena oli kiireellisessä tehtävässä saavuttaa onnettomuuskohde 10 minuutin toimintavalmiusajassa. Muilla riskialueilla tavoitteellinen toimintavalmiusaika on ollut pidempi (20 minuutista ylöspäin). Sisäministeriön ohjeen mukaan toimintavalmiusaikatavoite tulee saavuttaa 50 %:ssa hälytyksistä, mikä on tuonut toimintavalmiusaikoihin joustoa. Joustavuus on huomioitu myös kulloinkin voimassa olleissa pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksissä. Tavoitteelliset toimintavalmiusajat koskevat kaikkia hälytyksiä eli myös päiväaikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys työajassa.

Olennaista on, että pelastuslaitoksen edellä esitetty toimintavalmiusaika on eri asia kuin se, mitkä ovat olleet yksittäisen viranhaltijan velvoitteet varallaolon aikana. Palvelutasopäätöksen toimintavalmiusaikatavoitteet eivät ole sama asia kuin yksittäisen viranhaltijan tosiasiallinen varallaolo-ohjeistus tai varallaolovelvoitteet. Toimintavalmiusaikatavoitteet on luotu maakunnallisiksi, ja pelastuslaitos on tarkastellut sen toteumaa kokonaisuutena kaikkien eri riskiruutuluokkien keskiarvona. Yksittäisen viranhaltijan osalta ei ole määritelty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka eikä tätä aikaa ole seurattu. Seurattu on ainoastaan ensimmäisen yksikön saapumisaikoja riskialueittain ja kaikkia vuorokaudenaikoja koskevana kokonaisuutena.

Varallaolossa työhön sidonnaisuus ei ole rinnastunut työaikaan. Viranhaltijoilla on ollut velvollisuus määrättäessä osallistua varallaoloon. Viranhaltijoita ei ole kuitenkaan koskaan määrätty varallaoloon vaan varallaoloon osallistuminen on perustunut vapaaehtoisuuteen, eikä varallaoloon osallistuminen ole ollut viranhoidon edellytys. Varallaoloon osallistumisesta on voinut jäädä halutessaan pois. Aseman esimiehenä toimiva viranhaltija on ollut viime kädessä vastuussa yksikönjohtajavarallaolovuorojen suunnittelusta, mutta käytännössä suunnittelussa on otettu huomioon myös henkilöstön toiveita. Laitilan paloasemalla viranhaltijat ovat itse laatineet varallaololistan, joka on toimitettu vahvistettavaksi.

Viranhaltijat ovat vastustaneet työnantajan ehdotusta laajentaa varallaolorinkiä, koska tämä olisi vähentänyt varallaolovuorojen määrää ja siten ansiotasoa. Viranhaltijoiden oma halukkuus tehdä varallaoloa useiden vuosien ajan osaltaan osoittaa, että viranhaltijat eivät ole kokeneet varallaolosta aiheutuvia rajoitteita vapaa-ajan käytölle merkittävinä.

Varallaolon aikana viranhaltijoilla ei ole ollut lähtökohtaisesti mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä heitä ole millään tavoin ollut sidottu työtehtäviin. Toteutuneiden hälytysten toistuvuus varallaoloaikana on ollut hyvin vähäinen. Viranhaltijoiden asemapaikalla hälytyksiä on ollut keskimäärin 3,2–3,6/viikossa eli noin 0,5 hälytystä/varallaolovuorokausi.

Viranhaltijoiden työhönsidonnaisuus huomioiden ensinnäkin varallaolovuorojen kokonaismäärä ja toiseksi varallaoloajalle ajoittuneet hälytystehtävät sekä niiden kesto on ollut vähäinen.

Ratkaisu KKO 2015:48 on koskenut Laitilan asemalla vuonna 2008 suoritettua varallaoloa. Edellä kerrotulla tavalla aseman varallaolokäytäntöä on tämän jälkeen muutettu, varallaolovelvoitteen sisältöä on käsitelty viranhaltijoiden kanssa toistuvasti ja viranhaltijoille on tarjottu käyttöön pelastusajoneuvoa, joka olisi edelleen vähentänyt viranhaltijoiden sidonnaisuutta työhön ja työpaikkaan.

Olinpaikka varallaolossa

Viranhaltijoilta ei ole edellytetty, että he olisivat viettäneet varallaoloaikaansa paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Viranhaltijat ovat voineet liikkua laajalla alueella ja viettää aikaansa vapaasti valitsemassaan seurassa varallaoloalueellaan. Varallaolon aikana varallaolevat yksikönjohtajat ovat esimerkiksi käyneet asioimassa ja koulutuksissa Uudessakaupungissa (n. 20 km päässä paloasemasta) ja käyneet alkusammutuskoulutuksissa Laitilan kaupungin ulkopuolella. Liikkuma-alue on ollut laaja, eikä se ole rajoittunut Laitilan taajama-alueeseen. A:n muutettua Vehmaalle loka-marraskuussa 2013 hän olisi voinut oleskella ja yöpyä varallaoloaikana edelleen kotonaan, mikäli hän olisi ottanut käyttöön hänelle tarjotun yksikönjohtajan pelastusajoneuvon.

Kummankin viranhaltijan käytettävissä olisi heidän halutessaan ollut pelastusauto, joka olisi laajentanut viranhaltijoiden mahdollisuutta liikkua ja oleskella valitsemassaan paikassa varallaolon aikana. Pelastusautoa olisi saanut käyttää myös tarpeellisiin siviiliajoihin.

Viranhaltijat ovat varallaoloaikana voineet valintansa mukaan oleskella paloaseman tiloissa, joissa he, kuten pelastuslaitoksen henkilöstö muutoinkin, ovat voineet viettää aikaa myös vapaa-ajallaan. Yleisesti palomiehillä on mahdollisuus mm. remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita paloasemalla, ja siellä vietetään vapaa-aikaa ja urheillaan. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa voi siis halutessaan viettää tavanomaista vapaa-aikaa. Maaseutumaisilla paikkakunnilla, joita kaikki puheena olevat asemapaikkakunnat ovat, paloaseman fasiliteetit tarjoavat käytännössä useille palomiehille olennaisia vapaa-ajan harrasteita.

Johtopäätökset

Viranhaltijoille ei ole asetettu mitään ehdotonta lähtöaikavaatimusta tai sitovaa onnettomuuspaikalle saapumisaikaa. Hälytysmäärä varallaoloaikana on ollut erittäin vähäinen, ja hälytyksestä johtuva työskentelyaika on ollut tavanomaisesti sen verran lyhyt, että viranhaltijoiden työhönsidonnaisuus on muodostunut silläkin perusteella erittäin vähäiseksi. Työnantaja on mahdollistanut liikkumisen varallaoloaikana päivystysautolla laajalla alueella, jolla viranhaltija on voinut viettää normaalia vapaa-aikaa ja käyttää aikaansa valitsemiinsa tarkoituksiin huomioidaan ainoastaan sen, että toiminta on kohtuudella keskeytettävissä. Viranhaltijat ovat tosiasiassa käyttäneet aikaansa valitsemiinsa asioihin ja tehneet samoja asioita kuin muutoinkin. He ovat voineet viettää varallaoloaikaa normaalissa sosiaalisessa elinympäristössään valitsemassaan seurassa. Työnantajan asettamat velvoitteet eivät ole objektiivisesti arvioiden vaikuttaneet erittäin merkittävästi heidän mahdollisuuksiinsa käyttää varallaoloaikaa vapaasti ja omiin tarkoituksiinsa. Kyse ei ole ollut työajasta.

Hyvityssakkovaatimukset

Kaupunki ei ole tieten rikkonut virkaehtosopimuksen määräyksiä eikä KT ole rikkonut valvontavelvollisuuttaan. Viranhaltijoiden varallaolovelvollisuuden sisältö ja varallaolon aikaiset olosuhteet ovat poikenneet merkityksellisiltä osin ratkaisuista KKO 2015:48 ja TT 2020:31.

Työtuomioistuin on syksyllä 2019 käsitellyt tuomiossa TT 2020:31 ratkaistun asian lisäksi kolmen muun kaupungin osalta yksikönjohtajan varallaolovuoroja tehneiden viranhaltijoiden vaatimuksia varallaoloajan vahvistamisesta työajaksi (R 165/17, R 166/17 ja R 168/17). Syksyllä 2019 pidettyjen pääkäsittelyjen jälkeen asiat lukuun ottamatta asiaa R 167/17 on jätetty lepäämään ja odottamaan Euroopan unionin tuomioistuimen päätöstä asiassa C-580/19, sillä päätöksen on arvioitu voivan vaikuttaa asioissa annettaviin ratkaisuihin. Työtuomioistuimessa on lisäksi ollut vireillä muita yksikönjohtajavarallaoloa koskevia asioita (mm. R 123/17 ja R 124/18), joissa on pidetty pääkäsittely syksyllä 2020 ja joiden osalta on myös jääty odottamaan EUT:n päätöstä em. asiassa. Oikeustila liittyen viranhaltijoiden suorittamaan yksikönjohtajavarallaoloon on näin ollen siten epäselvä, ettei kaupungin voida katsoneen kanteessa väitetyllä tavalla rikkoneen tieten virkaehtosopimuksen määräyksiä. Työtuomioistuin on kesäkuussa 2021 antanut välituomiot muun muassa asioissa R 166/17 ja 168/17, ja näiden välituomioiden perusteella kaupunki on yhä voinut perustellusti jättää suorittamatta vaadittuja korvauksia. Myös EUT:n päätös asiassa C-580/19 on puoltanut suorituksista pidättäytymistä.

Vastaajien näkemyksen mukaan saatavien vanhentumiseen sovelletaan ratkaisun KKO 2018:10 mukaisesti työaikalain (605/1996) 38 §:n kanneaikasäännöstä. Suoritusvaatimusten tarkempaa arviointia ei ole voitu edellyttää ennen kanteen nostamista tai vaatimusmäärien riittävää yksilöintiä. Myös oikeustila liittyen saatavien vanhentumiseen on ollut siten epäselvä, ettei kaupungin voida katsoa tieten rikkoneen KVTES:n määräyksiä.

Kaupunki ei ole kantajan vaatimuksia vastustaessaan tietensä rikkonut eikä kaupungin ole perustellusti pitänyt tietää rikkovansa virkaehtosopimuksen määräyksiä. KT:lla ei voida katsoa olleen velvollisuutta ohjata kaupunkia menettelemään asiassa toisin, eikä KT:n voida katsoa rikkoneen valvontavelvollisuuttaan.

TODISTELU

Kantajan kirjalliset todisteet

1. SPAL ry:n kirje 18.5.2020

2. B:n virkamääräys

3. Palvelutasopäätös 2009–2012

4. Palvelutasopäätös 2013–2016

Vastaajien kirjalliset todisteet

1. Kalvosarja 28.2.2012 tapaamisesta

2. Sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje

3. Palvelutasopäätös 2009–2012

4. Palvelutasopäätös 2013–2016

5. Puolivakinaisen työsopimus vuodelta 2013–2015

6. Esitys toimintasäännöksi 18.12.2008

7. Toimintasääntö 1.1.2012

Kantajan henkilötodistelu

1. A

2. B

3. C, yksikönjohtaja, Laitilan paloasema

Vastaajien henkilötodistelu

1. D, pelastuspäällikkö

2. E, kaupungin entinen aluepalopäällikkö

3. F, palotarkastaja

4. G, yksikönjohtaja Someron paloasemalta

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kysymyksenasettelu ja oikeudelliset lähtökohdat

Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n ajalla 1.1.2012–31.8.2015 suorittama varallaolo ja B:n ajalla 1.1.2012–31.7.2015 suorittama varallaolo luettava työajaksi.

KVTES:n III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Työaikadirektiivi 2003/88/EY asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Työtuomioistuin on vuonna 2020 ja 2021 antanut useita palomiesten yksikönjohtajavarallaoloa koskevia ratkaisuja (ks. TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34, TT 2021:50, TT 2021:51 ja TT 2021:52). Mainituissa tuomioissa on selostettu yksityiskohtaisesti niitä oikeudellisia lähtökohtia, joiden perusteella on arvioitava, onko varallaolossa kyse työajasta vai lepoajasta. Työtuomioistuin viittaa tältä osin edellä mainituissa tuomioissa lausuttuun.

Työtuomioistuimen edellä mainittujen tuomioiden jälkeen Euroopan unionin tuomioistuin on antanut tuomion asiassa C-107/19 (tuomio 9.9.2021, Dopravní podnik hl. m. Prahy, C-107/19, EU:C:2021:722). Tapauksessa palomiehellä oli työvuoron aikana kaksi 30 minuutin pituista taukoa, jotka oli tarkoitettu ruokailuun ja lepäämiseen. Tauolla tuli pitää mukana hakulaitetta, ja tauon aikana oli tarvittaessa lähdettävä hälytystehtävälle kahden minuutin kuluessa hälytyksestä. Tauot luettiin työajaksi vain siinä tapauksessa, että ne olivat keskeytyneet hälytystehtävän vuoksi. Unionin tuomioistuin katsoi jo aiemmin oikeuskäytännössään vakiintunein tavoin, että taukoa tuli pitää työaikana, jos kaikkien asian kannalta merkityksellisten olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ilmenee, että rajoitteet, jotka työntekijään kohdistuvat tauon aikana, ovat luonteeltaan omiaan rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuttaan käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Tuomioistuin totesi lisäksi muun ohella, että sillä, ettei taukojen mahdollisia keskeytyksiä voi ennakoida, voi rajoittaa työntekijän mahdollisuutta käyttää kyseistä aikaa vapaasti. Ennakoimattomuudesta seuraava epävarmuus on nimittäin omiaan asettamaan kyseisen työntekijän pysyvään valmiustilaan (tuomion 41 kohta).

Euroopan unionin tuomioistuin on lisäksi antanut tuomion C-214/20 (tuomio 11.11.2021, Dublin City Council, C-214/20, EU:C:2021:909), jossa varalla oleva palomies harjoitti varallaolojärjestelmän mukaisen päivystyksensä aikana työnantajansa luvalla itsenäistä ammattitoimintaa taksinkuljettajana. Hälytyksen sattuessa hän oli velvollinen saapumaan palveluspaikkanaan olevalle paloasemalle enintään kymmenessä minuutissa. Palomies ei ollut kuitenkaan velvollinen osallistumaan kaikkiin paloasemalta käsin toteutettaviin hälytyksiin. Hänen ei myöskään tarvinnut olla tietyssä paikassa päivystysjaksojensa aikana, ja hän sai lisäksi harjoittaa päivystäessään muuta ammattitoimintaa. Tuomioistuimen mukaan nämä seikat voisivat puoltaa päivystysajan lukemista lepoajaksi. Unionin tuomioistuin korosti kuitenkin jälleen olosuhteiden kokonaisarviointia viitaten aiempaan oikeuskäytäntöönsä.

Henkilötodistelu

Työtuomioistuimessa on kuultu A:ta ja B:tä sekä Laitilan paloasemalla yksikönjohtaja varallaoloon osallistunutta C:tä. Lisäksi on kuultu pelastuspäällikkö D:tä, kaupungin entistä aluepalopäällikköä E:tä, palotarkastaja F:ää ja Someron paloasemalla yksikönjohtajavarallaoloon osallistunutta G:tä.

A on kertonut aloittaneensa palomiehen tehtävät vuonna 1989 Laitilassa. Hän oli aloittanut varallaolon kyseisen vuoden joulukuussa muutettuaan Laitilaan. Laitilan kaupungilla ja paikallisella vapaapalokunnalla oli tuolloin ollut palokuntasopimus, jossa oli edellytetty, että pelastusyksikkö oli lähtenyt liikkeelle viidessä minuutissa hälytyksestä. Varallaolon tekemisen tapa ei ollut sittemmin muuttunut pelastuslaitoksen palvelukseen siirryttäessä vuonna 2004. A oli tehnyt varallaoloa vuoden 2015 syksyyn, jolloin varallaolo lopetettiin.

Vuosina 2012–2015 varallaoloa olivat Laitilassa tehneet A, B, C, F ja H, joka oli ollut sopimuspalokuntalainen. A ja B olivat vaatineet enemmän vakituista henkilöstöä Laitilan asemalle, koska työt olivat kasautuneet heille. Yhteistyö puolivakinaisten kanssa oli kuitenkin sujunut kohtuullisen hyvin eikä A ollut vastustanut puolivakinaisten käyttöä päivystäjinä.

Varallaolo oli A:n käsityksen mukaan kuulunut virkavelvoitteisiin. Varallaoloa oli tehty viikon ajan kerran kuukaudessa. F oli laatinut vuorolistat ja lähettänyt ne E:lle hyväksyttäväksi. Vuorolista oli ollut velvoittava.

Hälytyksen tullessa A oli pukeutunut ja lähtenyt paloasemalle. Hätäkeskus oli antanut matkalla lisätietoja kohteesta. Hälytykselle tuli lähteä viidessä minuutissa. A oli noudattanut samaa menettelyä varallaolon aloittamisesta lukien eikä häntä ollut koskaan ohjeistettu toimimaan toisin. Sammutusvarusteita säilytettiin pelastusyksikössä. Paloasemalla A oli laittanut varusteet päälle ja seurannut aseman järjestelmästä, oliko hälytykselle osallistumassa muita. Hälytykselle lähdettiin aina pelastusyksiköllä. A ei olisi voinut mennä suoraan kohteeseen, koska hän ei olisi tuolloin tiennyt, oliko hälytykselle tulossa ketään muuta.

Myös ensivastetehtävät hoidettiin pelastusyksiköllä, koska siinä säilytettiin tarvittavat varusteet. Tehtävällä tarvittiin aina vähintään kaksi henkilöä. Yksikkö ei ollut lähtenyt asemalta ilman yksikönjohtajaa. Poikkeuksena tästä olivat olleet vain kaukoaputehtävät, joille oli lähdetty muulla kuin pelastusyksiköllä, kuten säiliöautolla. Kaikille hälytyksille oli tullut lähteä. Myös kaukoaputehtävissä yksikönjohtajalla oli ollut velvoite mennä asemalle varmistamaan, että tehtävälle oli lähtenyt joku. Yksikönjohtaja toimi tilannepaikan johtajana sellaisissa tehtävissä, joille päivystävä palomestari ei osallistunut. Myös sellaisissa tehtävissä, joille palomestari oli ollut tulossa, yksikönjohtaja oli toiminut tilannepaikan johtajana palomestarin saapumiseen saakka.

Aluepalopäällikkö E oli ollut A:n esimiehen esimies. Lähiesimiehinä olivat olleet asemamestarit. A ei ollut ollut juurikaan E:n kanssa tekemisissä, vuosien 2004–2015 aikana vain muutaman kerran. E ei ollut puuttunut varallaolokäytäntöihin. Korkeimman oikeuden varallaolotapauksesta ei ollut tiedotettu mitään työnantajan puolelta.

A oli vuoden 2013 syksyyn asti asunut Laitilassa ja muuttanut tuolloin Vehmaalle 30 kilometrin päähän. A oli saanut luvan majoittua asemalla varalla ollessaan kuten F. A ei ollut keskustellut E:n kanssa asiasta. Yöpyminen asemalla kuitenkin oli kielletty syyskuussa 2015. Tämän jälkeen A oli hoitanut varallaoloa kotoa käsin kahden viikon ajan siten, että hänellä oli ollut käytössään miehistönkuljetusauto ja hän oli mennyt hälytyksen tullessa suoraan tilannepaikalle. Näin ei ollut saanut aiemmin toimia. Kyseisenä aikana eli syksyllä 2015 oli otettu käyttöön kutsutunnus P4, jota ei ollut Laitilassa aiemmin ollut. Tämän jälkeen varallaolo oli loppunut kokonaan.

Someron paloasemalta oli tultu keväällä 2012 Laitilaan tutustumiskäynnille keskustelemaan yhteisistä pelisäännöistä. Puhetta oli ollut vastavuoroisesta vierailusta seuraavana syksynä, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Somerolla varallaoloa oli toteutettu niin, että P4:llä oli ollut oma miehistönkuljetusauto, jossa oli ollut hälytyksellä tarvittavia varusteita. A:n käsityksen mukaan yksikönjohtaja oli varallaoloaikana mennyt sillä suoraan tilannepaikalle. A ei ole muistanut, että Laitilan käytäntöjä olisi tältä osin pyritty yhtenäistämään Someron kanssa. Laitilaan ei ollut tarjottu päivystysautoa ennen syksyä 2015.

Varallaolo oli rajoittanut merkittävästi ajanviettotapoja, koska hälytysaika oli ollut niin lyhyt. Syksyllä 2015 päivystys oli tuntunut vapaammalta, kun oli tehty P4-päivystystä kahden viikon ajan, jolloin ei ollut tarvinnut ehtiä asemalle. Varallaoloaikana ei olisi voinut käydä esimerkiksi Uudessakaupungissa. Siellä pidettyihin koulutustilaisuuksiin osallistuminen oli edellyttänyt sitä, että joku muu oli päivystänyt.

B on kertonut tulleensa Laitilan kaupungin palvelukseen palomiehen tehtävään vuonna 1988. Hän oli osallistunut varallaoloon alusta lähtien. Paloasemalla oli alun perin ollut viisi vakituista palomiestä, ja työtä oli tehty kahdessa vuorossa kello 6–14 ja 14–22. Muina aikoina yksi henkilö oli päivystänyt kotona. Varalla ollessa oli hälytyksen tultua lähdetty kotoa asemalle odottamaan vapaapalokuntalaisia, joiden saavuttua oli lähdetty hälytykselle. Tuolloin varallaolosta oli annettu suullisia ohjeita. Pelastustoiminnan siirryttyä pelastuslaitoksen järjestettäväksi vuonna 2004 varallaolon tekeminen oli jatkunut samalla tavoin. Kotoa oli lähdetty paloasemalle hälytyksen tultua kuten ennenkin.

Varallaolo kuului virkavelvollisuuksiin. Siitä olisi B:n arvion mukaan saattanut voida kieltäytyä, mutta se kuului kuitenkin toimenkuvaan. Varallaolovuoroista laadittiin paloasemalla yhdessä vuorolistat, jotka lähetettiin esimiehelle hyväksyttäväksi. Varallaolovuoro oli velvoittava. Varallaoloa tehtiin kuukausittain aina viikko kerrallaan.

Varallaoloon kuuluivat ensivaste- ja pelastustehtävät. Laitilan palokunta oli ensilähdön palokunta, mikä tarkoitti sitä, että hälytyksen tullessa Laitilaan sen pelastusyksikkö lähti hälytykseen ensilähtönä. Varalla ollessa mukana olivat Virve-puhelin, matkapuhelin ja hakulaite. Matkapuhelin oli käytössä työtehtäviä varten, ja sillä otettiin yhteyttä esimerkiksi poliisiin, kiinteistöhuoltoon tai hinauspalveluun. Sammutusvälineet olivat pelastusyksikössä eli ensilähdön autossa, joka oli Laitilan paloasemalla. B:llä oli ollut käytössä päivystysauto vain viikonloppuisin. Jos hälytys tuli, hän oli tullut sillä asemalle. B:n muistin mukaan esimies ei ollut tuonut esiin, että päivystysautolla olisi voinut ajaa suoraan kohteeseen. Tämä mahdollisuus oli tuotu esiin vasta vuonna 2015, jolloin A:n ja B:n majoittuminen paloasemalla oli ensin kielletty ja tämän jälkeen oli ryhdytty kokeilemaan mallia, jossa hälytyksen tultua lähdettiin miehistöajoneuvolla suoraan tehtävään. Tuolloin oli tullut P4-varallaolo. Tätä mallia ei ollut kovin kauan noudatettu, kun varallaolo oli lopetettu kokonaan vuoden 2015 lopussa. B ei ole muistanut tarkkaan, kuinka kauan suoraan kohteeseen oli voinut ajaa.

Hälytys oli mennyt päivystäjän lisäksi kaikille toimenpidepalkkaisille puolivakinaisille, joita oli ollut noin 20. Laitilaa lähin ympärivuorokautinen paloasema oli ollut Uudessakaupungissa 20 kilometrin päässä. Kun hälytys oli tullut Virve-puhelimeen, B oli välittömästi pukeutunut hälytystietoja kuunnellen ja lähtenyt paloasemalle. Asemalla hän oli odottanut, saapuiko paikalle puolivakinaista miehistöä. Miehistön saavuttua B oli selostanut heille tehtävän sisällön ja antanut heille toimintakäskyjä.

Viranhaltijan tuli olla asemalla viidessä minuutissa hälytyksestä. Näin oli alusta lukien tullut menetellä. Asiasta ei ollut annettu kirjallista tai kunnollista suullistakaan ohjetta esimieheltä. B oli aina noudattanut samaa määräaikaa. Puolivakinaisilla ei ollut määräaikaa saapumiselle tai ylipäänsä saapumisvelvoitetta, eikä heitä aina lähtenyt hälytykselle. Pelastusryhmä ei ollut koskaan lähtenyt asemalta ilman B:tä. Yksikönjohtajaan luotettiin, koska puolivakinaisilla ei ollut yksikönjohtajaa. Osalla heistä oli kuitenkin yksikönjohtajakelpoisuus. Hätäkeskukseen ilmoitettiin, kun pelastusyksikkö oli matkalla. B ei olisi voinut lähteä hälytyksen tullessa suoraan tilannepaikalle, koska hän ei tällöin olisi tiennyt, lähtikö hälytykselle lainkaan puolivakinaisia. Jos ketään muuta ei saapunut asemalle, tästä ilmoitettiin päivystävälle palomestarille, jotta tämä kykeni hälyttämään muualta apua.

Myös ensivastetehtävät hoidettiin pelastusyksiköllä. Tehtävälle ei olisi voinut lähteä suoraan, koska siellä toimittiin ryhmässä. Päivystysautolla ei olisi voinut mennä suoraan ensivastetehtävälle, koska ajoneuvossa ei ollut tarvittavia varusteita.

Kaikille hälytykselle tuli aina lähteä. Yksikönjohtaja toimi tilannepaikan johtajana sellaisissa tehtävissä, joille päivystävä palomestari ei osallistunut. Myös sellaisissa tehtävissä, joille palomestari oli ollut tulossa, yksikönjohtaja oli toiminut tilannepaikan johtajana palomestarin saapumiseen saakka.

Vuosina 2012–2015 varallaoloa olivat tehneet B itse, A, C ja F. F oli ollut päällystövirassa palotarkastajana ja asunut Yläneellä. Hän oli yöpynyt varalla ollessaan Laitilan paloasemalla, koska Yläneeltä oli matkaa Laitilaan 40–50 kilometriä. F ei ollut alun perin kuulunut varallaolorinkiin, mutta hän oli alkanut päivystää miehistöpulan takia. B olisi kaivannut varallaolorinkiin lisää vakituisia palomiehiä, koska päivystäjiä ei ollut ollut riittävästi. B ei ollut vastustanut puolivakinaisten käyttöä varallaoloringissä ja rinkiin oli kuulunutkin yksi puolivakinainen.

B:n esimiehenä oli toiminut vuodesta 2009 lukien aluepalopäällikkö E, joka oli B:n mukaan käynyt Laitilan asemalla vain pari kertaa. B ei ollut koskaan keskustellut varallaolokäytännöistään E:n kanssa.

B asui 100 metrin päässä paloasemasta ja hän oli varalla ollessaan oleskellut lähinnä kotiympäristössä siten, että oli ehtinyt viidessä minuutissa asemalle. B ei olisi voinut varallaoloaikana käydä omilla asioillaan esimerkiksi Uudessakaupungissa, jossa hän oli käynyt koulutuksissakin vain virka-aikana.

Someron paloasemalta oli vierailtu kerran Laitilan asemalla tutustumassa käytäntöihin. Mukana oli ollut E ja Somerolta muutama henkilö, ainakin G. Tuolloin käydyistä keskusteluista ei ollut laadittu mitään kirjallista paperia. Puhetta oli ollut vastavuoroisesta vierailusta, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Somerolla hälytyksille oli menty virka-aikana pelastusyksiköllä ja virka-ajan ulkopuolella päivystysautolla. B ei ole muistanut, että kalvosarja 28.2.2012 (V1) olisi ollut esillä mainitussa tapaamisessa. Se oli saatettu lähettää kaikille paloasemille tiedoksi, mutta hänelle sitä ei ollut tarkemmin selostettu. Kartassa oleva yksikkötunnus P4 oli tullut Laitilassa käyttöön vasta vuonna 2015, kun oli kokeiltu käytäntöä, jossa sai mennä päivystysautolla suoraan kohteeseen. Sitä ennen oli ollut käytössä tunnus P11.

Vielä B on kertonut, että hän oli kuullut korkeimman oikeuden Laitilan paloasemaa koskevasta ratkaisusta työtovereiltaan. Esimiehet eivät olleet tapauksesta puhuneet.

C on kertonut aloittaneensa palomiehen tehtävässä Laitilan paloasemalla vuodesta 2010 huhtikuuhun 2014 asti. C oli osallistunut myös yksikönjohtajavarallaoloon, johon oli virkamääräyksen mukaan tullut tarvittaessa osallistua. Hänen lähiesimiehinään oli ollut useita asemamestareita. E oli ollut asemamestareiden esimies. Hänen kanssaan C oli ollut vain hyvin vähän tekemisissä, lähinnä joskus sähköpostitse. A ja B olivat perehdyttäneet C:n varallaolokäytäntöihin. Esimiesten kanssa varallaolosta ei ollut ollut puhetta. Varallaoloa olivat tehneet Laitilassa lisäksi A, B ja F, joka oli laatinut vuorolistat. Lisäksi oli ollut joitain sijaisia. F oli majoittunut varalla ollessaan paloasemalla. Varallaoloon olivat kuuluneet ensivaste- ja pelastustehtävät. C:llä oli ollut varalla ollessa miehistön pakettiauto käytössään, koska hän oli asunut 2–3 kilometrin päässä paloasemasta. Varalla ollessa mukana olivat aina olleet Virve-puhelin, matkapuhelin ja hakulaite. Sammutusvarusteita oli säilytetty paloasemalla pelastusyksikön vieressä.

Hälytyksen tullessa C oli pukeutunut, tarkistanut tehtävän Virvestä ja ajanut paloasemalle odottamaan muita tehtävälle lähtijöitä. Matkalla oli kuunneltu mahdollisia lisäohjeita. Hälytys oli mennyt varallaoloaikana päivystäjän lisäksi puolivakinaisille palomiehille, joilla ei ollut kuitenkaan ollut velvollisuutta osallistua hälytyksille. Pelastusyksikön oli pitänyt olla viidessä minuutissa hälytyksestä liikkeellä ja ulkona tallista. Yksiköllä ei ollut saanut lähteä yksin liikkeelle. Laitilassa oli II-luokan riskialueita, jotka oli tullut saavuttaa 10 minuutissa. Käytännössä II-luokan riskialueen reunalle ehti ajaa viidessä minuutissa, mikä oli myös osaltaan velvoittanut siihen, että auton tuli olla viidessä minuutissa matkalla kohteeseen. C:n mukaan Laitilassa ei ollut ollut sellaista käytäntöä, että yksikönjohtaja olisi mennyt suoraan kohteeseen, eikä hänelle ollut koskaan tullut mieleen lähteä suoraan kohteeseen käytössään olleella miehistöautolla. Autossa ei ollut ollut tilannepaikalla tarvittavia varusteita, eikä tilannepaikalla välttämättä pärjännyt yksin. Yksikönjohtajana C oli myös kokenut, että hänen oli tullut asemalta lukien johtaa pelastusyksikköä. Jos C olisi mennyt suoraan kohteeseen, hän ei olisi voinut tietää, oliko tehtävälle lähdössä ketään muuta asemalta. Hän olisi tosin voinut myös ottaa yhteyttä asemalle puhelimitse. Jokaiselle hälytykselle ei ollut lähtenyt puolivakinaisia, joskin tämä oli ollut harvinaista. Ensivastetehtäville oli lähdetty samalla paloautolla, koska siinä oli säilytetty tehtävillä tarvittava välineistö. Lähtöaikoja oli seurattu tilastoista ja aikamääreiden ylittymisestä oli annettu palautetta.

C on kertonut olleensa tietoinen Someron paloaseman käytännöistä siltä osin, että siellä oli jossain vaiheessa ajettu päivystysautolla suoraan kohteeseen. Laitilassa asiasta tai käytäntöjen yhdenmukaistamisesta ei hänen tietojensa mukaan ollut keskusteltu. Tällaisessa palaverissa C ei ollut ollut mukana, eikä esimiesten kanssa tällaisesta ollut ollut puhetta. Asiakirjaa V1 C ei ollut aikaisemmin nähnyt. Laitilassa ei ollut ollut käytössä yksikkötunnusta P4 sinä aikana, kun C oli ollut Laitilassa. Varallaoloringin vahvistamisesta oli puhuttu sen osalta, että loma-aikoina ringissä oli ollut vain kaksi päivystäjää, ja päivystäjiä olisi tarvittu enemmän.

Vielä C on kertonut, että hän oli oleskellut varalla ollessaan Laitilan keskustan välittömässä läheisyydessä siten, että paloauto oli saatu viidessä minuutissa ulos paloaseman tallista. Varalla ollessa ei olisi voinut asioida esimerkiksi Uudessakaupungissa.

D on kertonut työskennelleensä Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen pelastuspäällikkönä vuodesta 2003 lukien ja vastanneensa hallinto- ja tukipalveluista. Hänen tehtäviinsä kuului muun ohella palvelutasopäätöksen valmistelu ja päätöksentekoon vienti sekä päätöksenteon jalkauttaminen. D ei ollut ollut suorassa esimiesasemassa suhteessa A:han ja B:hen eikä hän ollut keskustellut varallaolovelvoitteista suoraan A:n ja B:n kanssa.

D on kertonut, että pelastustoimintaa ohjasivat pelastuslaki, johtosääntö, palvelutasopäätös, organisaatiorakennetta koskeva toimintasääntö ja toiminnalliset ohjeistukset. Toimintavalmiuden suunnitteluohjeessa määriteltiin toimintavalmius. Päätoimiset asemat olivat järjestelmän perusta. Sopimuspalokunnat, joihin Laitilakin oli kuulunut, oli tukenut toimintaa. Päätoiminen asema oli välittömässä lähtövalmiudessa ympäri vuorokauden ja siellä oli vakituista päätoimista henkilöstöä. Lähin tällainen Laitilaa oleva asema oli Uudenkaupungin asema. Yksikönjohtajajärjestelmä täydensi yksikön vahvuutta ja varmisti hälytykselle lähdön.

Varallaolo perustui pääsääntöisesti vapaaehtoisuuteen ja siitä oli ollut mahdollisuus kieltäytyä. Varalla ollessa mukana tuli olla henkilökohtaiset suojavarusteet, Virve, matkapuhelin ja yhtenäisen käytännön mukaisesti ajoneuvo. Matkapuhelimella oli varmistettu hälytyksen vastaanottaminen. D:n tiedossa oli ollut, että A:lle ja B:lle oli tarjottu mahdollisuutta ottaa käyttöön päivystysajoneuvo, mutta D ei ole tiennyt, olivatko he ottaneet sen käyttöönsä. Liikkuminen tehtävissä oli edellyttänyt auton käyttöä. Varallaolija oli voinut liikkua Laitilan alueella ja jonkin verran Uudenkaupungin suuntaan eli noin 20–30 kilometrin säteellä. Paikkaa, jossa varallaoloa oli vietetty, ei ollut rajoitettu.

Mitään määräaikaa hälytykseen reagoinnille ei enää ollut. Vuoden 2004–2007 palvelutasopäätöksessä tällainen määräaika oli ollut, mutta D ei ole muistanut velvoitteen sisältöä. Hälytys oli pyritty ottamaan vastaan heti, kun se oli ollut käytännössä mahdollista, mutta mitään välitöntä lähtöaikavelvoitetta ei ollut ollut. Yksikönjohtaja oli lähtenyt vain tarvittaessa liikkeelle. Pelastustoiminnan tehtävät ja kiireelliset tehtävät oli voitu suorittaa sopimuspalokuntakentässä ilman varallaolijaakin. Mahdollista oli ollut mennä myös suoraan kohteeseen, jos auto oli ollut käytössä. Kysyttäessä, oliko työnantajan asettamissa varallaolovelvoitteissa tapahtunut muutoksia verrattuna vuoteen 2008, D on vastannut, että välitöntä lähtöaikavelvoitetta ei ollut kuin päätoimisilla asemilla, ja ymmärrys tästä oli lisääntynyt.

Varallolokäytäntöjen yhtenäistämistyötä oli tehty jo aluepelastuslaitoksen perustamisesta vuodesta 2004 alkaen. Yhtenäiset käytännöt olivat liittyneet muun muassa yhtenäisiin työvälineisiin. E oli aloittanut toimessaan aluepalopäällikkönä vuonna 2008 vastaten toiminnallisesti pelastustoiminnan palveluyksiköstä. E oli toteuttanut uutta organisaatiomallia ja yhtenäistänyt pelastustoimintaa.

D:n tiedon mukaan Laitilan asemalla oli käsitelty varallaolovelvoitteita. Aluepalopäällikkö E oli pitänyt henkilöstölle yhtenäisiä käytäntöjä koskevia tilaisuuksia ja ollut sähköpostitse henkilöstöön yhteydessä. Yhtenäistäminen oli tarkoittanut samanlaisia varusteita ja toimintatapoja. Tämä tarkoitti yhtenäisiä työturvallisuuteen liittyviä varusteita kuten vaatetusta, matkapuhelinta, Virve-puhelinta ja ajoneuvoa, jossa oli tarvittava varustus, kuten puhelimet ja työturvallisuuteen liittyvät sammutusvarusteet, ja jonka avulla liikkuminen oli helpottunut. D:n tiedossa oli, että A ja B olivat suhtautuneet negatiivisesti käytäntöjen yhdenmukaistamistavoitteisiin ja ajoneuvojen käyttöön. Kyse oli ollut muutosvastarinnasta. D:n käsitys perustui lähinnä keskusteluihin E:n kanssa. Kirjallista varallaolo-ohjeistusta ei vuosina 2004–2015 ollut ollut.

Pääsääntöisesti asemalla ei ollut saanut yöpyä varallaoloaikana. Laitilassa F oli kuitenkin saanut siihen luvan. D tiesi, että B oli asunut aseman välittömässä läheisyydessä ja A oli ensin asunut lähellä ja sittemmin kauempana. A:n oleskelupaikkaa ei ollut rajoitettu mitenkään varallaoloaikana eikä D tiennyt missä A oli varallaoloaikanaan majoittunut.

D oli selvittänyt tehtävien määrää Laitilassa varallaoloviikon aikana. Tehtäviä oli ollut keskimäärin 3,2–3,6 tehtävää viikossa eli alle puoli tehtävää vuorokaudessa. Luku sisälsi pelastustoiminnan ja ensivastetehtävät. Pronto-järjestelmään oli kirjautunut, milloin yksikkö oli lähtenyt asemalta ja saapunut kohteeseen. Yksikönjohtajan osalta aikoja ei ollut seurattu eikä yksikön lähtöaikoja tai saapumisaikoja kohteeseen ylipäätään. Oli mahdollista, ettei varallaolija ollut tilannepaikalla ensimmäisenä. Taustalla kaikissa tehtävissä oli aina ollut vuorossa ollut palomestari, joka oli ohjeistanut paikalla olevia henkilöitä.

Korkeimman oikeuden vuonna 2015 antama ratkaisu oli D:lle osittain tuttu. Käsitys viiden minuutin lähtövalmiudesta oli D:n mukaan saattanut syntyä pelastuslaitoksen arvojen kautta, mutta sellaista määräystä työnantaja ei ollut antanut.

E oli toiminut aluepalopäällikkönä vuosina 2008–2020. Turun seudulla oli vuonna 2008 ollut viisi tulosaluetta. E oli aloittanut Turun operatiivisen tulosalueen aluepalopäällikkönä. Vuonna 2009 oli alkanut pilotointi, jossa tulosalueet oli yhdistetty, ja E:stsä oli tullut koko operatiivisen tulosalueen ainoa aluepalopäällikkö. Järjestelmä oli sittemmin ratifioitu vuonna 2012 (V7). E oli johtanut pelastustoiminnan palveluyksikköä. Hän oli vastannut pelastustoiminnasta koko alueella. Päivystysjärjestelmät kuuluivat osaltaan valmiuden ylläpitoon ja kuuluivat siten E:n vastuulle. A:n ja B:n esimiehenä oli toiminut aluepalomestari. E oli ollut aluepalomestarin esimies.

Operatiivisen toiminnan suunnittelussa laadittiin aina neljäksi vuodeksi kerrallaan palvelutasopäätös, jonka pelastuslautakunta vahvisti. Varsinais-Suomessa oli ollut 83 paloasemaa, joista yhdeksän oli ympärivuorokautisia ja kolme päiväpaloasemaa. Laitila oli ollut päiväpaloasema. Operatiivisen toiminnan rungon olivat siellä muodostaneet toimenpidepalkkaiset palomiehet, jotka olivat tehneet sopimuksen Turun kaupungin kanssa. Ympärivuorokautinen paloasema lähinnä Laitilaa oli ollut Uudenkaupungin paloasema, joka oli pyrkinyt turvaamaan kaikkina aikoina palvelutasopäätöksen mukaisen palvelutason alueen asukkaille.

Yksikönjohtajapäivystyksen päätarkoituksena oli ollut sen varmistaminen, että pelastusyksikössä oli mukana henkilö, joka pystyi johtamaan toimintaa ja toimimaan tilannepaikan johtajana ennen päivystävän palomestarin saapumista paikalle. Toimenpidepalkkaisten palomiesten sopimuksissa ei ollut aikamäärettä sille, kuinka nopeasti hälytykselle tuli lähteä eikä sen vuoksi myöskään yksikönjohtajalla sellaista ollut. Järjestelmä oli rakennettu siten, että kaikille hälytyksille oli lähtenyt apua, vaikka yksikönjohtaja ei olisi hälytykselle lähtenyt. Taustalla oli aina ollut viesti- ja johtokeskus, päivystävä palomestari, päivystävä päällikkö ja hätäkeskus.

Viranhaltijoiden oli tullut osallistua varallaoloon tarvittaessa. Kyse oli ollut henkilön omasta valinnasta. Somerolla ja Laitilassa henkilöstö oli saanut itse tehdä varallaololistat. Varallaoloa oli tehty aina viikko kerrallaan. Aluepalomestari oli vahvistanut listat ja sen jälkeen ne oli hyväksytetty E:llä.

Hälytys oli Laitilassa mennyt yksikönjohtajapäivystäjälle ja kaikille toimenpidepalkkaisille, joita oli ollut 20. Toimenpidepalkkaiset olivat hälytyksen saatuaan tulleet asemalle ja miehittäneet pelastus- ja/tai säiliöyksikön tehtävästä riippuen. Yksikönjohtajan johtamistyö oli alkanut, kun toimenpidepalkkaiset olivat lähteneet asemalta liikkeelle ja yksikkö ilmoittanut olevansa matkalla. Työnantaja ei ollut seurannut, missä ajassa yksikönjohtaja oli lähtenyt liikkeelle tai ollut perillä asemalla tai kohteessa. Laitilan keskustan alueella oli II-riskiruudun alueita ja kauempana III- ja IV-riskialuetta. Työnantaja ei ollut määrittänyt lähtöaikavaatimusta, koska paloasemaverkosto oli niin kattava, että aina oli löytynyt hälytykselle lähtijöitä.

E on kertonut käyneensä Laitilassa useita kertoja muun ohessa erilaisten henkilöristiriitojen vuoksi. Kun organisaatiomuutos oli tullut voimaan 1.1.2012, E oli pitänyt Laitilan asemalla tilaisuuden 28.2.2012, jossa oli käyty kattavasti läpi viraston organisaatio, vastuut, tilastot sekä Someron ja Laitilan käytäntöjä (V1). Laitilasta mukana oli ollut asemamestari sekä ainakin A, B ja kaksi toimenpidepalkkaista. Palaverissa oli päätetty muun ohella siitä, että yksikönjohtajavarallaolijat saivat varallaoloviikon jälkeen arkivapaan. Lisäksi oli käyty läpi asemapalvelutehtävät ja harjoitukset. Edelleen oli käyty läpi reunaehdot, joilla E oli ajatellut käytäntöjä yhdenmukaistaa. Laitilan ja Someron käytännöissä oli ollut paljon samankaltaisuutta. Siihen aikaan Laitilassa oli ollut kolme päivystäjää kun taas Somerolla viisi, joista kolme oli ollut vakinaisia ja kaksi toimenpidepalkkaisia. E oli pyrkinyt saamaan myös Laitilan päivystysrinkiin toimenpidepalkkaisia. A ja B olivat kuitenkin vastustaneet päivystysringin laajentamista. He eivät olleet pitäneet toimenpidepalkkaisia pätevinä osallistumaan rinkiin, vaikka kyse oli ollut yksikönjohtajakoulutuksen saaneista henkilöistä. Todellisena syynä oli ollut pelko ansiotason alenemisesta. Palaverissa 28.2.2012 E oli tarjonnut Laitilaan mahdollisuutta ottaa käyttöön päivystysajoneuvo. Somerolla oli ollut koko ajan käytössä päivystysauto, jossa olivat olleet hälytystoiminnassa tarvittavat varusteet. E oli tuonut esiin, että kuten Somerolla, autolla olisi voinut liikkua vapaasti. A ja B olivat kuitenkin kieltäytyneet auton käyttöön ottamisesta. Autoa oli tarjottu Laitilaan myöhemminkin samalla lopputuloksella. Työnantajan näkökulmasta autolla oli ollut tarkoitus helpottaa päivystyksen aikaista liikkumista. P4-kutsutunnus oli tullut käyttöön Laitilassa vuonna 2012.

Varallaolo oli mahdollistanut liikkumisen laajalla alueella. A ja B olivat olleet päivystysvuorossa ollessaan Uudessakaupungissa harjoittelemassa ja pitämässä koulutuksia. A oli jossain vaiheessa muuttanut aseman välittömästä läheisyydestä kauemmaksi, mutta muuten E ei ollut tiennyt heidän asuinpaikkojaan. Työnantaja oli vuonna 2014 kieltänyt yöpymisen paloasemalla saatuaan tiedon, että tällaista oli tapahtunut. Paloasemalla oli saanut yöpyä vain erityistapauksessa eikä työnantaja ollut sitä missään tapauksessa edellyttänyt.

F kertonut suorittaneensa yksikönjohtajavarallaoloa Laitilan paloasemalla vuodesta 2005 siihen asti kun se lopetettiin syksyllä 2015. F oli palotarkastaja, ja hän oli myös hoitanut aseman esimiehen tehtäviä. Aluepalopäällikkö E oli ollut A:n ja B:n lähiesimies. Varallaolovuorot oli laadittu aina etukäteen muutaman kuukauden ajalle. Varallaolovuoro oli kestänyt viikon kerrallaan. Vuoroja oli ollut mahdollista tarvittaessa vaihtaa. Käytännössä A ja B olivat laatineet listan ja F oli hyväksynyt sen sellaisenaan. Varallaoloon ei ollut ollut pakko osallistua.

Hälytykseen reagoimiseen ei ollut ollut määräaikaa. Sopimuspalokuntalaiset olivat käytännössä tulleet nopeasti asemalle, josta hälytykselle oli lähdetty. Vakituisilla asemilla oli ollut ympärivuorokautisesti välitön lähtövalmius. F oli saanut luvan yöpyä varalla ollessaan asemalla, koska hän oli asunut asemalta 56 kilometrin päässä. Varalla ollessaan F oli oleskellut pääasiassa paloasemalla. Hän oli voinut liikkua Laitilan alueella päivystysautolla, jossa oli säilytetty käsisammutinta. Hän oli käynyt muutaman kerran myös Uudessakaupungissa. P4-rinki, joka oli ollut Somerolla, olisi antanut enemmän mahdollisuuksia liikkua.

Somerolla yksikönjohtajavarallaolijalla P4 oli ollut päivystysauto, jolla oli menty suoraan tilannepaikalle. Hälytykselle oli osallistunut puolivakinaisia, jotka olivat myös päivystäneet. Someron malli olisi antanut enemmän liikkumisvapautta varalla ollessa. Päivystäjä oli myös voinut lähteä kotoa suoraan keikkapaikalle. Laitilaan oli tarjottu mahdollisuutta ottaa päivystysauto käyttöön jo vuonna 2009, mutta A ja B olivat tästä kieltäytyneet. A ja B eivät olleet myöskään suostuneet siihen, että varallaolorinkiä olisi E:n ehdotuksen mukaan vahvistettu puolivakinaisilla. Tämä olisi vaikuttanut palkkaan. Someron käytänteitä oli käsitelty Laitilassa useita kertoja. E oli käynyt asiasta puhumassa, ja tällöin paikalla olivat olleet F:n lisäksi ainakin asemamestari, A ja B.

Vuonna 2015 päivystyskäytännöt olivat muuttuneet siten, että F oli voinut mennä tilannepaikalle suoraan kotoa. Asemalla ei ollut saanut enää yöpyä. F oli ehtinyt toimia näin ehkä parin kolmen kuukauden ajan ennen kuin varallaolo oli lopetettu lokakuussa 2015. Myös A oli alkanut päivystää tuolloin kotoa käsin. P4-kutsutunnus oli ollut Laitilassa käytössä vain vähän aikaa ennen kuin varallaolo oli lopetettu kokonaan.

G on kertonut tehneensä yksikönjohtajavarallaoloa säännöllisesti Someron paloasemalla vuodesta 2004 ja teki sitä edelleen. Asemalla oltiin päivisin kello 8 ja 16 välisenä aikana päivätöissä, ja virka-ajan ulkopuolella varallaolomiehistö muodostui päivystäjän lisäksi puolivakinaisista palomiehistä. Varallaoloon ei ollut velvollisuutta osallistua. Varallaoloaikana mukana olivat matkapuhelin ja Virve-radio. Matkapuhelimella oli aiemmin hoidettu työtehtäviä kuten soitettu onnettomuuspaikalle hinausauto. Hälytys kun tuli, sille tuli lähteä. Hälytykselle lähtemiselle ei ollut määrätty määräaikoja. Varalla ollessa käytössä oli miehistönkuljetusauto, jossa oli alkusammutuskalustoa ja Virve-radio. Varalla ollessa yksikönjohtaja meni hälytyksen saatuaan suoraan kohteeseen. Aseman kautta ei tarvinnut koukata. Tähän oli saatu lupa työnantajalta. Puolivakinaiset menivät ensin asemalle, jossa he pukeutuivat haalareihin ja lähtivät sammutusautolla liikkeelle keikkapaikalle. Yksikönjohtaja oli heihin yhteydessä Virvellä antaen toimintaohjeita. Pohjaranta asui 1–2 kilometrin päässä Someron asemalta. Hänellä oli mahdollisuus liikkua varalla ollessa 20–30 kilometrin säteellä asemasta. Ainoa rajoite vapaa-ajan vietolle oli se, että selvin päin tuli olla.

G oli ollut mukana Laitilan paloasemalla tutustumiskäynnillä organisaatiouudistuksen yhteydessä vuonna 2012. Tarkoituksena oli ollut yhtenäistää asemien toimintaa harjoitusten ja päivystyksen osalta. Oli puhuttu niin sanotusta Someron mallista. Saman mallin seuraaminen olisi Laitilan osalta tarkoittanut sitä, että päivystysrinkiin olisi tullut enemmän henkilöitä, päivystäessä olisi ollut auto käytössä ja sillä olisi saanut mennä hälytyksen tullessa suoraan kohteeseen. Tilaisuudessa oli keskusteltu auton käytöstä. G ei ole osannut sanoa, miten Laitilan henkilöstö asiaan oli suhtautunut.

Arvio ja johtopäätökset

KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.

Työaikadirektiivi 2003/88/EY asettaa edellä todetuin tavoin vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Ks. esim. suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183.)

Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.

Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.

Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.

Tässä asiassa A ja B ovat suorittaneet yksikönjohtajavarallaoloa Laitilan paloasemalla. Korkein oikeus on 25.6.2015 antanut tuomion KKO 2015:48, jossa kyse oli kantajana olevan palomiehen vuonna 2008 Laitilan paloasemalla suorittamasta yksikönjohtajavarallaolosta. Tuomiossaan korkein oikeus katsoi, että palomiehen oli tullut olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Kuten korkein oikeus totesi (tuomion 28 kohta), sanotunlainen lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi.

Nyt käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että vuonna 2008 palomiehen on Laitilan paloasemalla varallaoloa suorittaessaan tullut olla sellaisessa valmiudessa, että paloauto on voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Työnantajapuoli on kuitenkin vedonnut siihen, että kaupunki on ainakin vuodesta 2010 lukien tarjonnut yksikönjohtajana toimineiden varallaolijoiden käyttöön pelastuslaitoksen ajoneuvoa varallaolon ajaksi. Työnantajapuolen mukaan työnantajan edellyttämät varallaolovelvoitteet ovat vuoden 2008 jälkeen muuttuneet siten, että kanteessa tarkoitettuna aikana A ja B ovat hälytyksen tultua voineet halutessaan mennä myös suoraan onnettomuuskohteeseen eikä heidän siten ole ollut välttämätöntä oleskella paloaseman välittömässä läheisyydessä. Asiassa on kuitenkin A:n, B:n, C:n ja F:n kertomuksilla tullut selvitetyksi, että tällainen päivystyskäytäntö on työnantajan määräyksellä otettu käyttöön vasta korkeintaan muutamaa kuukautta ennen kuin varallaolo on lokakuussa 2015 lopetettu kokonaan. Samassa yhteydessä on A:n, B:n ja F:n kertomusten perusteella kielletty paloasemalla majoittuminen, jolloin A ja F ovat voineet suorittaa varallaoloa kotoaan käsin.

Asiassa on sinänsä D:n, E:n ja F:n kertomuksilla tullut selvitetyksi, että Laitilan paloasemalle on tarjottu yksikönjohtajavarallaolijan käyttöön pelastuslaitoksen ajoneuvoa. Tämä olisi helpottanut liikkumista ja mahdollistanut etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, mikä on olosuhteiden kokonaisarvioinnissa otettava huomioon joustavuutta lisäävänä tekijänä. Someron paloasemalla yksikönjohtajalla on ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo, jolla on voinut mennä myös suoraan kohteeseen ajamatta paloaseman kautta. E on kertonut pyrkineensä yhdenmukaistamaan Laitilan ja Someron käytäntöjä, mistä on keskusteltu ainakin Laitilan paloasemalla järjestetyssä tapaamisessa helmikuussa 2012 (V1), jolloin pelastusautoa on tarjottu myös Laitilan viranhaltijoiden käyttöön. Tästä on epäselväksi jääneestä syystä kuitenkin kieltäydytty. Henkilötodistelun perustella työnantaja ei kanteessa tarkoitettuna aikana tai ennen sitä ole kuitenkaan muuttanut Laitilan paloasemalla vanhastaan noudatettuja varallaolovelvoitteita tai antanut aiemmasta pitkäaikaisesta käytännöstä poikkeavia ohjeita. Kirjallista ohjetta varallaolosta ei ole annettu missään vaiheessa. Työtuomioistuimessa ei ole myöskään kuultu A:n ja B:n lähiesimiehenä toimineita asemamestareita. E:n osalta taas on jäänyt epäselväksi, missä määrin hän ylipäätään on yksikönjohtajien kanssa keskustellut varallaolovelvoitteista helmikuun 2012 tapaamisen lisäksi. Joka tapauksessa jos työnantajan tarkoituksena on jo ennen kesää 2015 ollut siirtyminen järjestelmään, jossa yksikönjohtajat voivat mennä suoraan kohteeseen tulematta ensin paloasemalle, tämän ei ole selvitetty tulleen viranhaltijoille riittävän selväksi.

Selvitetyksi on siten tullut, että A:n ja B:n perustellun käsityksen mukaan heidän on hälytyksen vastaanotettuaan tullut lähteä hälytystehtävään vakiintuneen ja pitkäaikaisen käytännön mukaisesti paloasemalta noin viidessä minuutissa hälytyksestä. Ennen kuin hälytysajoneuvo on voinut lähteä paloasemalta, varallaolijan on tullut pukea ylleen suojavarustus, tarkistaa tehtävää koskevat tarkemmat tiedot ja varmistaa, että riittävä miehistö on koossa. Varallaolijoilta edellytetty valmiusaika on ollut niin lyhyt, että varallaoloaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Näin on katsottu myös vakiintuneessa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa on annettu merkitystä sille, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä (ks. esim. TN 1387-03, TT 2006:50, KKO 2015:48, TT 2019:91, TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34 ja TT 2021:50–52).

A ja B ovat varallaoloaikanaan voineet liikkua vapaasti Laitilan kunnan alueella, mutta kuitenkin perustellun käsityksensä mukaan vain siten, että he ovat ehtineet paloasemalle noin viidessä minuutissa. Työtuomioistuin ei pidä uskottavana sitä vastaajapuolen väitettä, että yksikönjohtajat olisivat voineet käydä 20 kilometrin päässä Uudessakaupungissa varalla ollessaan. Saapumisaikaa paloasemalle ei ole sinänsä seurattu tai sanktioitu. Viranhaltijat ovat kantaneet mukanaan Virve-puhelinta ja hälytystehtäviin liittyviä puheluita varten myös matkapuhelinta. Lisäksi heillä on saattanut olla mukanaan hakulaite. Varsinaisia pelastuspaikalla tarvittavia varusteita on säilytetty paloasemalla. Hälytyksiä on varallaoloaikana selvitetty tulleen keskimäärin 3,2–3,6 viikoittain. Hälytyksiä ei siten voida katsoa tulleen erityisen harvoin.

A on vuoden 2013 syksyllä muuttanut Vehmaalle ja majoittunut paloasemalla, koska hänen kotinsa on sijainnut etäällä paloasemasta. Työtuomioistuin toteaa, että A on siten joutunut varallaoloaikana olemaan poissa perheensä luota ja hänellä on ollut vähemmän mahdollisuuksia keskittyä tavanomaisiin vapaa-ajan askareisiinsa. Tämä ei kuitenkaan voi sellaisenaan tehdä varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä on oikeus valita asuinpaikkansa (ks. esim. suuren jaoston tuomio Stadt Offenbach am Main, 40–42 kohdat ja tuomio 9.3.2021, Radiotelevizija Slovenija, C-344/19, EU:C:2021:182, 39–41 kohdat). Työnantajalla on tällöin kuitenkin korostunut velvollisuus tehdä varallaolijalle selväksi varallaolovelvoitteiden sisältö ja se, että velvoitteet eivät ole tiukemmat kuin muilla varallaolijoilla, jotka suorittavat varallaoloa kotoaan käsin (ks. myös esim. TT 2021:51).

Työnantajapuoli on vedonnut vielä siihen, että päivystävä palomestari on seurannut hälytystoimintaa ja ottanut johtovastuun tehtävästä tarvittaessa, minkä lisäksi hälytyksille on osallistunut myös puolivakinaisia palomiehiä ja tarvittaessa myös pelastuslaitoksen jatkuvasti miehitettyjen paloasemien henkilöstöä. Työtuomioistuin toteaa, ettei näiden seikkojen ole selvitetty millään lailla poistaneen yksikönjohtajavarallaolijan velvollisuutta lähteä tehtävälle hälytyksen tullessa. Myöskään toimintavalmiusaikojen sisältämällä joustolla (V2–V4) ei tässä asiassa voida katsoa olevan suurta merkitystä, kun varallaolijoiden perusteltuna käsityksenä on ollut se, että heidän tulee olla noin viidessä minuutissa paloasemalla hälytyksen tultua. C on tuonut esiin, että käytännössä II-luokan riskialueelle ehti ajaa viidessä minuutissa, mikä on myös osaltaan velvoittanut siihen, että paloauton on tullut olla viidessä minuutissa matkalla kohteeseen. Työtuomioistuimen näkemyksen mukaan myöskään sille, että varallaolon ei katsottaisi kuuluvan virkavelvollisuuksiin vaan olevan vapaaehtoista, tai että henkilöstö on itse voinut vaikuttaa varallaololistojen suunnitteluun, ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa sitä, onko kyse työajasta vai lepoajasta. Tällaista merkitystä ei voida antaa myöskään sille seikalle, että viranhaltijat ovat mahdollisesti itse halunneet tehdä varallaoloa. Sinänsä tämä voi osaltaan viitata siihen, että viranhaltijat eivät ole kokeneet varallaolosta aiheutuneita rajoitteita vapaa-ajan käytölle merkittävinä. Tämä arvio tehdään kuitenkin viime kädessä olosuhteiden objektiivisen kokonaisarvioinnin perusteella.

Johtopäätöksenään edellä lausutusta työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika A:han ja B:hen varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

Hyvityssakot

Työnantajan on korkeimman oikeuden tuomion KKO 2015:48 perusteella tullut perustellusti ymmärtää, että Laitilan paloasemalla noudatettu varallaolokäytäntö on ollut KVTES:n vastainen. Mainitussa tuomiossa kyse on viime kädessä ollut siitä, että virka- ja työehtosopimuksen tulkinnassa työaikadirektiivi 2003/88/EY asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana – riippumatta siis siitä, mikä on ollut osallisten tarkoitus tältä osin. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevää varallaolokäytäntöä on noudatettu syksyyn 2015 asti. Tästä huolimatta kaupunki on katsonut, että A:n ja B:n suorittama varallaolo vuodesta 2012 heinä-elokuulle 2015 ei ole ollut työaikaa. Oikeustila ei ole uudemman oikeuskäytännön perusteella muuttunut siten epäselväksi, etteikö kaupungin olisi perustellusti pitänyt ymmärtää rikkovansa virkaehtosopimuksen määräyksiä. Kaupunki on tuomittava hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta (ks. myös TT 2021:33). KT:n olisi huolellisesti toimiessaan tullut havaita kaupungin menettelyn sopimuksenvastaisuus. Se on tuomittava hyvityssakkoon valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä.

Oikeudenkäyntikulut

Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin

- vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 1.1.2012–31.8.2015 ja B:n ajalla 1.1.2012–31.7.2015 Turun kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi,

- velvoittaa Turun kaupungin maksamaan Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry:lle 2.000 euroa hyvityssakkoa virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta ja

- velvoittaa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n maksamaan Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry:lle 2.500 euroa hyvityssakkoa valvontavelvollisuuden laiminlyömisestä.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Outi Anttila puheenjohtajana sekä Markku Saarikoski, Kristel Nybondas, Risto Lerssi, Anu-Tuija Lehto ja Paula Ilveskivi jäseninä. Valmistelija on ollut Meeri Julmala.

Tuomio on yksimielinen.