TT 2021:52

Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko yksikönjohtajina toimineiden palomiesten varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.

Osalla palomiehistä katsottiin olleen varallaoloaikana velvollisuus lähteä paloasemalta hälytystehtävään noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi. (Ks. myös TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34, TT 2021:50 ja TT 2021:51.)

Uuden, 1.1.2016 voimaan tulleen ohjeen mukaan varallaolijat olivat voineet mennä myös suoraan kohteeseen ajamatta paloaseman kautta. Varallaolijoiden ei siten tarvinnut oleskella paloaseman välittömässä läheisyydessä, mikä mahdollisti liikkumisen ja vapaa-ajan toiminnot vapaammin ja laajemmalla alueella. Heidän tuli lähteä kohteeseen ”viivytyksettä” hälytyksestä siten, että tavoitteena oli riskialueiden toimintavalmiusaika. Velvoitteet sisälsivät siinä määrin joustoa, että varallaolijoilla katsottiin olleen mahdollisuus hyödyntää lepoaikansa asianmukaisesti. Olosuhteita kokonaisuutena arvioiden katsottiin, että varallaoloaikana yksikönjohtajiin kohdistuneet velvoitteet eivät olleet niin voimakkaita, että kyse olisi ollut kokonaisuudessaan työajasta. Vahvistusvaatimus hylättiin tältä osin. (Ks. myös TT 2021:51.)

Yhdellä asemalla varallaoloa suorittaneiden palomiesten oli tullut lähteä viiden minuutin kuluessa hälytyksestä suoraan kohteeseen ajamatta paloaseman kautta. Heidän osaltaan varallaolovelvoitteet olivat sisältäneet merkittävästi joustoa ja heidän katsottiin voineen hyödyntää lepoaikansa asianmukaisesti. Myöskään heidän osaltaan varallaoloaikaa ei luettu työajaksi vaan vahvistusvaatimus hylättiin.

KANTAJA

Julkisen alan unioni JAU ry

VASTAAJA

Kunnallinen työmarkkinalaitos

KUULTAVA

Tampereen kaupunki

ASIA

Palkkaus

ASIAN KÄSITTELY

Valmisteluistunto 23. ja 25.4.2019

Jatkettu valmisteluistunto 15.8.2019

Pääkäsittely 29. ja 30.10.2019

Asiat R 165–168/17 on käsitelty samassa oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla.

Työtuomioistuin on 17.3.2020 päättänyt erottaa asian R 167/17 käsiteltäväksi erillisenä muista samassa oikeudenkäynnissä käsitellyistä asioista oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla. Asioissa R 165/17, R 166/17 ja R 168/17 välituomiot on päätetty antaa sen jälkeen, kun Euroopan unionin tuomioistuin on antanut ratkaisun asiassa Stadt Offenbach am Main C-580/19.

Euroopan unionin tuomioistuin on 9.3.2021 antanut ratkaisun edellä mainitussa asiassa (EU:C:2021:183). Työtuomioistuin on varannut asianosaisille tilaisuuden lausua tuomion johdosta. Asianosaiset ovat antaneet kirjalliset lausumansa.

VIRKA- JA TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2012–2013, 2014–2016) III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:

2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät

1 mom.

Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:

5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika), 9 §:n 2 momentti (työehtosopimukseen perustuva säännöllinen työaika), 13 §:n 1 ja 3 momentti (liukuva työaika), 14 §:n 1 ja 3 momentti (poikkeuksellinen säännöllinen työaika), 15 § (lyhennetty työaika), 18 § (työntekijän suostumus ja viranhaltijan velvollisuus tehdä lisä- ja ylityötä), 19 § (ylityön enimmäismäärä), 20 § (aloittamis- ja lopettamistyö), 21 § (hätätyö), 24 § (työsopimuksen päättyminen kesken tasoittumisjakson), 26 § (yötyö) jäljempänä 31 §:stä ilmenevin poikkeuksin, 27 § (vuorotyö ja yövuorot jaksotyössä), 29 § (vuorokausilepo), 30 § (moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokausilepo), 33 §:n 1 momentti (sunnuntaityön teettäminen), 36 § (poikkeuslupa), 37 § (työaikakirjanpito) sekä 8 luvun erinäiset säännökset (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset, ym.).

2 mom.

Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

4 § Työaika

Määritelmä

1 mom.

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

5 § Varallaoloaika

1 mom.

Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Soveltamisohje

Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).

Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.

Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

3 mom.

Kultakin varallaolotunnilta, jona viranhaltija/työntekijä on velvoitettu olemaan varalla, maksetaan rahakorvauksena 20–30 % korottamattomasta tuntipalkasta tai annetaan vastaava vapaa-aika. Korvausta määrättäessä otetaan huomioon varallaolon aiheuttamat rajoitukset viranhaltijalle/työntekijälle kuten esimerkiksi liikkumisalueen laajuus ja työpaikalle saapumisen enimmäisaika.

4 mom.

Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00–06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

6 mom.

Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

A on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Ruoveden, Vilppulan ja Virtain paloasemat.

B on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin palomiehen päätoimisessa virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Vilppulan paloasema. Hän on ollut osa-aikaeläkkeellä 1.8.2015 alkaen 50 prosentin työajalla, ja virkasuhde on päättynyt 30.9.2017.

C on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin palomiehen päätoimisessa virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Vilppulan paloasema.

D on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin ylipalomiehen päätoimisessa virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Oriveden ja Ruoveden paloasemat.

E on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin palomiehen päätoimisessa virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Virtain paloasema.

F on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin palomiehen päätoimisessa virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Virtain paloasema.

G on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin palomiehen päätoimisessa virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Virtain paloasema.

H on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Tampereen kaupunkiin palomiehen päätoimisessa virassa työpisteenään Pirkanmaan pelastuslaitoksen Virtain paloasema.

Kaikilla paloasemilla pelastushenkilöstön työ on ollut päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin ajalle 8–16 ja perjantaisin ajalle 8–14.15. Koska palomiehet ja ylipalomies ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varsinaiseen palokuntaan kuuluvat, kuten kaikki kanteessa mainitut viranhaltijat, ovat toimineet hälytyksessä pelastusyksikön johtajana. Varallaololistat on tehty työvuorosuunnittelussa ja ne on vahvistettu samoin kuin työvuorolistat.

Viranhaltijat ovat menneet hälytyksen saatuaan joko kohteeseen tai pelastuslaitokselle. Heillä on ollut mukanaan ainakin Virve-puhelin, johon hälytys on tullut.

Asiassa on riitaa ensinnäkin siitä, onko kanteessa mainittujen viranhaltijoiden varallaolo ajanjaksolla 1.1.2012–30.4.2016 luettava työajaksi. Toiseksi riitaa on palkkasaatavien määrästä sekä siitä, ovatko ne ainakin osittain vanhentuneet.

Asiassa ratkaistaan ensin välituomiolla kysymys siitä, onko kanteissa mainittujen henkilöiden varallaolo kanteessa mainituilla ajanjaksoilla luettava työajaksi.

KANNE

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- vahvistaa, että kunnallisen yleisen työ- ja virkaehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, B:n ajalla 1.1.2012–31.12.2012, C:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, D:n ajalla 1.1.2014–31.12.2015, E:n ajalla 1.1.2012–30.4.2016, F:n ajalla 1.1.2012–30.4.2016, G:n ajalla 1.1.2012–30.4.2016 ja H:n ajalla 1.1.2012–30.4.2016 Tampereen kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi;

- velvoittaa Tampereen kaupungin maksamaan yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

A) A:lle 196.000,00 euroa

B) B:lle 10.446,94 euroa

C) C:lle 166.000,00 euroa

D) D:lle 45.000,00 euroa

E) E:lle 177.000,00 euroa

F) F:lle 185.000,00 euroa

G) G:lle 190.000,00 euroa

H) H:lle 185.000,00 euroa ja

- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Tampereen kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut tässä asiassa korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antamisesta.

Perusteet

Kanteessa tarkoitettujen henkilöiden varallaoloaika edellä mainittuina ajanjaksoina tuli lukea työajaksi. Pirkanmaan pelastuslaitoksen paloasemilla työnantaja käytännössä edellytti, että pelastushenkilökunta lähti viidessä minuutissa pelastustehtäviin, tai ainakin kanteessa tarkoitetuilla henkilöillä on ollut perusteltu syy olettaa, että heidän tuli toimia näin. Varallaolossa olleen palomiehen tuli olla ensimmäisenä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä. Varallaolon aikana viranhaltijoilla oli mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin, jolla hoidettiin virka-asioita. Varallaolijan tuli vastaanottaa Virve-puhelimeen tullut hälytys välittömästi, jolloin vastuu tehtävästä siirtyi hänelle. Kaikki hälytykset tuli vastaanottaa ja kaikille tehtäville oli velvollisuus lähteä. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä/tehtävistä oli ensivastetehtäviä. Pelastustoimen varallaolijat olivat samalla ensivasteyksikkö. Ensivastetehtävässä lähtövalmiusaikavaatimus oli tosiasiassa välitön. Käytännössä varallaolijat olivat velvollisia välittömästi hälytyksen saatuaan ryhtymään työhön tai ainakin he olivat sidottuja tehtävänhoitoon välittömästi hälytyksen saatuaan.

Varallaoloon oli velvollisuus. Kanteessa mainitut henkilöt olivat tuoneet esiin varallaolon kuormittavuuden.

Virroilla varallaolijan oli hälytyksen saatuaan mentävä paloaseman kautta ja lähdettävä sieltä kohteeseen ensimmäisen yksikön mukana viiden minuutin sisällä hälytyksestä. Varallaolijalla ei ollut käytössään päivystysautoa. Mänttä-Vilppulassa kohteeseen oli mahdollisuus mennä suoraan ja päivystysauto oli pääsääntöisesti varallaolijan käytössä. Orivedellä ja Ruovedellä varallaolijan oli mentävä aseman kautta. Varallaolijalla (D) olisi ollut käytössään myös päivystysauto.

A, F ja D suorittivat varallaoloa paloasemilla tai sen välittömässä läheisyydessä. He asuivat paloasemalta sellaisen etäisyyden päässä, etteivät he olisi ehtineet asemalle edellytetyssä ajassa. Heillä ei ollut mahdollisuutta suorittaa varallaoloa kotoaan käsin, vaan varallaoloa suorittaessaan he joutuivat oleskelemaan paloasemalla. A oli kuitenkin voinut suorittaa varallaoloa kotoaan käsin silloin, kun hän suoritti sitä Ruovedellä.

G, E, H, B ja C oleskelivat varalla ollessaan muun muassa asunnoissaan, joista heidän tuli lähteä pelastustehtävään alle viidessä minuutissa.

Joka tapauksessa kaikkien viranhaltijoiden osalta erityisesti heiltä edellytetyn lyhyen lähtövalmiuden vuoksi ja myös muiden edellä lueteltujen seikkojen johdosta varallaolo on katsottava työajaksi. Työhön sidonnaisuus rinnastui työaikaan. Palomiehillä ei ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkaansa tai tekemisiään.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Tampereen kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut 29.206,35 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamispäivästä lukien.

Perusteet

Kyse on ollut varallaolosta

Kanteessa mainitut viranhaltijat ovat suorittaneet KVTES:n III luvun 5 §:n mukaista varallaoloa, josta on maksettu varallaolokorvaukset. Sopimusmääräyksen sanamuoto huomioon ottaen kysymyksessä on ollut varallaolo, ei työaikadirektiivissä tai KVTES:n III luvun 4 §:ssä tarkoitettu työaika. Viranhaltijat eivät ole olleet velvollisia olemaan työpaikalla työvalmiudessa. Heillä on ollut lupa olla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Työntekijät ovat voineet viettää varallaoloaikaansa itse valitsemassaan paikassa. Kaikki viranhaltijat A:ta (osin), D:tä ja F:ää lukuun ottamatta ovat voineet varalla ollessaan viettää aikaa myös muun ohella kotonaan. Työnantaja ei ole järjestänyt varallaoloa varten asuntoa, jossa varalla olija olisi velvoitettu oleskelemaan. Varallaolon pituus ja toistuvuus eivät ole merkittävästi haitanneet kanteessa mainittujen henkilöiden vapaa-ajan käyttöä eivätkä hälytystehtävät ole toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. He eivät ole varallaoloaikanaan olleet myöskään sidottuja erityisiin varusteisiin. He eivät ole olleet varalla ollessaan sidottuja työhönsä tosiasiallisesti samalla tavalla kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloajalla rajoitukset viranhaltijoiden vapaa-ajan käytölle ovat olleet vähäisiä.

Ottaen huomioon sopimusmääräysten sanamuoto ja pitkään vallinnut käytäntö, jonka palkansaajajärjestöt ovat hyväksyneet, on selvää, että sopijaosapuolten tarkoitus on ollut sekä paikallisella tasolla että keskustasolla, että nyt arvioitavana olevan kaltaisessa tilanteessa on ollut kysymyksessä KVTES III luvun 5 §:n mukainen vapaamuotoinen varallaolo ja että siitä suoritetaan määräyksen mukainen korvaus. Erityisesti on huomioitava, että palkansaajajärjestöjen tulkinta on vuosikausien ajan ollut yhteneväinen työnantajan tulkinnan kanssa. Järjestöt ovat riitauttaneet varallaolon vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi varallaoloon liittyen tuomioin KKO 2015:48. Siten kaupungin noudattama soveltamiskäytäntö, jota ei ole aikaisemmin riitautettu, on muodostunut määräyksen tarkoitusta vastaavaksi vakiintuneeksi tulkinnaksi.

Kantaja on ryhtynyt vaatimaan jälkikäteisiä korvauksia sillä perusteella, että vuosikymmeniä noudatettua järjestelyä, jonka sisällöstä on valtakunnallisesti ja paikallisesti vallinnut yksimielisyys, olisi tulkittava takautuvasti toisin. Ennen tähän kanteeseen johtanutta paikallisen ja keskustason erimielisyyttä sovellettavan virka- ja työehtosopimuksen määräyksen sisällöstä kanteessa mainitut henkilöt eivät ole väittäneet, että varallaolojärjestelmään liittyisi jotakin epäselvyyttä tai että se kuormittaisi heitä jotenkin erityisesti tai haittaisi vapaa-ajan viettoa.

Työaikalain ja KVTES:n sopimusmääräysten mahdollistaman varallaolon tarkoituksena on turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat tarpeen kansalaisten hengen terveyden sekä omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi tarpeen. Varallaolo on voitava järjestää palo- ja pelastustoimessa siten, että pelastustehtävään lähdetään nopeasti hälytyksen saapumisen jälkeen myös tilanteessa, jossa viranhaltija/työntekijä itse järjestää asumisensa siten, että koti ei sijaitse pelastuslaitoksen lähettyvillä.

Kaupunki ei ole edellyttänyt viiden minuutin tai henkilön ollessa asemalla välitöntä (alle 90 sekunnin) lähtövalmiusaikaa

Kanteessa on vedottu Pirkanmaan pelastuslaitoksen Toimintaohjeen 3/2015 (sivu 80) kohtaan, jossa todetaan, että vakinaisen henkilöstön lähtövalmius hälytyksen tultua on keskimäärin 90 sekuntia ja että toimenpidepalkkaisten lähtövalmiusaika on viisi minuuttia (kirjallinen todiste 1). Toimintaohjeen viittauksella vakinaisen henkilöstön lähtövalmiudella viitataan miehitettyjen paloasemien lähtövalmiusaikaan ajankohtina, jolloin henkilöstö on suorittamassa normaalia työaikaansa arkipäivisin. Toimintaohjeessa ei oteta millään tavalla kantaa siihen, missä ajassa varallaoloa suorittava viranhaltija lähtee onnettomuuspaikalle. Myöskään toimenpidepalkkaisten lähtövalmiusajalla ei ole vaikutusta viranhaltijoilta edellytettyyn lähtövalmiusaikaan. Varallaolossa oleva henkilöstö vastaa hälytyksen nk. ensilähdöstä pääsääntöisesti, mutta varallaolijan ei ole edellytetty ehtivän välttämättä ensimmäiseen yksikköön.

Kaupunki ei ole edellyttänyt kanteessa väitetyllä tavalla viiden minuutin tai henkilön ollessa asemalla välitöntä (alle 90 sekunnin) lähtövalmiusaikaa.

Varallaolo Pirkanmaan pelastuslaitoksella merkitsee varautumista onnettomuustilanteisiin silloinkin, kun ei ole normaali virka-aika. Varallaolojärjestelmällä pyritään varmistamaan se, että onnettomuuden sattuessa koko pelastuslaitoksen alueella on aina henkilöitä, jotka olisivat valmiudessa lähtemään auttamaan hädässä olevaa ihmistä riippumatta tämän asuinpaikasta. Lähes aina varallaolossa olevien lisäksi hälytyksille osallistuu myös muita, ei-varallaolossa olevia henkilöitä samalta asemapaikalta. Varsinainen operatiivinen valmius varallaoloaikana on perustunut vapaaehtoisiin pelastajiin eli niin sanottuihin sopimuspalomiehiin, jotka toimivat joko sivutoimisessa palvelussuhteessa tai vapaaehtoisessa palokunnassa ja jotka ovat aktivoituneet hälytyksen tultua.

Pirkanmaan pelastuslaitoksen palvelutasopäätökseen vaikuttavat sisäministeriön antamat pelastuslaitoksia koskevat toimintavalmiuden suunnitteluohjeet. Pelastustoimen toimintavalmius määritellään ns. riskiruutujen perusteella. Arvioidun riskitason perusteella riskiruudulle (1 km x 1 km alue) määritellään riskiluokka. Valmiusaika eri riskiruuduille on seuraava.

I-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kuuden minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Lisäksi I-luokan riskialueella maakunnallisena tavoitteena on, että pelastustoiminta alkaisi 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävistä korkeintaan 11 minuutissa hälytyksestä. II-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Kysymys on palokunnan toimintavalmiusajasta, joka sisältää lähtöajan ja ajoajan. Lisäksi II-luokan riskialueella maakunnallisena tavoitteena on, että pelastustoiminta alkaisi 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävistä korkeintaan 14 minuutissa hälytyksestä. III-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä tehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 20 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Lisäksi III-luokan riskialueella maakunnallisena tavoitteena on, että pelastustoiminta alkaisi 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävistä korkeintaan 22 minuutissa hälytyksestä. IV-luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta.

Riskiruutujen perusteella arvioidaan kunkin alueen valmiuden tarve. Paloaseman toiminta-alueella, jolla viranhaltijat suorittivat varallaoloa, ei ole lainkaan I-luokan riskialuetta. II-luokan riskialueella, johon osa viranhaltijoiden varallaoloalueesta (esimerkiksi taajama) kuului, pelastusmuodostelmat ja niiden toimintavalmiudet suunniteltiin siten, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa onnettomuuskohteen riskialueittain pääsääntöisesti valtakunnallisesti asetettujen toimintavalmiusaikatavoitteiden mukaisesti. II-luokan riskialueella tavoite on, että ensimmäinen pelastusyksikkö saavuttaa kiireellisissä pelastustehtävissä onnettomuuskohteen pääsääntöisesti kymmenessä minuutissa. II-riskialueet sijaitsevat hyvin lähellä paloasemia, jolloin ajoaika paloasemalta kohteeseen on vain 1–3 minuuttia. Sisäministeriön ohjeen mukaan tavoite tulee saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä. Varallaoloalue koostuu edellä mainituilla viranhaltijoilla II-, III- ja IV-luokan riskialueista. III-luokan riskialue tulee saavuttaa pääsääntöisesti 20 minuutissa, ja IV-luokan riskialueen aikatavoite on edellä mainittuja aikoja pidempi. Sisäministeriön ohje ei aseta yksittäiselle viranhaltijalle mitään toimintavalmiusaikoja.

Toimintavalmiusaikoja tarkastellaan maakunnallisesti mukaan lukien ympärivuorokautisesti miehitetyt paloasemat, ja ne koskevat kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa. Tavoitteena oli maakunnallisesti, että ensimmäinen yksikkö on pelastuspaikalla hälytyksestä kymmenen minuutin kuluessa II-riskialueella. Tavoite on tullut saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä, jolloin esimerkiksi varallaoloaikaiselle saapumisajalle on muodostunut joustoa jo sisäministeriön asettamien suunnitteluohjeiden perusteella. Tämä jousto on huomioitu myös Pirkanmaan pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä. Lisäksi on huomioitava, että varallaolossa olevan viranhaltijan ei ole edellytetty olevan ensimmäisessä onnettomuuspaikalle menevässä yksikössä.

Pelastuslaitoksen pelastusviranomainen on määritellyt hälytysvasteet eli sen, mitä palokuntia ja mitä kokoonpanoa käytetään erilaisissa hälytystilanteissa. Hätäkeskus toimii näiden hälytysvasteiden mukaisesti. Hätäkeskus hälyttää annetun ohjeen mukaisesti oman riskiarviointinsa perusteella joko ryhmän, joukkueen tai komppanian hätäilmoituksesta saamiensa tietojen perusteella. Paloasemilta lähdetään hälytykseen hälytysajoneuvolla, joka määräytyy tilanteen ja tehtävän mukaan (esimerkiksi sammutusauto, säiliöauto, nostolava-auto).

Olennaista asiassa on se, että pelastuslaitoksen edellä esitetty toimintavalmiusaika on eri asia kuin se, mitkä ovat olleet yksittäisen viranhaltijan velvoitteet varallaolon aikana. Palvelutasopäätös ei ole sama asia kuin yksittäisen viranhaltijan tosiasiallinen varallaolo-ohjeistus tai varallaolovelvoitteet. Toimintavalmiusaikatavoitteet on luotu maakunnallisiksi, ja kaupunki on tarkastellut sen toteumaa kokonaisuutena kaikkien eri riskiruutuluokkien (I, II, III) keskiarvona. Yksittäisen viranhaltijan osalta ei ole määritelty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka eikä sitä ole seurattu tai sanktioitu mitenkään.

Käytännössä jotta esimerkiksi II-riskiruudun onnettomuuskohde voidaan saavuttaa kymmenen minuutin tavoiteajassa, paloasemalta lähtevän ensimmäisen yksikön tulee lähteä kohteeseen pääsääntöisesti noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä, mutta II-riskiruutujen sijainti huomioon ottaen lähtöajassa on ollut joustoa. Kysymyksessä on siis maakunnallinen keskimääräinen tavoiteaika, joka koskee kiireellisiä tehtäviä. Merkittävä osa kiireellisistä tehtävistä hoidetaan virka-aikana, ja ympärivuorokautisesti miehitettyjen paloasemien toimesta, jolloin ei olla varalla.

Kaikilla viranhaltijoilla on ollut varalla ollessaan käytössä, tai ainakin käytettävissään, pelastuslaitoksen päivystysauto, jolla on ollut mahdollisuus ajaa autolla suoraan pelastuspaikalle. Viranhaltijoilta ei ole edellytetty, että pelastuspaikalle tulisi aina lähteä paloasemalta vaan he ovat harkintansa mukaan voineet ajaa suoraan pelastuspaikalle. Viranhaltijoiden tehtäviin ei siten ole kuulunut esimerkiksi paloasemalta lähtevän paloauton ajaminen.

Viranhaltijoiden henkilökohtaiset suojavarusteet on säilytetty pelastuslaitoksen päivystysautossa, joka viranhaltijalla on ollut käytössään ja jolla hän on siirtynyt onnettomuuspaikalle. Ajoneuvoa on saanut käyttää myös omien asioiden hoitamiseen. Se on mahdollistanut nopean siirtymisen onnettomuuspaikalle. Mikäli paloasema on ollut matkan varrella ja viranhaltija on ehtinyt yksikön mukaan, on hän siirtynyt yksikön mukaan. Tämä on ollut viranhaltijan omassa harkinnassa ja hänen oma valintansa. Tarvittavat varusteet on voitu pukea päälle tehtävälle lähtiessä tai paloasemalla.

Pirkanmaan pelastuslaitoksella työnantajalla ei ole ollut kirjallisia, koko pelastuslaitosta koskevia varallaolo-ohjeita ajanjaksolla 2012–2016. Kirjallinen varallaolo-ohjeistus on annettu 23.12.2015, ja se on tullut voimaan 1.1.2016. Edellä mainittuun ohjeeseen on kirjattu pääsääntöisesti se vakiintunut varallaoloa koskeva ohjeistus, joka Pirkanmaan pelastuslaitoksella on ollut käytössä jo ennen ohjeistuksen antamista. Ohjeessa on todettu muun ohella seuraavaa.

- Varallaoloaikaa ei lueta työajaksi, mutta sen aikana on oltava jatkuvasti työ- ja toimintakykyisenä. Tämä edellyttää päihteettömyyttä.

- Varallaoloa suoritetaan henkilön oman pysyväisluonteisen toimipisteen (paloaseman) toimialueella. Paloasema ei ole majoituspaikka varallaolon aikana.

- Varallaolossa olevan henkilön on oltava tavoitettavissa virve- ja gsm-päätelaitteella päällystön osalta virkapiirin eli Pirkanmaan alueella sekä ryhmänjohtajan ja sivutoimisen henkilöstön osalta pysyväisluontoisen asemapaikan (paloasema) toimialueella. Varallaolijalla on välitön vastaamisvelvollisuus puhelinsoittoon tai virve-päätelaitteeseen.

- Päätoiminen ryhmänjohtaja käyttää varallaolovuorollaan virka-autoa (myös P20 ja P30) ja sivutoiminen henkilö poikkeustapauksessa.

Työnantajan suullisten ohjeiden mukaan ryhmänjohtajan ja miehistön on tullut saapua viivytyksettä pelastuslaitokselle, tarkkaa aikarajaa ei ole annettu. Yksikönjohtaja, jolla on ollut käytössään virka-auto, on voinut lähteä hälytyksestä myös suoraan kohteeseen. Käytännössä viranhaltijan on siis tullut oleskella sen paloaseman toiminta-alueella, jolle hän on suorittanut varallaoloa, ja hänen on tullut lähteä hälytyksen jälkeen viivytyksettä onnettomuuspaikalle. Hänen on tullut olla tavoitettavissa asemapaikan (paloaseman) mukaisella toimialueella. Tavoitteena on ollut se, että onnettomuuspaikka saavutetaan pääsääntöisesti riskialueen määrittelemässä tavoiteajassa. Viranhaltijalla ei ole ollut velvollisuutta saapua tietyssä määräajassa paloasemalle.

Kun viranhaltija on ollut varallaolossa, hänen on edellytetty vastaavan välittömästi hälytykseen. Hänen on tullut osallistua hälytykseen, mikäli hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Varallaolija on vastannut oman yksikkönsä toiminnasta eli tilanteissa, joissa yksikkö on toiminut yksin, hän on toiminut vastuuhenkilönä. Kuitenkin vastuu hälytyksen perillemenosta ja kokonaistilanteesta on ollut päivystävällä palomestarilla. Kun johtamisjärjestelmää muutettiin 1.10.2014, vastuu hälytyksestä on ollut tilannekeskuksen palomestarilla. Varallaolijalla on aina ollut palomestarin tuki ja asiantuntemus käytettävissään.

Jokaisella asemalla viranhaltijalla on ollut harkintansa mukaan mahdollisuus mennä hälytyksen jälkeen asemalle tai suoraan kohteeseen. Virroilla, Orivedellä ja Ruovedellä on viranhaltijoilla muodostunut käytännöksi mennä hälytyksen jälkeen ensin asemalle, vaikka työnantaja ei ole tähän velvoittanut.

Mänttä-Vilppulan päivystysjärjestelyistä on annettu 15.5.2008 palopäällikkö Q:n kirjallinen toimintaohje. Sen mukaan viranhaltijalla on ollut oikeus ajaa tilannepaikalle päivystysautolla. Mänttä-Vilppulassa viranhaltijalta on edellytetty sitä, että hän kykenee lähtemään hälytykseen pääsääntöisesti viiden minuutin kuluessa hälytyksestä.

Viranhaltijoille annettujen ohjeiden mukaan varallaolossa ei siten ole edellytetty välitöntä tai ehdotonta viiden minuutin lähtöaikaa. Ohjeistuksen mukaan kysymys on ollut vapaamuotoisesta varallaolosta, jonka mukaisesti myös varallaolokorvaukset on vuosien ajan maksettu. Myöskään kantaja ei ole ollut asiasta eri mieltä, ennen kuin varallaoloon liittyen annettiin tuomio KKO 2015:48. Pelastuslaitoksen varallaolokäytäntö on joka tapauksessa vakiintunut.

Pelastustoiminnan luonne huomioiden joka kerta luonnollisesti pyritään siihen, että pelastuskohde saavutetaan palvelutasopäätöksen mukaisessa tavoiteajassa. Tavoiteaika on kuitenkin ainoastaan tavoite, eikä se ehdottomasti sido henkilöstöä eikä varallaolijaa. Ottaen huomioon muun muassa eri vuodenajat ja vuorokaudenajat tavoitteisiin (50 prosenttia hälytyksistä) ei käytännössä aina päästä. Jokaisen yksittäisen tehtävän toteutuneet toimintavalmiusajat tiedetään varmuudella vasta tilanteen jälkeen. Varallaolijan mahdollisuus saavuttaa pelastuskohde varallaolosta on tosiasiassa erilainen riippuen siitä, onko kysymyksessä esimerkiksi kesäyö (+20 C) vai talviyö (jolloin on satanut 30 cm lunta ja pakkasta -20 C). Liikkeellelähtö varallaolopaikasta vaihtelee muun muassa sääolosuhteiden mukaan. Tämä on hyväksyttävää, ja keskeistä on, että kohteeseen lähdetään niin pian kuin se on mahdollista olosuhteet huomioon ottaen. Tämä on myös riittävää.

Varallaolojärjestelmällä varmistetaan se, että "edes joku" lähtee tilannepaikalle hälytyksen saatuaan. Ensimmäinen kohteeseen lähtevä yksikkö on näin ollen voinut muodostua pelastustoimintaan osallistuvasta sivutoimisesta henkilöstöstä ja esimerkiksi vapaalla olevasta henkilöstöstä, jotka ovat myös saaneet tiedon hälytyksestä ja joiden on sallittu osallistua vapaaltaan hälytyksiin. Varallaolijan lisäksi tehtävälle hälytetään aina pelastusyksikkö tai useampi.

Kaupunki on seurannut keskimääräisiä vasteaikoja yksiköittäin, ei henkilöittäin. Viranhaltijan varallaoloaikanaan käyttämän virka-auton saapumisaikoja onnettomuuspaikalle ei ole seurattu, eikä saapumisaikoja ole millään tavalla sanktioitu. Viranhaltijaa sitoo tavoitettavuus, mutta kuitenkin ammatti-identiteetti eli alan toimijoille ominainen suhtautuminen hälytystilanteisiin (paikalle lähdetään heti) ohjaavat vahvasti aikamääreen henkilökohtaista määrittämistä.

Pelastustoiminnan luonteeseen ja toimintakulttuuriin sekä toimintaan osallistuvien henkilöiden etiikkaan kuuluu mahdollisimman nopea lähteminen kiireelliseen pelastustehtävään. Nopeus on aina ollut yksi niistä pelastustoiminnan arvoista, joihin siihen osallistuvat henkilöt ovat sitoutuneet riippumatta siitä, mitä on edellytetty.

Kaupunki ei ole edellyttänyt, että varallaolossa olleen palomiehen olisi tullut olla ensimmäisenä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä.

Hälytyksiin lähdettäessä pelastustoimintaan osallistuvien henkilöiden määrä riippuu onnettomuustyypistä. Pienimmillään kysymys on ryhmän lähdöstä, mutta tarvittaessa tilanteeseen lähdetään joukkueella tai komppanialla. Päätoimisilla palomiehillä on yleisesti ottaen parempi koulutus onnettomuustilanteiden varalle, minkä vuoksi pääsääntöisesti palomiehet toimivat ryhmänjohtajina paloasemilla, joissa valtaosa on sopimushenkilöstöä (sivutoiminen, vapaapalokunta). Viranhaltija on varmistanut, että varallaoloalueella on ainakin yksi tehtävästä tietoinen päätoiminen pelastustoimen henkilö, joka kykenee hälyttämään tarvittaessa lisäresursseja ja ottamaan vastaan lisätietoja hätäkeskukselta ja kykenee johtamaan tehtäville lähtevää yksikköä viestivälineiden avulla. Viranhaltija on ryhtynyt johtamaan yksikköä saavuttuaan onnettomuuspaikalle. Tarvittaessa onnettomuuspaikan johtajaksi on kutsuttu päivystävä palomestari.

Varallaolojärjestelmällä on varmistettu se, että edes joku lähtee tilannepaikalle hälytyksen saatuaan. Ohjeissa ja määräyksissä ei ole määritelty, että ensimmäisen onnettomuuspaikalle tulijan tulee olla juuri varalla olevan viranhaltijan, vaan se voi olla myös kuka tahansa muu palokuntalainen, joka osallistuu hälytystoimintaan.

Viranhaltijoiden varallaolo ei rinnastu työaikaan lähtövalmiuden ja työhön sidonnaisuuden perusteella. Pelastuslaitoksella varallaololla on pitkät perinteet. Se on kuulunut pelastustoimen tehtävien luonteeseen. Kaikki pelastuslaitoksen niin kutsutuilla päiväasemilla työskentelevät viranhaltijat ovat viran vastaanottaessaan olleet tietoisia siitä, että toimialan luonteen vuoksi valmiutta on ylläpidettävä myös virka-ajan ulkopuolella tietyllä järjestelmällä, käytännössä varallaolojärjestelmällä. Kaikki viranhaltijat ovat allekirjoittaneet sitoumuksen suorittaa tarvittaessa vapaamuotoista varallaoloa. Virkaan valittaessa on selvitetty henkilön sitoutuminen ja tahtotila mahdolliseen varallaolojärjestelyyn.

Käytännössä varallaolo missä tahansa ammatissa on jossain määrin sitovaa. Varallaolo tarkoittaa yksittäisen viranhaltijan kannalta sitä, että vapaa-aikaa on vietettävä varallaolon ehdoin. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi päihteiden käyttö varallaoloaikana ei ole mahdollista edes vähäisissä määrin. Lisäksi on ymmärrettävää, että esimerkiksi yksilön liikkumisalue rajautuu varallaolon aikana. Näistä vapaa-ajan käytölle aiheutuneista rajoituksista johtuen viranhaltijalle on suoritettu varallaolosta KVTES:n mukainen korvaus.

Kanteessa mainitut henkilöiden virkavelvollisuuksiin ei ole kuulunut osallistua varallaoloaikanaan ensivastetehtäviin. Ensivastetoiminnasta on sovittu Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymän ja Pirkanmaan pelastuslaitoksen välisellä sopimuksella. Kyseinen sopimus mahdollistaa, että pelastuslaitos käyttää oman valmiutensa lisäksi ensivastetoimintaan sopimuspalokuntia. Vilppulan ja Oriveden toimipisteessä ensivastetehtäviin osallistuu päätoimista ja sivutoimista henkilöstöä. Kanteessa mainitut henkilöt eivät ole osallistuneet ensivastetehtäviin näillä paloasemilla. Kaupunki on sopinut Virtain, Ruoveden ja Sahalahden aseman ensivastetehtävien hoitamisesta vapaapalokuntien kanssa. Kanteessa mainittuja henkilöitä on osallistunut ensivastetehtäviin sopimuspalokunnan jäseninä. Vastaajan ja kuultavan käsityksen mukaan kanne ei koske sellaisia ensivastetehtäviä, joihin osa kanteessa mainituista henkilöistä on osallistunut sopimuspalokunnan jäsenenä. Ensivastetehtävässä lähtövalmiusaikavaatimus ei ole ollut väitetyllä tavalla tosiasiassa välitön.

Varallaolovuorojen suunnittelu ja toistuvuus

Viranhaltijat ovat voineet vaikuttaa omaan varallaolomääräänsä ja varallaolon aikatauluihin. Varallolovuorojen suunnittelu on tehty yhteistyössä henkilöstön kanssa. Aseman esimiehenä toimiva viranhaltija on ollut viime kädessä vastuussa varallaolovuorojen suunnittelusta, mutta käytännössä suunnittelussa on otettu huomioon myös henkilöstön toiveita. Henkilöstöllä on ollut hyvät vaikutusmahdollisuudet varallaolovuoroihin jo suunnitteluvaiheessa, ja he ovat käytännössä voineet vielä työvuorolistan julkaisemisen jälkeenkin vaihtaa työvuorojaan keskenään. Osavuorojen tai kokonaisten vuorojen vaihtaminen alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen ei ole ollut harvinaista.

Varallaolo on toteutettu käytännössä siten, että varallaoloaika on alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtana. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson, ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloaika on voinut olla myös pääsääntöä lyhyempi esimerkiksi kestoltaan perjantaista maanantaihin, jos näin on sovittu varallaoloon osallistuvan henkilön henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

Tyypillisesti varallaolo on siis toteutettu kestoltaan viikon mittaisena niin, että viranhaltijalla on ollut varallaoloviikko pääsääntöisesti noin neljän viikon välein. Toistuminen on ollut riippuvaista viranhaltijan kulloisestakin tilanteesta. Jo suunnitteluvaiheessa on huomioitu henkilökohtaiset olosuhteet esimerkiksi lomat ja muut henkilökohtaiset esteet, jolloin varallaolovuorojen väli on saattanut pidentyä tai lyhentyä väliaikaisesti ja tilanteisesti. Yksittäisistä varallaolovuoroista on voinut kieltäytyä, mikä on käytännössä tarkoittanut sitä, että varallaolovuoroista on sovittu viranhaltijoiden kanssa. Varallaoloon on henkilöstön keskuudessa haluttu osallistua, koska se on korottanut ansiotasoa. Viranhaltijoilla varallaolon toistuvuuteen on vaikuttanut myös se, ovatko he halunneet tehdä varallaoloa suunniteltua enemmän ja ovatko he vaihtaneet suunniteltuja varallaolovuoroja toisten varallaoloon osallistuvien kanssa.

Varallaolovuorojen suunnittelussa on keskeisenä pyrkimyksenä ollut tasapuolisuus varallaolovuorojen jakamisessa, mikä on ollut henkilöstönkin toive johtuen varallaolovuorojen ansiovaikutuksesta. Varallaolovuorojen määrä on ollut kuitenkin enintään keskimäärin 150 tuntia kuukaudessa. Varallaolovuorojen määrään on vaikuttanut myös henkilökohtainen elämäntilanne, joka on huomioitu joustavasti. Varallaolosta on myös voinut kokonaan luopua, jos on halunnut. Varallaoloa on pääsääntöisesti haluttu tehdä mahdollisimman paljon, koska se on korottanut ansiotasoa. Viranhaltijat ovat osallistuneet hälytyksiin myös vapaa-ajaltaan.

Varallaolossa mukana pidettävät työvälineet ja toimimisvelvollisuus hälytystilanteessa

Varallaoloaikana viranhaltijoiden ei ole edellytetty pitävän, eivätkä he ole myöskään pitäneet, mukanaan työtehtävissä tarvittavia varusteita. Varallaolon aikana heillä on ollut mukanaan ainoastaan virve-puhelin eli päivystyksessä käytettävä viranomaisverkon puhelin ja matkapuhelin, joilla hälytykset ovat tulleet. Viranhaltijan on tullut kuunnella hälytyskeskuksen viesti, vastata siihen ja tullut ryhtyä toimimaan sen mukaisesti. Hälytys on tullut kaikille varallaolijoille yhtäaikaisesti. Mikäli hälytys on koskenut varallaolijaa ja on edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, hänellä on hälytyksen saatuaan ollut velvollisuus lähteä paloasemalle, josta on tapahtunut lähtö onnettomuuspaikalle, tai vaihtoehtoisesti hän on voinut lähteä suoraan onnettomuuspaikalle. Viranhaltijoilla ei ole ollut velvollisuutta pitää varallaoloaikanaan mukanaan mitään muita työhön liittyviä välineitä kuin virve-puhelin ja matkapuhelin.

Viranhaltijoilla on pääsääntöisesti ollut käytössään päivystysauto, jossa he ovat voineet säilyttää varusteita ja välineitä. Muussa tapauksessa varusteet ja välineet ovat olleet paloasemalla.

Hälytysten toistuvuus varallaoloaikana

Ottaen huomioon hälytystaajuus varallaoloaikana työhön sidonnaisuus varallaoloaikana on ollut vähäinen. Varallaolon ei näin ollen voida katsoa muodostuvan työajaksi myöskään siitä syystä, että hälytykset olisivat toistuneet tiheästi. Tehtävien määrä varallaoloaikoja on ollut vähäinen.

A:lla on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2014 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 28 hälytystä.

C:llä on vastaavana aikana ollut 30 hälytystä.

E:llä on ollut 63 hälytystä.

F:llä on ollut 36 hälytystä.

G:llä on ollut 40 hälytystä.

H:lla on ollut 48 hälytystä.

Vuonna 2014 hälytykset ovat toistuneet varallaoloaikana keskimäärin seuraavasti:

A:lla on ollut keskimäärin 0,34 hälytystä yhden varallaolovuoron aikana.

C:llä on ollut keskimäärin 0,13 hälytystä yhden varallaolovuoron aikana.

E:llä on ollut keskimäärin 0,43 hälytystä yhden varallaolovuoron aikana.

F:llä on ollut keskimäärin 0,28 hälytystä yhden varallaolovuoron aikana.

G:llä on ollut keskimäärin 0,17 hälytystä yhden varallaolovuoron aikana.

H:lla on ollut keskimäärin 0,33 hälytystä yhden varallaolovuoron aikana.

Keskimääräiset hälytysmäärät/varallaolovuoro ovat säilyneet samanlaisina koko vaatimuksia koskevan ajan.

Aikavälillä 1.1.2012–31.12.2015 C:llä on ollut vapaa-aikanaan yhteensä 130 hälytystä, joihin hän on päättänyt vapaaehtoisesti liittyä, ja H:lla on ollut vapaa-aikanaan 103 hälytystä. C:n ja H:n osallistumisen laajuus hälytyksiin vapaa-ajaltaan osoittaa, että he eivät ole kokeneet kanteessa väitetyllä tavalla varallaoloa kuormittavaksi. He ovat halunneet osallistua hälytyksiin siitä saatavan lisäansion vuoksi. Myös muut viranhaltijat ovat osallistuneet hälytyksiin myös vapaa-ajaltaan.

Varallaolon aikana viranhaltijoilla ei ole ollut lähtökohtaisesti mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä heitä ole millään tavoin ollut sidottu työtehtäviin. Jos viranhaltijat olisivat kokeneet varallaolon sitovaksi ja/tai liian rajoittavaksi, olisi heidän tullut ilmoittaa asiasta työnantajalle. Viranhaltijat eivät ole tehneet tällaisia ilmoituksia työnantajalle ennen kuin korkein oikeus antoi ratkaisunsa KKO 2015:48. Tilanne on ollut ennemminkin päinvastainen. Henkilöstö on ollut ennemminkin huolissaan siitä, että varallaoloa vähennetään. Varallaolosta on myös voinut vapautua, jos on esittänyt tästä pyynnön työnantajalle.

Vapaa-ajan vietto varallaoloaikana

Varallaoloa suorittaessaan E, G, H ovat asuneet 1,2–2,4 km:n etäisyydellä paloasemalta, johon he ovat varallaoloa suorittaneet. He ovat varalla ollessaan viettäneet aikaa vapaasti varallaoloalueellaan muun muassa omassa kodissaan. B on asunut 6,7 km:n etäisyydellä paloasemalta, ja C on asunut 8,7 km:n etäisyydellä paloasemalta. Ottaen huomioon kodin etäisyys paloasemalta ja jäljempänä selostettu varallaolokäytäntö on myös heillä ollut mahdollisuus viettää varallaoloaikaa vapaasti laajalla alueella ja muun muassa omassa kodissaan.

A on suorittanut varallaoloa suostumuksensa mukaisesti usealle eri paloasemalle. Näin ollen kodin etäisyys paloasemalle, jolle hän on varallaoloa suorittanut, on vaihdellut. Lisäksi hän on itse päättänyt välillä muuttaa. Hän on asunut 1,5–33,4 km:n etäisyydellä paloasemalta, johon hän on suorittanut varallaoloa. Ainakin ajanjaksoina, joina hän on asunut lähellä paloasemaa, jolle on suorittanut varallaoloa, myös hän on varalla ollessaan voinut viettää aikaa myös muun muassa omassa kodissaan. A on puolen vuoden ajan Ruovedelle varallaoloa tehdessään voinut asua kotonaan. A:lle on maksettu 320 euroa kuukaudessa asuntokorvausta riippumatta siitä, onko hänellä ollut päivystysvuoroa tai ei. Käytäntö on ollut voimassa vuodesta 2003 alkaen. Kaupungin tiedossa ei ole, minkälaiseen majoittumismuotoon A on korvauksen käyttänyt, eikä kaupunki ole hankkinut A:lle asuntoa. Kaupunki ei ole edellyttänyt A:lta mitään erityistä majoittumispaikkaa tämän suorittaessa varallaoloa vaan tämä on voinut vapaasti valita, missä hän majoittuu.

D on asunut 48–91 km:n etäisyydellä paloasemalta, johon hän on suorittanut varallaoloa. Ajanjaksona, jona D on asunut Orivedellä, D:lle on maksettu 240–320 euroa kuukaudessa asuntokorvausta riippumatta siitä, onko hänellä ollut päivystysvuoroa tai ei. Kaupungin tiedossa ei ole, minkälaiseen majoitusmuotoon D on korvauksen käyttänyt, eikä kaupunki ole hankkinut D:lle asuntoa. Käytäntö on ollut voimassa vuodesta 2003 alkaen. Kaupunki ei ole edellyttänyt D:ltä mitään erityistä majoittumispaikkaa tämän suorittaessa varallaoloa vaan tämä on voinut vapaasti valita, missä hän majoittuu. Kaupungin käytäntönä on ollut suorittaa asuntokorvausta viranhaltijalle, jonka kotiosoite on ollut muualla kuin varallaoloalueella.

F on asunut 18,9 km:n etäisyydellä paloasemalta, johon hän on suorittanut varallaoloa.

Viranhaltijoilta ei ole edellä selvitetty lähtövalmiusaika huomioiden edellytetty, että he olisivat viettäneet varallaoloaikaansa paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä, eikä heiltä ole edellytetty varallaoloaikana läsnäoloa missään tietyssä paikassa. Heidän on tullut olla tavoitettavissa paloaseman toiminta-alueella, joka on ollut laaja maantieteellinen alue, ja heidän on tullut olla valmiudessa lähteä viipymättä hälytyksen tullessa onnettomuuspaikalle.

A, F ja D eivät käytännössä ole todennäköisesti voineet viettää varalla ollessaan aikaa omassa kodissaan ainakaan jatkuvasti, koska he ovat itse halunneet asua pitkän matkan etäisyydellä pelastuslaitoksesta, johon he ovat varallaoloa suorittanut. Tämä on ollut heidän oma valintansa. He ovat virkaa vastaan ottaessaan tienneet, että virka sisältää varallaoloa. Myös he ovat olleet kaupungin kanssa yhtä mieltä siitä, että kysymyksessä on vapaamuotoinen varallaolo. Heidän mielipiteensä asiaan muuttui, kuten muidenkin viranhaltijoiden, vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi tuomion KKO 2015:48.

Ainakin F on virkasuhteensa aikana muuttanut asuinpaikkaansa siten, että on valinnut muuttaa kauemmas siitä paloasemalta, jonne on suorittanut varallaoloa. A on suorittanut varallaoloa suostumuksensa mukaisesti usealle paloasemalle. Hän on asunut lähellä Ruoveden paloasemaa, jolle hän on suorittanut varallaoloa pääasiallisesti. Hän on suostuessaan suorittamaan varallaoloa myös kauempana sijaitsevilla paloasemilla ymmärtänyt, että hän ei voi välttämättä asua varallaoloa suorittaessaan kotonaan. Hän on siitä huolimatta halunnut suorittaa varallaoloa myös kauempana sijainneille paloasemille. Myös A on muuttanut riidan kohteena olevalla aikavälillä siten, että asuinpaikan etäisyys paloasemasta on kasvanut.

Viranhaltijoiden varallaolo on perustunut pääasiallisesti sopimiseen. Heitä ei ole pakotettu varallaoloon, jos varallaololle on ollut este. He ovat halunneet osallistua varallaoloon sen tuoman lisäansion vuoksi. Kun D on ilmoittanut, että hän ei enää halua osallistua varallaoloon, hänet on vapautettu siitä. Myös B on jäänyt pois varallaolosta omasta halustaan ja tähän on suostuttu.

Kaupunki ei ole järjestänyt viranhaltijoille mitään erityistä asuntoa tai paikkaa, jossa varallaoloa olisi tullut suorittaa. Kaupunki on halunnut mahdollistaa viranhaltijoille näiden edun mukaisesti mahdollisuuden osallistua varallaoloon, minkä vuoksi A:lle ja D:lle on maksettu asuntokorvausta edellä mainitulla tavalla. Kaupungilla ei ole tietoa siitä, millä tavalla viranhaltijat ovat järjestäneet asumisensa varallaoloa suorittaessaan. Sitä ei ole seurattu, koska kaupunki ei ole edellyttänyt mitään tiettyä asumispaikkaa.

Kaupunki ei ole edellyttänyt kenenkään viranhaltijan kohdalla, että nämä majoittuisivat varallaoloaikanaan paloasemalla. Kaupunki ei ole nimenomaisesti kieltänyt majoittumista paloasemalla, joskaan siihen ei ole myöskään annettu lupaa. Kaupunki on nimenomaisesti kieltänyt majoittumisen paloasemalla 1.1.2016 antamassaan varallaolo-ohjeella, joten tältä osin ohjetta on muutettu.

Viranhaltijoista E, G, H, B ja C ovat varalla ollessaan viettäneet aikaa vapaasti varallaoloalueellaan (esimerkiksi kunta, taajama tai muu sellainen) muun muassa omassa kodissaan. He ovat näin olleen voineet liikkua omassa henkilökohtaisessa elinympäristössään. Kaupunki ei ole valvonut henkilön oleskelupaikkaa varallaolon aikana eikä ole myöskään millään tavalla rajoittanut tämän liikkumista. Liikkumisaluetta on rajoittanut ainoastaan se vaatimus, että viranhaltijan on tullut olla tavoitettavissa varallaoloalueellaan, joka on laaja maantieteellinen alue, ja kohtuudella ehtiä paloasemalle tai onnettomuuspaikalle. Kaupunki ei ole ottanut kantaa siihen, missä paikassa viranhaltijan tulee olla varallaoloaikana. Ottaen huomioon viranhaltijoiden asemapaikat, jotka kaikki ovat maaseutumaisia taajamia, ja heidän mahdollisuutensa käyttää varallaoloaikanaan päivystysautoa, on liikkumisalue varallaoloaikana ollut laaja. Viranhaltijat ovat tiettävästi viettäneet aikaansa esimerkiksi mökillään.

Viranhaltijoilla ei ole ollut varallaoloaikana mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä työhön liittyviä velvollisuuksia. Varallaolon aikana he ovat voineet muun muassa olla ja liikkua vapaasti alueellaan: olla kotona ja tehdä kotiasioita esimerkiksi perheen kanssa tai kutsua vieraita kylään, harrastaa liikuntaa tai muuta toimintaa tai tehdä muita asioita, joista on nopeasti irrottauduttavissa. Erilaisten asioiden hoito lähitaajamassa/ kunnan alueella on ollut mahdollista. He ovat voineet muun muassa käydä kaupassa ja muutoin liikkua valitsemallaan alueella. Rajoituksena vapaa-aikaan viranhaltijan on tullut olla toiminta-alueellaan, toimintakuntoinen (muun muassa päihteetön) ja valmiina ottamaan omaa toimintaa koskevat hälytykset vastaan.

Viranhaltijat ovat varallaoloaikana voineet valintansa mukaan oleskella myös paloaseman tiloissa, joissa he ovat voineet viettää aikaa myös vapaa-ajallaan. Yleisesti palomiehillä on mahdollisuus muun muassa remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita paloasemalla, ja siellä vietetään vapaa-aikaa ja urheillaan. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa voi siis viettää tavanomaista vapaa-aikaa.

Kuten edellä on todettu E, G, H, B ja C sekä A (osin) ovat voineet varalla ollessaan harrastaa normaaleja vapaa-ajan toimintojaan sekä omassa kodissaan että muualla sellaisella valitsemallaan alueella, josta olisi ehdittävissä onnettomuuspaikalle pääasiallisesti asetetussa kymmenen minuutin tavoiteajassa.

F ja D ovat voineet muutoin tehdä täysin samoja asioita samalla alueella, mutta he eivät käytännössä ole voineet viettää varalla ollessaan aikaa omassa kodissaan, koska ovat itse halunnut asua sen estävällä etäisyydellä paloasemasta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Tämä on ollut F:n ja D:n oma valinta. He ovat virkaa vastaan ottaessaan tienneet, että virka sisältää varallaoloa. Myös he ovat olleet työnantajan kanssa yhtä mieltä siitä, että kysymyksessä on vapaamuotoinen varallaolo. Heidän mielipiteensä asiaan muuttui, kuten muidenkin viranhaltijoiden, vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi tuomion KKO 2015:48. Kaupunki ei siis kuitenkaan koskaan ole määrännyt F:ää ja D:tä eikä ketään muutamaan viranhaltijaa yöpymään tai oleskelemaan varalla ollessaan pelastuslaitoksen tiloissa, vaan he ovat voineet itse valita, missä he varalla ollessaan viettävät aikaa. Tulkintariidan noustua esille majoittuminen pelastusasemalla on kielletty.

Asiaa tarkasteltaessa huomioitavaa on, että pelastustehtävissä lähtökohtana on, että kohteeseen ajetaan nopeudella 1 km/min. Tämä antaa varallaolijalle mahdollisuuden olla varalla ollessaan laajalla alueella. Huomioitavaa on myös se, että palomiehen ammattitaitoon kuuluun nopea lähtö, ja palomiehet ovat jo pelastuslainkin perusteella velvollisia pelastustehtäviin ilman mitään varallaoloa.

Oikeudenkäyntikuluista

Vaikka kanne menestyisi, asia on ollut oikeudellisesti epäselvä ja KT:llä on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin, joten asianosaiset tulee siinä tapauksessa määrätä pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

TODISTELU

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Pirkanmaan pelastuslaitoksen kartta

2. Palokuntasopimus 12.6.2007

3. Kokousmuistiot 31.3.2015 ja 8.10.2015

4. Pronto-järjestelmän kirjaus, viisi otetta Virtain paloaseman osalta ja yksi Oriveden paloaseman osalta

5. Varallaololistoja Virtain paloasemalta

6. Mänttä-Vilppulan toimintaohje 15.5.2008

7. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012

Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet

1. Pirkanmaan pelastuslaitoksessa toteutettavaa virka-ajan ulkopuolista varallaoloa täydentävä toimintaohje (KVTES III luku 5 §) 23.12.2015

2. Toimintaohje Mänttä-Vilppula 15.5.2008 (=K6)

3. Tilasto lähtöajat 2013–2014 RPI881 ja RPI8615

4. Palvelutasopäätös 2010–2013

5. Liite palvelutasopäätökseen

6. Palvelutasopäätös 2014–2019

7. Asemakohtaiset lähtöaikaluokat varallaoloaikana

8. Päätös erillislisän maksamisesta 29.11.2004

9. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012

10. Asemakohtaiset riskiruudut selitteineen

11. Sopimus ensivastetoiminnasta Ruoveden vpk

12. Sopimus ensivastetoiminnasta Sahalahden vpk

13. Sopimus ensivastetoiminnasta Virtain vpk

14. Ote KVTES 1971

15. Otteita KVTES:n varallaolomääräyksestä

Kantajan henkilötodistelu

1. A, todistelutarkoituksessa

2. D, todistelutarkoituksessa

3. E, todistelutarkoituksessa

4. F, todistelutarkoituksessa

5. I, Virtain vapaaehtoinen palokunta

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. J, pelastusjohtaja, todistelutarkoituksessa

2. K, pelastuspäällikkö

3. L, palopäällikkö

4. M, palomestari

5. N, palomestari

6. O, pelastusjohtaja, Etelä-Savon pelastuslaitos

7. P, entinen Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkö

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko kanteessa mainittujen henkilöiden varallaolo ajanjaksolla 1.1.2012–30.4.2016 luettava työajaksi.

Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Unionin oikeus

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana ”työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti”. Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”. Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luettava joko direktiivissä tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivissä ei säädetä niiden välimuodosta (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 30 kohta).

Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (tuomio 21.2.2018, Matzak, C-518/15, EU:C:2018:82, 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

Työaikadirektiivin tarkoituksena on vahvistaa vähimmäisvaatimukset, joilla pyritään parantamaan työntekijöiden elin- ja työoloja lähentämällä erityisesti työajan kestoa koskevia kansallisia säännöksiä. Lainsäädännön yhdenmukaistamisen tarkoituksena on taata työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempi suojelu takaamalla työntekijöille vähimmäislepoajat ja asianmukaiset tauot sekä säätämällä viikoittaiselle työajalle ylärajan. Direktiivin enimmäistyöaikaa ja vähimmäislepoaikaa koskevia eri vaatimuksia on pidettävä erityisen tärkeinä unionin sosiaalioikeuden sääntöinä, joita on sovellettava jokaiseen työntekijään ja joiden noudattamisen ei pidä olla pelkästään taloudellisista näkökohdista riippuvainen. Direktiivissä täsmennetään Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti vahvistettu perusoikeus, minkä vuoksi sitä on tulkittava kyseisen määräyksen valossa. Tästä seuraa erityisesti, että direktiivin säännöksiä ei voida tulkita suppeasti työntekijällä direktiivin perusteella olevien oikeuksien kustannuksella. (Suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 26–28 kohdat.)

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.

Euroopan unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan lausunut työaikadirektiiviin sisältyvän työajan määritelmän tulkinnasta. Tuomiossa Simap (tuomio 3.10.2000, C-303/98, EU:C:2000:528) kyse oli terveyskeskuksien ensiapuyksiköissä työskentelevien lääkäreiden päivystysajasta. Osan tästä ajasta lääkäreiden edellytettiin olevan henkilökohtaisesti paikalla työpaikallaan, mutta muina aikoina heidän piti olla pelkästään ”tavoitettavissa”. Kyse oli työajasta siltä osin kuin päivystysaikana lääkäreiden edellytettiin olevan työpaikalla. Vaikka todellisuudessa tehty työ vaihteli olosuhteiden mukaan, lääkäreille asetetun velvollisuuden olla paikalla ja käytettävissä työpaikalla harjoittaakseen ammattitoimintaansa oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Sen sijaan se aika, jonka lääkärit olivat työnantajansa käytettävissä siten, että heidät oli voitava tavoittaa, oli lepoaikaa. Tässä tilanteessa lääkärit saattoivat järjestää ajankäyttönsä siten, että heillä oli vähemmän velvoitteita, ja keskittyä omiin asioihinsa. (Tuomion 48–50 kohdat.)

Tuomio Jaeger (tuomio 9.9.2003, C-151/02, EU:C:2003:437) koski sairaalalääkäriä, joka oli velvollinen viettämään päivystysajan työnantajansa tiloissa. Hänellä oli sairaalassa käytettävissään huone, jossa oli vuode ja jossa hänellä oli lupa nukkua silloin, kun häntä ei pyydetty työskentelemään. Unionin tuomioistuin totesi, että tällaiset jaksot, jolloin lääkäri ei tee työtä, kuuluvat erottamatta lääkärin fyysistä paikallaoloa sairaalassa edellyttävään päivystysjärjestelmään, sillä säännöllisestä työajasta poiketen kiireellisten toimenpiteiden tarve riippuu olosuhteista eikä sitä voi suunnitella etukäteen. Tuomioistuimen mukaan ratkaisevana oli pidettävä sitä, että lääkäreillä oli velvollisuus olla fyysisesti paikalla työnantajan määrittämässä paikassa ja tämän käytettävissä, jotta he voisivat tarvittaessa välittömästi suorittaa työtehtäviä. Näiden velvollisuuksien, joiden vuoksi lääkäreiden oli mahdotonta valita oleskelupaikkaansa varallaolojaksoina, oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Tätä johtopäätöstä ei muuttanut se, että työnantaja oli antanut lääkärin käyttöön lepohuoneen, jossa tämä saattoi oleskella niin kauan kuin hänen työsuoritustaan ei tarvittu. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lääkäreiden oli päivystysjaksojen aikana oltava poissa sekä perheidensä luota että sosiaalisista ympyröistään, ja heillä oli ajankäytössään vähemmän liikkumavaraa silloin, kun heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista. Näissä olosuhteissa kyse ei ollut lepoajasta vaan työajasta. Unionin tuomioistuin lisäsi, ettei sen tulkintaa työajan käsitteestä voitu kyseenalaistaa väitteillä taloudellisista ja organisatorisista vaikutuksista, joita aiheutuisi tiettyjen jäsenvaltioiden mukaan, jos tällaista aikaa pidettäisiin työaikana. (Tuomion 60–66 kohdat. Ks. myös tuomio 1.12.2005, Dellas ym., C-14/04, EU:C:2005:728 ja määräys 4.3.2011, Grigore, C-258/10, EU:C:2011:122.)

Tuomiossa Matzak (tuomio 21.2.2018, C-518/15, EU:C:2018:82) unionin tuomioistuin katsoi, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi. Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden. Tuomioistuin korosti myös sitä, että työaikadirektiivin 2 artiklassa tarkoitetun työajan käsitteen ominaispiirteisiin ei kuulu työntekijän työnteon intensiivisyys tai tehokkuus. Varallaoloaikaa, jonka työntekijä vietti kotonaan siten, että hänen oli vastattava työnantajansa hälytyksiin kahdeksassa minuutissa, ja jolla rajoitettiin erittäin huomattavasti mahdollisuuksia harjoittaa muita toimintoja, oli pidettävä työaikana. (Ks. tuomion 53–66 kohdat.)

Tuomiossa Stadt Offenbach am Main (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-580/19, EU:C:2021:183) kyse oli palomiehestä, joka työskenteli ryhmänjohtajana saksalaisen kaupungin palolaitoksella. Varalla ollessaan palomiehen tuli olla jatkuvasti puhelimitse tavoitettavissa ja pidettävä työvaatetuksensa ja työnantajan hänen käyttöönsä antama virka-ajoneuvo mukanaan. Toisinaan hänen oli lähdettävä tehtäväpaikalle tai työpaikalleen. Hänen oli valittava oleskelupaikkansa niin, että hän hälytyksen sattuessa pääsi työvaatetukseen pukeutuneena virka-ajoneuvolla etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen 20 minuutissa kyseisen kaupungin rajalle.

Työtuomioistuin tuomion eri kieliversiot huomioon ottaen toteaa tuomiosta seuraavaa.

Unionin tuomioistuin totesi aiempaan käytäntöönsä ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan viitaten, että direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Tuomion 38 ja 39 kohdat.)

Jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti lukea työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luettava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä. Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työnantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden tehtävien keskimääräiseen lukumäärään, joita työntekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan päivystysjakson aikana. (Tuomion 44 ja 45 kohdat.)

Ensinnäkin kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon, mitä seurauksia työntekijän mahdollisuudelle päättää vapaasti ajankäytöstään on sen ajan lyhyydellä, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tullessa ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle saapumista (tuomion 46 kohta). Työpaikkana on pidettävä paikkaa, jossa työntekijän on harjoitettava toimintaa työnantajan määräysten mukaisesti, myös silloin, kun tämä paikka ei ole se paikka, jossa hän tavallisesti suorittaa työtehtäviään (tuomion 35 kohta). Tuomioistuin viittasi (tuomion 46 kohta) myös julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 89–91 kohtiin, joissa julkisasiamies totesi, että ratkaisevia tekijöitä varallaoloajan luokittelemisessa ovat työnantajan asettamien velvoitteiden voimakkuus ja erityisesti aika, jonka kuluessa kutsuun on reagoitava. Reagointiaika kutsun tullessa on ratkaiseva tekijä, sillä se vaikuttaa välittömästi niin objektiivisesti kuin yksiselitteisesti työntekijän vapauteen keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiinsa ja levätä. Muutaman minuutin reagointiaika kutsun tullessa ei anna mahdollisuutta suunnitella omaa lepoaikaa edes muutoksiin varautuen. Kohtuullinen reagointiaika kutsun tullessa sitä vastoin antaa työntekijälle mahdollisuuden keskittyä muuhun toimintaan varallaoloaikana, vaikka hän onkin tietoinen siitä, että hänet saatetaan kutsua töihin.

Unionin tuomioistuin korosti, että päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole direktiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa. Reaktioajan vaikutusta on kuitenkin arvioitava vasta sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa on tarvittaessa huomioitu yhtäältä muut varallaolijalle asetetut velvoitteet ja toisaalta hänelle varallaoloajalle myönnetyt järjestelyt ja edut (ru. förmåner, sa. Erleichterungen). (Tuomion 47–48 kohdat.)

Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen tai etujen osalta merkityksellinen on myös varallaolijan käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).

Työtuomioistuin toteaa, että edellä tuomion 49 kohdassa mainittujen seikkojen on katsottava olevan esimerkkejä reaktioaikaan liittyvistä sellaisista erityisesti merkityksellisistä, asiaa kokonaisuutena arvioitaessa tarvittaessa huomioon otettavista velvoitteista, järjestelyistä tai eduista, joita varallaolijalle on voitu asettaa tai myöntää (ks. esim. tuomion saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joissa mainitut seikat tuodaan esiin esimerkkeinä).

Toiseksi on reaktioajan ohella otettava huomioon hälytystiheys, eli se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa, jos tämä on objektiivisesti arvioitavissa. Jos työntekijä kutsutaan töihin keskimäärin useita kertoja yhden päivystysjakson aikana, hänellä on vähemmän liikkumavaraa päättää vapaasti ajankäytöstään ajanjaksoina, joina hän ei tee aktiivisesti töitä, kun otetaan huomioon, että ne keskeytyvät toistuvasti. Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, jos työntekijältä päivystysjaksonsa aikana tavallisesti edellytettävät tehtävät (”interventiot”) ovat pitkäkestoisia. Tästä seuraa, että jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, nämä ajanjaksot kokonaisuudessaan ovat lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että työntekijä kutsutaan päivystysjaksoinaan työhön keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että näitä ajanjaksoja olisi pidettävä työaikadirektiivissä tarkoitettuna lepoaikana, jos sen ajan, jonka kuluessa työntekijän edellytetään palaavan työtehtäviään suorittamaan, vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuttaan käyttää vapaasti näinä ajanjaksoina aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista. (Tuomion 50–53 kohdat.)

Unionin tuomioistuin täsmensi vielä, että arvioitaessa, onko päivystysjakso direktiivissä tarkoitettua työaikaa, voidaan ottaa huomioon ainoastaan velvoitteet, jotka työntekijälle on asetettu joko asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä, työehtosopimuksessa tai hänen työnantajansa taholta erityisesti työsopimuksessa, työpaikan säännöissä tai työntekijöiden päivystysvuorojen jakamista koskevassa järjestelmässä. Sen sijaan ei voida ottaa huomioon organisatorisia vaikeuksia, joita päivystysjakso voi aiheuttaa työntekijälle ja jotka eivät johdu tällaisista velvoitteista, vaan jotka aiheutuvat esimerkiksi luonnon olosuhteista tai työntekijän omasta vapaasta valinnasta. Niinpä yhtäältä se, että työntekijän vapaasti valitsema kotipaikka on huomattavan etäällä paikasta, jonne hänen on päästävä tietyssä ajassa päivystysjaksonsa aikana, ei sinällään ole merkityksellinen arviointiperuste, jotta koko tätä ajanjaksoa voitaisiin pitää direktiivissä tarkoitettuna työaikana, ainakaan silloin, kun tämä paikka on hänen tavanomainen työpaikkansa. Tällaisessa tapauksessa kyseinen työntekijä nimittäin on voinut vapaasti arvioida mainitun paikan ja kotinsa välisen etäisyyden. (Tuomion 40–42 kohdat. Ks. myös suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Radiotelevizija Slovenija, C-344/19, EU:C:2021:182, 39–41 kohdat.)

Unionin tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi jäi, kohdistuiko kantajana olevaan työntekijään olosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen varallaoloaikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. (Tuomion 55 kohta.)

Tuomiossa Radiotelevizija Slovenija (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-344/19, EU:C:2021:182) pääasian kantaja oli erikoistunut teknikko, jonka oli yhdessä kollegansa kanssa huolehdittava useiden peräkkäisten päivien ajan vuoren huipulla sijaitsevan televisiolähetyskeskuksen toiminnasta. Hän päivysti kuusi tuntia päivässä siten, että hänen tuli tarvittaessa saapua lähetyskeskukseen yhdessä tunnissa. Lisäksi työntekijällä oli käytettävissään työpaikalla työsuhdeasunto, jossa hän ei kuitenkaan ollut velvollinen oleskelemaan jatkuvasti kyseisinä ajanjaksoina. Työn luonne, lähetyskeskuksen etäisyys hänen kodistaan sekä ajoittain hankala kulku lähetyskeskukseen tekivät hänen oleskelustaan lähetyskeskuksen läheisyydessä kuitenkin välttämätöntä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen oli kaikkien käsiteltävän asian olosuhteiden perusteella arvioitava, kohdistuiko kantajaan varallaolojärjestelmän mukaisten päivystysjaksojen aikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa (tuomion 56 kohta).

Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 työtuomioistuin katsoi, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.

KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa

TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:30 ensihoitajien oli tullut varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he olivat päässeet lähtemään ambulanssilla hälytystehtävään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Ambulanssi oli sijainnut lähellä varallaolijoiden majoittumistiloja. Varallaolijat olivat voineet vapaasti liikkua asemapaikan lähistöllä siten, että he olivat ehtineet ambulanssin luo 15 minuutissa. Sanotunlainen lähtövalmius oli lisännyt varallaolijoiden työhönsidonnaisuutta, mutta se ei yksinään voinut johtaa varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi. Varallaoloaikana työntekijät eivät olleet kantaneet mukanaan muuta varustusta kuin Virve-puhelinta ja mahdollista matkapuhelinta. Työaika oli alkanut siitä, kun varallaolija oli vastannut puheluun tai hälytykseen. Hän oli saattanut joutua työskentelemään myös hälytyksen ja ambulanssin 15 minuutin lähtövalmiusajan täyttymisen välisenä aikana ottaen Virve-puhelimen kautta vastaan hälytyskeskuksen antamia lisätietoja hälytyksestä. Tämän seikan ei kuitenkaan katsottu rajoittaneen työntekijän varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta siinä määrin, että sille olisi tullut antaa asiaa arvioitaessa merkitystä. Hälytykset eivät myöskään olleet toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Työntekijät olivat yhden tai kahden vuorokauden mittaisen työvuoronsa aikana kello 20 ja 8 välisen ajan varalla ollessaan tosiasiassa joutuneet yöpymään työpaikallaan, koska heidän kotinsa olivat sijainneet kaukana eri asemapaikoista. Tämä oli rajoittanut varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa ja lisännyt siten heidän työhönsidonnaisuuttaan. Sen ei kuitenkaan katsottu sellaisenaan tekevän varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä oli oikeus valita asuinpaikkansa.

Varallaolo oli kuitenkin järjestetty siten, että työtä oli teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet olivat sijainneet eri puolilla sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä oli tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä oli edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ollut ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari oli tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa. Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoi, että ensihoitajat olivat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika oli luettava työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:31 palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuon ajan katsottiin olevan niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevissa ratkaisussa TT 2021:33 ylipalomiehellä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle siten, että paloauto pääsi lähtemään asemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Edelleen ratkaisussa TT 2021:34 palomiehillä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin molemmissa ratkaisuissa vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä

Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2015:48 kyse oli siitä, oliko palomiehen varallaoloksi katsottua aikaa pidettävä työaikana, kun tämän tuli olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus katsoi, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika maan eri osissa on erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkaansa. (Tuomion 27 kohta.) Korkein oikeus katsoi, että viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät olleet tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi. (Tuomion 28 kohta.)

Tuomiossa KKO 2015:49 korkein oikeus taas katsoi, että sairaankuljettajien 15 minuutin lähtövalmius ei yksinään johtanut varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi, kun työntekijät olivat tosiasiallisesti pystyneet varallaoloaikana oleskelemaan muun muassa kotonaan. Varallaoloaikana sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus totesi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti sitä, että sairaankuljettajat eivät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he olivat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He olivat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ollut rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoi näillä perusteilla, että sairaankuljettajat eivät olleet varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana. (Tuomion 17 kohta.)

Henkilötodistelu

A on kertonut toimineensa palomiehenä Pirkanmaan pelastuslaitoksen palveluksessa vuodesta 2003 lukien. Hän oli suorittanut varallaoloa Vilppulan paloasemalle vuosina 2012–2013, Virtain paloasemalle vuosina 2014–2015 ja Ruoveden paloasemalle vuonna 2015. Tehdessään varallaoloa Vilppulan asemalle A oli asunut aluksi Mäntässä ja oli saattanut oleskella varalla ollessaan kotonaan, josta etäisyys paloasemalle oli ollut viisi kilometriä. A oli sittemmin muuttunut Ruovedelle ja tehnyt varallaoloa Vilppulan ja Virtain paloasemille sekä noin reilun puolen vuoden ajan Ruoveden asemalle, joka sijaitsi noin kilometrin päässä hänen kodistaan. Työnantaja oli pyytänyt häntä tekemään varallaoloa Ruovedellä miehistöpulan vuoksi. Varalla ollessaan Vilppulan ja Virtain paloasemilla hän oli myös majoittunut näillä asemilla. Työnantaja oli antanut siihen mahdollisuuden, mutta ei ollut velvoittanut siihen. Hänelle oli maksettu myös kasarmi- tai asuntokorvausta.

Vilppulan asemalla A:n oli tullut kantaa mukanaan Virve-puhelinta ja matkapuhelinta. Hälytys oli tullut vastaanottaa välittömästi, minkä jälkeen oli aloitettu pelastustoiminnan suunnittelu Virve-puhelimen kautta annettujen tehtävätietojen perusteella. Jos kohteessa oli pärjännyt parilla, kolmella miehellä, oli lähdetty välittömästi. Jos kyseessä oli ollut esimerkiksi tulipalo, eikä hälytykseen ollut tullut riittävästi puolivakinaista henkilöstöä tai vapaapalokuntalaisia, oli otettu yhteys päivystävään palomestariin tai hätäkeskukseen lisäavun hälyttämistä varten. A:n käsityksen mukaan paloasemalta oli tullut lähteä mahdollisimman nopeasti, noin viidessä minuutissa. Palopäällikkö Q:n 15.5.2008 antama toimintaohje (K6, V2) oli ollut esillä paloasemalla. A oli ymmärtänyt ohjeen siten, että tehtävää oli lähdettävä suorittamaan välittömästi, kun miehistö vaan oli saatu kasaan. Ohjeessa oli mainittu viisi minuuttia. Mänttä-Vilppulassa yksikönjohtaja oli saanut käyttöönsä miehistöauton, jos hän oli asunut kauempana paloasemasta. Sillä oli voinut mennä suoraan tilannepaikalle. Tällöinkin oli tullut lähteä välittömästi kohteeseen ja toimia tilannepaikan johtajana. A oli aina lähtenyt ensimmäisen yksikön mukana, koska oli oleskellut paloasemalla. Mänttä-Vilppulan osalta A oli saanut varallaoloon liittyvät ohjeet esimieheltään R:ltä.

A oli lähtenyt ensimmäisessä yksikössä tilannepaikalle myös Ruovedellä. Tämä oli ollut luonnollista, koska hän oli asunut niin lähellä paloasemaa. Yksikönjohtajavarallaolija oli johtanut yksikköään tilannepaikalla. Palomestari oli myös saattanut tulla tilannepaikalle. Isommissakin tilanteissa yksikönjohtaja oli toiminut tilannepaikan johtajana ainakin siihen asti, kun palomestari oli saapunut paikalle. Varallaoloaikana Vilppulassa ja Virroilla A oli oleskellut paloasemalla, katsellut televisiota ja käynyt kuntosalilla. Ruovedellä hän oli voinut oleskella kotona vapaammin perheensä kanssa. Työn luonteen vuoksi oli tullut oleskella noin 3–4 kilometrin etäisyydellä paloasemalta, jotta oli ehtinyt ensimmäisenä lähtevään ajoneuvoon.

Yksikönjohtajavarallaolossa ollessaan A oli lähtenyt myös ensivastetehtäville. Vilppulan asemalla poikkeuksena oli ollut Kolhon kylä, jonne ei ollut lähdetty, vaan jossa oli hoidettu ensivastetehtävät pääosin omin avuin. A oli osallistunut myös ensivastetehtäväkoulutuksiin.

Varallaolo oli A:n käsityksen mukaan kuulunut virkavelvollisuuksiin. Esimies oli laatinut varallaololistat. Vuorojen sijoitteluun oli saanut jonkin verran vaikuttaa ja niitä oli saanut myös vaihtaa.

D on kertonut toimineensa vuodesta 2014 lukien palomiehenä Pirkanmaan pelastuslaitoksella Ruoveden asemalla. D asui Sahalahdella, josta oli 92 kilometriä matkaa paloasemalle. Työhaastattelussa oli jo tullut puheeksi varallaolo. L ja M olivat kertoneet D:lle, että paloasemalla oli tilat ja mahdollisuus yöpyä varalla ollessa. D:llä ei olisi ollut taloudellisia mahdollisuuksia hankkia asuntoa Ruovedeltä. Hän oli tehnyt varallaoloa myös Oriveden asemalle, jolloin hän oli majoittunut vastaavasti paloasemalla. Hänelle oli alettu jossain vaiheessa maksaa kasarmikorvausta lisäkorvauksena siitä, että hän oli tehnyt varallaoloa muualla kuin kotipaikallaan. D oli ymmärtänyt, että hänellä oli velvollisuus tehdä varallaoloa. Hän ei ollut itse sitä koskaan esimieheltä kysynyt. Varallaoloa oli tehty Ruovedellä työnantajan määräyksestä, ei työntekijöiden toiveesta.

Esimies M oli antanut ohjeet varallaolosta. D:llä oli varalla ollessaan mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin, johon oli tullut puheluja kollegoilta ja kyselyitä yksittäisiltä kansalaisilta esimerkiksi roskien poltosta ja ilotulituksista. Myös paloasemalla oli varallaolovuoron aikana käynyt ihmisiä kyselemässä pelastustoimeen liittyvistä asioista. Virve-puhelimen kautta oli tullut kaikki hälytystehtävät, myös ensivastetehtävät. Varallaolijalle olivat kuuluneet kaikki hälytystehtävät. Ensivastetehtäville oli lähdetty sammutusautolla. D oli osallistunut ensivastetehtävien koulutuksiin, joita oli noin 4–5 vuosittain. Työnantaja ei ollut ilmoittanut, ettei ensivastetehtäviin olisi tarvinnut osallistua.

Hälytys oli tullut ottaa välittömästi vastaan ja ryhtyä sen edellyttämiin toimiin. Hälytysajoneuvon oli tullut olla liikkeellä viidessä minuutissa hälytyksestä. Tämä oli ollut työnantajan edellyttämä lähtöaikavaatimus, joka oli perustunut vakiintuneeseen käytäntöön. Lähtöaikavaatimus oli ilmennyt myös palvelutasopäätöksestä ja Pronto-järjestelmään tehdystä kirjauksesta (K4). Lisäksi työpaikan seinällä oli ollut kartta (K1), josta ilmenivät asemapaikat ja niiden lähtövalmiusajat. Lähtöaikoja oli seurattu ja liian pitkäksi venähtäneistä lähtöajoista oli huomautettu. Sanktioita ei ollut tullut. Muut hälytykselle osallistuvat olivat olleet vapaapalokuntalaisia. Orivedellä oli ollut myös puolivakinaisia. Ne, ketkä olivat päässeet, olivat lähteneet mukaan. Kaikki olivat tienneet, että viidessä minuutissa oli pitänyt yksikön olla liikkeellä. Kaikki olivat noudattaneet samaa lähtöaikaa. Kaikille hälytyksille oli tullut lähteä. Yksikönjohtaja oli ollut ainoa hälytykselle lähtevä virkamies, eikä yksikönjohtajan vastuuta ollut voinut siirtää. Tämän D oli varmistanut palomestari M:ltä. Yksikönjohtaja oli ollut velvollinen menemään ensimmäisen yksikön mukana kohteeseen. Tehtävälle oli tullut mennä aseman kautta, koska yksikönjohtaja oli johtanut ensimmäistä yksikköä.

D oli varallaoloaikanaan oleskellut paloasemalla, katsellut televisiota ja käynyt kuntosalilla. Hänellä oli ollut pelastuslaitoksen auto käytössä. Alle viidessä minuutissa oli tullut kuitenkin olla takaisin paloasemalla. Edellytetyssä lähtöajassa paloasemalta oli saattanut käytännössä olla 3–3,5 kilometrin etäisyydellä.

Esimies palopäällikkö M oli laatinut varallaololistat. Vuoroja oli ollut mahdollisuus vaihtaa tai siirtää.

E on kertonut toimineensa Pirkanmaan pelastuslaitoksen palveluksessa vuodesta 2006 lukien Virtain paloasemalla. E oli ollut aluksi työsuhteessa ja sittemmin vuodesta 2014 lukien virkasuhteessa. Molempiin oli kuulunut varallaoloa. E:n esimies oli ollut palopäällikkö Q. Myös palomestari M oli antanut varallaoloon liittyviä määräyksiä.

E:llä oli varalla ollessa mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Varallaolijalle olivat kuuluneet kaikki hälytystehtävät, myös ensivastetehtävät. Tällä oli varmistettu, että ensivastetehtävälle oli ollut joku muukin lähdössä kuin vapaapalokuntalainen. Hälytyksen tultua oli ryhdytty välittömästi hoitamaan tehtävää ja siirtymään paloasemalle. Jo matkalla paloasemalle oli saatettu tiedustella lisätietoja tehtävästä. Asemalla oli koottu varusteet, jaettu tehtävät ja pukeuduttu tehtävän edellyttämiin varusteisiin. Kaikille hälytyksille oli tullut osallistua satunnaisia vikahälytyksiä lukuun ottamatta. Johtovastuuseen oli kuulunut se, että yksikkölähdössä oli vastattu koko tehtävästä. Päivystävä palomestari oli toiminut tukena ja saattanut tulla myös paikan päälle. Yksikönjohtaja oli yleensä määrätty tilannepaikan johtajaksi.

Pelastusyksikön oli tullut lähteä viidessä minuutissa hälytyksestä. Yksikönjohtajavarallaolija oli ollut ensimmäisen yksikön mukana ja oli sidottu siihen ja sopimuspalokuntalaisten viiden minuutin lähtöaikaan (K3). Varallaololistoille ei ollut koskaan merkitty vapaapalokuntalaista yksikönjohtajaksi (K5). Jos joillain heistä oli ollut yksikönjohtajan kelpoisuus, tämä ei ollut muuttanut yksikönjohtajavarallaolijan asemaa. Työpaikan seinällä oli ollut kartta, josta oli ilmennyt asemapaikat ja niiden lähtövalmiusajat. Myös palvelutasopäätöksestä oli ilmennyt viiden minuutin lähtöaika. Esimies oli saattanut esimerkiksi koulutustilaisuuksissa kiinnittää huomiota siihen, jos yksikkö ei ollut saavuttanut viiden minuutin lähtöaikaa. Tätä ei ollut sanktioitu.

E oli asunut 1,2 kilometrin etäisyydellä paloasemasta, ja hän oli varalla ollessaan oleskellut yleensä kotona tehden sellaisia askareita, jotka oli voinut välittömästi keskeyttää. Hän oli myös urheillut paloaseman kuntosalilla. Autolla oli ollut mahdollista liikkua 3–4 kilometrin etäisyydellä asemasta. Paloasemalle oli kuitenkin tullut ehtiä alle viidessä minuutissa, jotta yksikkö oli päässyt liikkeelle viidessä minuutissa hälytyksestä. Varalla ollessa oli ollut mahdollisuus satunnaisesti käyttää pelastusajoneuvoa. Vuoden 2016 alusta oli tullut voimaan uusi toimintaohje (V1), jonka mukaan ryhmänjohtaja sai mennä suoraan kohteeseen. Tämä oli muutos suhteessa aikaisempaan käytäntöön, mutta se ei ollut muuttanut E:n toimintatapoja, koska hän oli asunut niin lähellä paloasemaa.

Esimies oli yleensä laatinut vuorolistat. Vuoroja oli ollut mahdollisuus vaihtaa, jos oli itse löytänyt sijaisen. Työnantaja ei ollut ilmaissut, että varallaolosta olisi voinut luopua. E ei ollut itse kysynyt, oliko tämä mahdollista. Hän oli Virroilla tiennyt yhden tapauksen, jossa varallaolo oli lopetettu terveydellisistä syistä.

F on kertonut työskennelleensä palomiehenä Pirkanmaan pelastuslaitoksen palveluksessa vuodesta 2003 lukien Virtain paloasemalla. Esimiehenä oli aluksi ollut palopäällikkö S, jonka kanssa oli käyty läpi yksikönjohtajavarallaolon velvoitteet. Vuonna 2009 F oli nimitetty palomiehen virkaan. Tuolloin hänen esimiehensä oli ollut palopäällikkö Q. F oli asunut paloasemalta aluksi kahden kilometrin etäisyydellä ja tehnyt varallaoloa kotoaan käsin. F oli vuonna 2011 muuttanut noin 20 kilometrin päähän paloasemasta. Hän oli tuolloin keskustellut lähiesimiehensä M:n kanssa varallaolon tekemisestä. M oli todennut, että työhön kuului varallaolo ja että F:n tuli olla varalla ollessaan lähempänä paloasemaa. F oli tämän jälkeen majoittunut paloasemalla varalla ollessaan. Työnantaja ei ollut tuonut F:n tietoon, että tämä olisi voinut kieltäytyä varallaolosta. Hän ei ollut itsekään sitä suoraan kysynyt, koska oli ymmärtänyt, että varallaolo kuului virkatehtäviin.

F:llä oli ollut varalla ollessaan mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Virve-puhelimeen olivat tulleet kaikki hätäkeskuksen kautta tulevat tehtävät. Matkapuhelimeen oli tullut esimerkiksi kansalaisten kyselyitä. Myös paloasemalla oli käynyt varallaolovuoron aikana ihmisiä kyselemässä pelastustoimeen liittyvistä asioista. Varallaolijalle olivat kuuluneet kaikki Virve-puhelimen kautta tulleet hälytystehtävät, myös ensivastetehtävät, joille oli lähdetty samalla pelastusyksiköllä kuin muillekin tehtäville. Esimies M oli ohjeistanut varallaolijoita, että ensivastetehtävät oli hoidettava samalla tavalla kuin pelastustehtävätkin ja että he olivat yksikönjohtajia kaikilla tehtävillä. F oli osallistunut myös ensivastetehtävien koulutuksiin.

Hälytys oli tullut ottaa välittömästi vastaan ja ryhtyä sen edellyttämiin toimiin. Oli pukeuduttu varusteisiin, suunniteltu ajoreittiä, kysytty mahdollisesti lisätietoja tehtävästä, koottu tarvittavat varusteet ja kalusto, muodostettu tilannekuvaa ja katsottu minkälaista henkilöstöä paikalle saapui ja minkälaisia tehtäviä heille saattoi antaa. Hälytysajoneuvon oli tullut olla liikkeellä viidessä minuutissa. Yksikönjohtaja oli lähtenyt yksikkönsä mukana ja johtanut pelastusryhmän toimintaa. Sopimuspalokunnan kanssa tehdyn sopimuksen mukaan lähtöaika oli ollut viisi minuuttia, mikä oli velvoittanut käytännössä myös yksikön johtajaa eli varallaolijaa. Tästä oli myös keskusteltu työpaikalla ja tämä oli ollut työnantajan kanta (K3). Varallaololistoilla ei yksikönjohtajaksi ollut koskaan merkitty vapaapalokuntalaista (K5). Jos joillain heistä oli ollut yksikönjohtajan kelpoisuus, tämä ei ollut muuttanut yksikönjohtajavarallaolijan asemaa. Lähtöaikavaatimus oli ilmennyt myös palvelutasopäätöksestä. Lisäksi työpaikan seinällä oli ollut kartta (K1), josta oli ilmennyt asemapaikat ja niiden lähtöajat. Päällystö oli tehnyt päällystöpalavereihin raportteja muun ohella lähtöajoista.

Kokousmuistioissa 31.3.2015 ja 8.10.2015 (K3) oli kuvattu Virtain asemalla vakiintunutta käytäntöä, jossa yksikönjohtajavarallaolija oli liikkunut yleensä ensimmäisen toimintayksikön mukana. Mänttä-Vilppulassa oli voitu myös ajaa suoraan tilannepaikalle, koska varallaolijan liikkumisalue oli ollut laajempi.

F oli varalla ollessaan esimerkiksi käynyt kuntosalilla. Hänellä oli ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo. Autolla oli käytännössä pystynyt liikkumaan 2–3 kilometrin etäisyydellä asemasta, jotta oli ehtinyt alle viidessä minuutissa takaisin asemalle.

Esimies oli tehnyt varallaololistat useamman kuukauden ajaksi. Vuorojen sijoittelusta oli saanut esittää toiveita ja vuoroja oli saanut vaihtaa.

I on kertonut olleensa mukana Virtain vapaaehtoisessa palokunnassa noin 30 vuotta, joista hallituksen puheenjohtajana vuosina 2010–2016. Palokuntasopimuksessa 12.6.2007 (K2) oli sovittu vapaaehtoisen palokunnan ja pelastuslaitoksen välillä kunnan pelastustoimen hoitamisesta. Vapaapalokunta oli sitoutunut sopimuksessa neljän miehistöjäsenen lähtöön vuorokauden ympäri viiden minuutin lähtöajalla. Tämä tarkoitti, että auton tuli lähteä tallista viidessä minuutissa hälytyksestä. Vapaapalokunnalla ei ollut ollut riittävästi yksikönjohtajaksi koulutettuja henkilöitä, jotta sopimuksessa olisi voitu sitoutua yksikönjohtajan lähtöön. Vapaapalokunta oli tehnyt sopimuksen myös ensivastetoiminnasta (V14). Sopimuksen liitteen mukaan lähtövalmiusaika oli ollut virka-ajan ulkopuolella sama viisi minuuttia kuin pelastustehtävissäkin. Miehistön määrä ensivastetehtäville oli sopimuksen mukaan ollut kaksi ensivastetehtäviin koulutuksen saanutta henkilöä. Yksikönjohtajana oli toiminut varallaolovuorossa oleva palomies, joka oli johtanut pelastustoimintaa tilannepaikalla. Yksikönjohtaja oli ohjeistanut tehtävälle lähdön ja sille otettavan kaluston sekä jakanut tehtäviä jo paloasemalla. Yksikönjohtajavarallaolija oli aina ollut paloasemalla viiden minuutin lähtöajassa ja mukana ensimmäisessä toimintayksikössä. Tämä oli koskenut myös ensivastetehtäviä. Ensivastetehtäville oli lähdetty pelastusyksiköllä. Pelastuslaitos oli tehnyt lähtöajoista vuosittain tilaston.

Pelastusjohtaja J on kertonut toimineensa Pirkanmaan pelastuslaitoksella nykyisessä virassaan vuodesta 2003 lukien. Pelastusjohtaja vastasi pelastuslaitoksen kokonaistoiminnasta. Pelastuspäällikkö K vastasi pelastustoiminnan vastuualueesta. Kanteessa tarkoitettujen palomiesten esimiehinä toimivat asemapaikkojen palomestarit. Pelastuslaitoksen toimintaa ohjasi muun ohessa palvelutasopäätös, johon oli kirjattu toiminnan tavoitteet. Tavoitteiden saavuttamista oli seurattu vuosittain eri tasoilla. Palvelutasopäätöksestä ei voinut suoraan johtaa yksilötason velvoitteita. Henkilöstön tuli kuitenkin tuntea ja tietää pelastuslaitoksen tavoitteet. Virka-ajan ulkopuolella valmiuden oli puheena olevan Ylä-Pirkanmaan alueella tuottanut pääsääntöisesti sopimuspalokunta (VPK ry) tai sopimuspalokunnan kaltainen sivutoiminen henkilöstö. Yksikönjohtajavarallaololla oli tuettu järjestelmää tuottamalla järjestelmään johtamiskykyä. Kyse oli varmistavasta elementistä. Yksikönjohtajavarallaolijalta oli edellytetty, että hän oli työnantajan käytettävissä eli tavoitettavissa ja työkykyinen. Hän oli vastannut yksikön toiminnasta ja johtanut sitä. Palomestari oli tarvittaessa tukenut pelastusyksikön toimintaa. Varallaolijan oli tullut oleskella riittävällä etäisyydellä paloasemasta, jotta yleinen toimintavalmiusaika oli saavutettavissa. Toteutuneita toimintavalmiusaikoja oli mitattu yksikkötasolla.

Pelastuslaitoksella ei ollut ollut yksityiskohtaista kirjallista varallaolo-ohjetta ennen vuotta 2016 (V1). Varallaolovelvoitteet olivat tätä ennen perustuneet vakiintuneisiin toimintatapoihin ja työnjohdollisiin määräyksiin. Toimintaohjeeseen (V1) oli kirjattu vallitseva käytäntö ja täsmennetty tiettyjä asioita kuten se, että paloasema ei ollut majoituspaikka. Asuntokorvauksella oli tarkoitettu tukea sitä, että varallaolija oli voinut vuokrata kakkosasunnon paloaseman sijaintipaikkakunnalta.

Pirkanmaan pelastuslaitoksen karttaan (K1) oli kirjattu sopimuspalokuntien kanssa tehtyjen sopimusten mukaiset lähtöajat. Kyse oli tavoitteesta, missä ajassa VPK:n tulisi lähteä. Lähtöaikoja oli seurattu tietyllä aikajänteellä, ja niitä oli pyritty korjaamaan, jos niissä oli ollut viiveitä. Peruslähtökohta ja tavoite oli ollut, että ensimmäinen yksikkö ja yksikönjohtaja meni hälytystehtävään suurin piirtein samaan aikaan riippumatta siitä, mentiinkö samalla vai eri ajoneuvolla. Toiminnan eettinen puoli oli vaikuttanut myös, henkilöstö oli lähtenyt niin nopeasti kuin oli mahdollista.

Ensivastesopimukset oli tehty erillisenä sopimuksena ilman yksikönjohtajaa. Kyse oli ensihoidon tukemisesta, eikä tehtäville ollut tarvittu pelastustoimen yksikönjohtajaa. Paikalliset käytännöt olivat saattaneet muotoutua ja vakiintua erilaisiksi.

Viranhaun yhteydessä oli ilmoitettu, että varallaolo kuului virkatehtäviin. Siihen osallistuminen ei kuitenkaan ollut viranhoidon ehto. Ei pitäisi pyrkiä tekemään varallaoloa, jos asui kovin kaukana. Varallaolosta oli voinut jäädä myös pois. Varallaolon kuormittavuuden seurantaa varten oli ollut toimivia järjestelmiä kuten luottamusmiehet ja työterveyshuolto.

Pelastuspäällikkö K on kertonut toimineensa vuodesta 2003 lukien nykyisessä virassaan. K:n tehtäviin kuului koko Pirkanmaan pelastustoiminnan valmiuden ylläpidosta vastaaminen. Tähän kuului myös yksikönjohtajavarallaoloon liittyvät päätökset. Pirkanmaalla yksikönjohtajavarallaoloa ei ollut kanteessa tarkoitettuna aikana ollut muilla kuin riidanalaisilla paloasemilla, ja näilläkin asemilla se oli päättynyt 1.5.2016. Pelastustoimen valmius oli näillä asemilla perustunut pääasiallisesti sopimuspalokuntiin, koska vakinaista henkilöstöä oli ollut vähän. Käytänteet paloasemilla olivat periytyneet kunta-ajalta ja vakiintuneet pitkän ajan kuluessa. Kauton alaisia olivat olleet alueiden palopäälliköt, jotka olivat vastanneet oman alueensa toiminnasta. Paloasemien miehistön esimiehiä olivat olleet palomestarit.

K oli osallistunut palvelutasopäätöksen valmisteluun ja erityisesti valmiuden suunnitteluun. Palvelutasopäätöksestä olivat ilmenneet muun ohella eri riskialueille määritellyt toimintavalmiusajat, jotka olivat ohjanneet pelastusyksiköitä. Kyse oli ollut keskimääräisistä tavoiteajoista, joita oli seurattu ja joista oli raportoitu yksikkökohtaisesti kuukausittain laitoksen sisällä johtoryhmässä ja kolmannesvuosittain Tampereen kaupungille. Poikkeamista ei ollut yleensä sanktioitu, mutta niihin oli reagoitu ja pyritty löytämään keinoja parantaa aikoja. Tarkastelu oli koskenut koko maakunnan aluetta ja koko toimintaa eikä erityisesti varallaoloaikaa. Yksittäisiä henkilöä koskevia velvoitteita palvelutasopäätöksessä ei ollut määritelty, vaan ajat olivat koskeneet organisoitua yksikköä. Pelastusyksikkö oli muodostunut henkilöstöstä, ja jokaisella pelastusyksiköllä oli oltava aina vastuuasemassa oleva johtaja.

Työnantaja oli edellyttänyt yksikönjohtajavarallaolijalta, että tämä vastasi viipymättä hälytykseen ja ryhtyi tarvittaviin toimenpiteisiin eli joko siirtyi paloasemalle, mikä oli ollut käytäntönä, tai lähti suoraan kohteeseen pelastuslaitoksen ajoneuvolla. Hänen oli tullut oleskella paloaseman toimialueella, yleensä kunnan alueella. Oman harkinnan mukaan hänellä oli ollut käytettävissään pelastuslaitoksen ajoneuvo, jolla oli voinut liikkua. Vuoden 2016 varallaolo-ohjeeseen (V1) oli kirjattu siihen asti voimassa olleet käytännöt, ja siinä oli todettu, että yksikönjohtajan tuli välittömästi vastata puhelinsoittoon tai Virve-päätelaitteeseen. Mitään aikoja ei ollut määritelty. Aikaisemmin ei ollut ollut koko pelastuslaitosta koskevaa varallaolo-ohjeistusta. Varallaolovelvoitteet olivat perustuneet pääosin vanhoihin vakiintuneisiin käytäntöihin, jotka esimiehet olivat selvittäneet palomiehille, kun he olivat aloittaneet tehtävässä, ja lisäksi aihetta oli käyty läpi työpaikkakokouksissa. Epäselvyyksiä toimintatapojen osalta ei ollut ilmennyt eikä lähtöaikoja ollut kyseenalaistettu ennen vuotta 2015. Varallaolijan oli tullut reagoida hälytykseen viivytyksettä. Vilppulan paloasemalle oli laadittu jo aiemmin erillinen toimintaohje 15.5.2008 (V2) alueen hajanaisen kuntarakenteen vuoksi. Ohje oli tarkoittanut, että päivystäjän oli tullut lähteä viiden minuutin kuluessa hälytyksestä kohteeseen pääsääntöisesti päivystysautolla liikkuen.

K oli ollut laatimassa Virtain alueelle laadittua palokuntasopimusta 12.6.2007 (K2). Sopimus oli poikennut muista palokuntasopimuksista siten, että yksikönjohtajana oli toiminut vakiintuneen käytännön perusteella vakituiseen henkilöstöön kuuluva varallaolija. Tämä oli johtunut siitä, ettei vapaapalokunnalla ollut kyseisenä aikana yksikönjohtajan koulutuksen saaneita henkilöitä. Asiaan oli vaikuttanut myös se, että Virtain paloaseman varallaolijat olivat kuuluneet myös vapaapalokuntaan. Yksikön lähtöajaksi oli kirjattu viisi minuuttia. Se ei määritellyt yksikönjohtajavarallaolijan lähtöaikaa. Yksikkö oli voinut lähteä myös ilman yksikönjohtajavarallaolijaa, koska yksikön toiminnasta oli voinut vastata myös yksikön vanhin. Työnantaja ei ollut edellyttänyt yksikönjohtajavarallaolijoilta Virtain asemalla jotakin muuta kuin muilla paloasemilla. Erillistä ohjetta ei ollut annettu. Sopimuspalokunnilla oli ollut sama lähtöaikavaatimus kaikilla riidanalaisilla asemilla. Sopimuspalokunnan sopimuksen mukainen lähtöaika oli ilmennyt myös Pronto-onnettomuustilastointijärjestelmästä (K4).

Yksikönjohtajavarallaolijoiden velvollisuuksiin ei ollut kuulunut ensivastetehtäviin osallistuminen. Ensivastetehtävissä johtovastuu oli ollut terveystoimen henkilöstöllä. Hälytyksille oli lähtenyt aina ambulanssi ja lisäksi tarvittaessa ensivasteyksikkö, joka oli ollut pelastustoimen yksikkö. Ensivastehälytys oli mennyt yksikönjohtajavarallaolijalle, jotta tämä tietäisi, missä hänen pelastusyksikkönsä liikkui. Varallaolija oli saattanut osallistua ensivastetehtävään VPK:n jäsenenä. Jos hän oli osallistunut ensivastetehtävään varallaoloaikana, hänelle oli maksettu aktiivityöajan mukaista palkkaa.

Varallaolijoiden vapaa-ajan käyttöä ei ollut rajoitettu muutoin kuin edellyttämällä, että varallaolija oli puhelimitse saavutettavissa ja työkykyisenä työnantajan käytettävissä paloaseman toimialueella. Oman kunnan alueella oli voinut liikkua ja päivystysautoa käyttää omiin menoihin. Työnantaja ei ollut kieltänyt varallaolijan oleskelua tai yöpymistä paloasemalla. Virallista lupaa siihen ei ollut kuitenkaan annettu, koska vuonna 2005 käyttöön otetun asuntokorvauksen oli ollut tarkoitus korvata varallaoloalueen ulkopuolella asuvan henkilön varallaoloaikaisia asumiskustannuksia.

Viranhakuilmoituksiin oli kirjattu, että tehtävään kuului vapaamuotoinen varallaolo. Varallaoloon ei kuitenkaan ollut pakotettu ja siitä oli voinut luopua. Tällaisia tapauksia oli ollut yksittäisiä. Yleisesti ottaen varallaolossa oli haluttu olla mukana. Varallaolon kuormittavuutta oli seurattu työterveyshuollon ja lähiesimiesten toimesta. Työnantajan tietoon ei ollut tullut varallaolijoiden liiallista kuormittumista.

Palopäällikkö L on kertonut toimineensa vuodesta 2009 lukien nykyisessä virassaan pohjoisella pelastusalueella, johon riidanalaiset paloasemat kuuluivat. L:n tehtäviin kuului muun ohessa valmiuden ylläpito. L oli toiminut palomestareiden esimiehenä ja palomiesten hallinnollisena esimiehenä. Palomestarit olivat toimineet palomiesten lähiesimiehinä.

Varallaolijalta oli edellytetty, että tämä oli ollut valmis lähtemään tehtävälle viivytyksettä. Myös toimintakykyinen oli tullut olla. Varallaolija oli voinut liikkua asemapaikan toiminta-alueella. Päivystysauto oli ollut kaikilla asemilla käytössä ja sillä oli voinut liikkua laajemmin harrastuksissa. Selkeää määräaikaa ei ollut asetettu, missä ajassa tuli olla paloasemalla tai onnettomuuskohteessa. Varallaolija oli käytännössä voinut asua jopa yli viiden kilometrin etäisyydellä asemasta. Tehtävän laadusta ja sijainnista riippuen varallaolija oli voinut mennä onnettomuuspaikalle suoraan tai ajaa ensin aseman kautta. Vakiintuneen käytännön mukaisesti Virroilla ja Orivedellä yksikönjohtaja oli pyrkinyt menemään tilannepaikalle ensimmäisen toimintayksikön mukana. Tämä oli ollut myös siinä mielessä järkevää, että yksikönjohtajavarallaolijan vastuulla oli johtaa tehtävään lähtevää yksikköä. Työnantaja ei ollut kuitenkaan velvoittanut varallaolijoita ehtimään ensimmäiseen yksikköön. Tämä oli pyrkimys, mutta joka paikassa ei ollut näin toimittu. Sopimuspalokunnassa oli saattanut olla yksikönjohtajakelpoisia, jotka olivat myös voineet johtaa tilannetta.

Kirjallinen varallaolo-ohje oli annettu vasta 2016. Tätä ennen L oli käynyt läpi varallaolovelvoitteet ja toimintamallit suullisesti palomestareiden ja miehistön kanssa. Ohjeeksi on annettu, että toimenpiteisiin tuli ryhtyä hälytyksen jälkeen viivytyksettä. Varallaolijan velvoitteet olivat olleet samat kaikilla asemilla.

Yksikönjohtaja oli hoitanut pienemmät tehtävät, ja palomestari oli seurannut tilannetta taustalla yksikönjohtajan tukena. Suuremmissa tilanteissa palomestari oli saanut suoraan hälytyksen tehtäväpaikalle. Yksikönjohtaja oli voinut toimia tilannepaikan johtajana.

Varallaolijan velvollisuuksiin ei sopimuksen mukaan ollut kuulunut ensivastetehtäville lähteminen. Hälytykset olivat kuitenkin menneet varallaolijalle, jonka oli tullut varmistaa miehistön riittävyys tehtävällä. Tarpeen mukaan varallaolijat olivat lähteneet myös ensivastetehtävään. L ei ole muistanut, oliko työnantaja ohjeistanut varallaolijoita siitä, että ensivastetehtäville ei ollut velvollisuutta lähteä.

L:n tietoon ei ollut tullut, että kanteessa tarkoitetut palomiehet olisivat kokeneet varallaolon kuormittavaksi. L oli kuullut, että joku varallaolija oli majoittunut varalla ollessaan paloasemalla sen vuoksi, että oli asunut kauempana paloasemasta. Työnantaja oli maksanut asuntokorvausta etäällä asuville varallaolijoille.

Varallaoloa oli tehtävä valmiuden ylläpitämiseksi, ja se oli kuulunut palomiesten virkatehtäviin. Jo rekrytointiprosessissa oli käyty läpi varallaoloon liittyviä asioita, kuten se, että varallaolo kuului virkavelvollisuuksiin. Sellaisia tilanteita ei ollut tullut esiin, että joku ei olisi halunnut lähteä tekemään varallaoloa ollenkaan. Palomestarit olivat laatineet varallaolovuorolistat, joissa oli otettu henkilöstön toiveita huomioon. Vuoroja oli ollut mahdollisuus vaihtaa. Varallaolosta oli voinut jopa kokonaan luopua esimerkiksi asuinpaikan muutoksen takia.

Työaikakokeiluun liittyvistä kokousmuistioista 31.3. ja 8.10.2015 (K3) L on kertonut, että Mänttä-Vilppulassa oli kolme paloasemaa ja varallaolijan toiminta-alue oli ollut laajempi. He olivat saattaneet ajaa suoraan tilannepaikalle. Virroilla taas vakiintunut käytäntö oli ollut se, että varallaolija oli pyrkinyt menemään yksikön mukana, mikä oli järkevä toimintamalli johtamisen kannalta. Jos oli tullut poikkeustilanne, oli varallaolija voinut mennä myös suoraan tilannepaikalle. Tästä oli ollut näin puhetta henkilöstön kanssa. Pronto-järjestelmään oli syötetty vuosittain perustietoja tilastointia varten (K4). Kirjaus viiden minuutin lähtövalmiudesta oli tarkoittanut sopimuspalokunnan valmiutta.

Palomestari M on kertonut toimineensa vuodesta 2004 lukien palomestarina asemapaikkanaan Virtain paloasema ja aluepalomestarina vuosina 2014–2016 asemapaikkoinaan Virtain ja Ruoveden paloasemat. M oli ollut Virtain ja Ruoveden paloasemien yksikönjohtajavarallaolijoiden lähiesimies.

Varallaolijalta oli edellytetty, että hän oli päihteetön, viestivälinein tavoitettavissa ja lähti tehtävään viivytyksettä. Varallaolijalle ei ollut määritetty tarkkaa lähtöaikaa tai oleskelupaikkaa. Tehtävä oli helpointa hoitaa siten, että aina lähti heti ja viivytyksettä. Kun jollakin oli hätätilanne käsillä, auttamaan lähdettiin niin pian kuin mahdollista. Ohjeistus oli ollut, että varallaolijan liikkumisalue oli paloaseman toiminta-alue. Matkalla oli saattanut tulla lisätietoja tehtävästä. Työnantaja ei ollut seurannut varallaolijan saapumisaikoja paloasemalle tai onnettomuuspaikalle.

Virtain paloasemalla oli pitkään ollut toimintatapa, jonka mukaisesti varallaolija oli mennyt hälytykselle paloaseman kautta. Tästä ei ollut käyty erityistä keskustelua. Varallaolijalla oli ollut pelastusajoneuvo käytössään ainakin Virroilla. Sitä oli voinut käyttää omaan liikkumiseen, ettei koko perheen ollut tarvinnut olla varalla. M oli ohjeistanut, että päivystysauto oli ”tarkoitettu kotoa asemalle siirtymiseen, ei lasten, koirien tai urheiluvälineiden kuskaamiseen”.

Varallaolijaa ei ollut velvoitettu olemaan ensimmäisen yksikön mukana. Olennaista oli, että hän lähti hälytykseen, jotta tehtävään oli saatu virallinen pelastustoiminnan johtaja. Jos yksikönjohtajavarallaolija ei ollut ensimmäisen yksikön mukana, vastuullinen taho oli palokuntauraltaan vanhin henkilö, jos yksikönjohtajakelpoisia ei ollut mukana. Pienet onnettomuudet oli hoidettu yhdellä tai kahdella yksiköllä, jolloin yksikönjohtajavarallaolija oli toiminut pelastustoiminnan johtajana. Päivystävä palomestari oli tukenut toimintaa. Joukkuelähdöissä eli isommissa onnettomuuksissa pelastustoiminnan johtajana oli toiminut palomestari. Yleensä tilannepaikan johtajaksi oli määrätty ensimmäisen yksikön yksikönjohtaja. Virroilla ja Ruovedellä varallaolijat olivat lähteneet ensivastetehtäviin samalla tavalla kuin pelastustehtäviinkin.

M on kertonut kokousmuistioihin (K3) liittyvästä työaikakokeilusta seuraavasti. Työntekijät olivat kokeneet, että Mänttä-Vilppulan alueen varallaolijalla oli ollut joustavampi liikkumismahdollisuus, koska alueella oli kolme palokuntaa. Siellä oli ollut tavallista, että varallaolija oli mennyt päivystysautolla suoraan kohteeseen. Virroilla taas oli ollut yksi paloasema, ja siellä oli muotoutunut tapa, että varallaolija lähti ensimmäisen yksikön mukana paloasemalta.

Pronto-järjestelmään tehty kirjaus viiden minuutin lähtöajasta (K4) oli tarkoittanut sopimuspalokunnan lähtöaikaa.

Viranhakuilmoituksista oli ilmennyt, että tehtäviin liittyi vapaamuotoista varallaoloa, ja tämä asia oli käyty myös rekrytointilanteissa läpi. Varallaoloon ei ollut kuitenkaan pakotettu, vaan ringistä oli myös päässyt pois, jos siihen oli ollut hyvät perusteet. Nämä tapaukset oli käsitelty korkeammalla hallinnossa, eikä M ole tiennyt, minkälaisia perusteita varallaolon lopettaminen oli edellyttänyt.

M oli laatinut paloasemien varallaolovuorolistat yhteistyössä miehistön kanssa. Palomiehet olivat voineet vaikuttaa itse vuorojen sijoittumiseen. Ruovedellä A oli halunnut alkaa tehdä varallaoloa palkanlisän vuoksi. D oli tullut myöhemmin mukaan, koska se oli kuulunut virkatehtäviin. M ei ole tiennyt, missä D oli majoittunut varalla ollessaan. F oli tehnyt varallaoloa Virtain paloasemalle ja asunut aluksi paloaseman läheisyydessä. F oli sittemmin muuttanut 15–20 kilometrin päähän paloasemasta, mutta tuonut itse esiin sen, ettei muutto vaikuttanut hänen varallaoloonsa. M ei ole tiennyt F:n paloasemalla majoittumisesta. F ei ollut tuonut esiin varallaolon kuormittavuutta.

Palomestari N on kertonut toimineensa kanteessa tarkoitettuna aikana vuoteen 2014 asti palomestarina Mänttä-Vilppulassa. Lisäksi N oli toiminut Ruoveden paloaseman kasarmoituna päällystöviranhaltijana. Kanteessa tarkoitetuista palomiehistä A, B ja C olivat olleet N:n alaisia.

Mänttä-Vilppulan alueella oli ollut kolme paloasemaa (Mänttä, Vilppula, Kolho), jotka olivat kuuluneet varallaolijan vastuulle, minkä vuoksi hälytyksille lähtemisestä oli laadittu tarkempi toimintaohje (V2). Varallaolijoilla oli ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Vain hälytyspuheluihin oli velvollisuus vastata varalla ollessa. Varallaolijoilla oli ollut käytössään pelastusauto, jolla oli saattanut mennä suoraan hälytyskohteeseen, ja näin oli pääsääntöisesti toimittukin. Liikkeelle oli tullut lähteä viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Varallaolijat olivat siten viiden minuutin lähtövalmiudessa kotona tai siellä missä kulloinkin oleskelivat ja vapaa-aikaansa viettivät. Autossa oli ryhdytty hoitamaan tehtävää eli otettu yhteys hätäkeskukseen tai yksikköön. Virveen oli saattanut tulla lisätietoja tehtävästä. Heidän oli tullut oleskella Mänttä-Vilppulan kaupungin alueella. Työnantaja ei ollut velvoittanut ketään majoittumaan paloasemalla varallaoloaikana. Varallaolijat olivat asuneet enintään 15 kilometrin etäisyydellä paloasemalta.

Yksikönjohtajan ei ollut tarvinnut olla ensimmäisenä pelastuspaikalla, eikä hän useimmiten ollutkaan. Yleensä sopimuspalokuntalaiset olivat lähteneet hälytykselle sammutusautolla ja olivat olleet paikan päällä ensimmäisinä. Tärkeintä oli ollut, että sammutusauto saavutti II-riskiruudun alueen 10 minuutissa. Varallaolijoiden velvollisuuksiin ei ollut kuulunut ensivastetehtäville osallistuminen. Varallaolijan oli kuitenkin varmistettava, että ensivastetehtävään oli lähtenyt yksikkö. Varallaolijat olivat tienneet tämän. Varallaolijat eivät olleet tuoneet N:lle esiin varallaolon kuormittavuutta.

Varallaolovuoroista oli sovittu yhteistyössä miehistön kanssa. Varallaoloon osallistuminen oli ollut vapaaehtoista, mutta kaikki olivat halunneet tehdä sitä ansiotason korottamiseksi. Varallaolosta oli voinut myös jäädä kokonaan pois. Muun muassa B oli tehnyt näin.

Etelä-Savon pelastuslaitoksen pelastusjohtaja O on kertonut toimineensa vuodesta 2003 lukien nykyisessä virassaan. Vuonna 2002 oli alettu valmistella alueellisen pelastustoiminnan järjestelmää, joka oli koskenut kaikkia 22 pelastuslaitosta. O oli toiminut valmistelijana Etelä-Savon pelastuslaitoksen osalta. Tässä yhteydessä oli käyty läpi myös varallaolon järjestämistä. Varallaolo oli noussut esiin myös vuonna 2015, kun korkein oikeus oli antanut varallaoloa koskevat ratkaisunsa (KKO 2015:48 ja 2015:49). Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmä oli käytössä alueilla, jotka olivat keskenään hyvin samantyyppisiä ja joilla oli riskianalyysin perusteella II–III riskiluokan alueita. Alueilla oli käytännössä aina sopimuspalokunta vapaaehtoisen palokunnan sopimukseen perustuen tai työsuhteisena henkilöstönä. Lisäksi oli yksittäisiä viranhaltijoita, jotka olivat mukana järjestelmässä. Yksikönjohtajavarallaolijoina oli sekä päätoimista henkilöstöä että sopimuspalokunnan jäseniä. Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmällä oli haluttu varmistaa pelastustoiminnan johtamista. Kyse oli siten varmistavasta järjestelmästä, eikä toiminta ollut yksittäisen varallaolijan varassa. Yksikönjohtajavarallaolijan ei ollut tarvinnut siksi olla ensimmäisenä hälytyskohteessa.

Varallaolijalta oli yleisesti ottaen edellytetty sitä, että hän oli toimintakuntoinen ja saapuvilla. Järjestelmään oli sisäänrakennettu ajatus siitä, että hälytykselle tuli aina lähteä viivytyksettä. Varallaolon velvoittavuudesta tai lähtöaikavaatimuksesta ei ollut ollut erimielisyyksiä. Paikallisesti oli käyty keskusteluja varallaolokorvauksen suuruudesta. O oli 2010-luvulla ollut mukana myös Kuntatyönantajien taustatyöryhmässä, jossa oli aina ennen uuden sopimuskierroksen alkamista käyty läpi sopimuksiin liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Työryhmässä ei ollut käyty keskustelua varallaolosta.

Pelastuslaitoksen toiminnan suunnittelua ohjasi paitsi lainsäädäntö myös muun ohella sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje. Pelastuslaitoskohtaisesti oli laadittu pelastuslaitoskohtaiset palvelutasopäätökset, joissa päätettiin strategisella tasolla, miten pelastustoiminta järjestettiin. Sillä ei asetettu velvoitteita yksittäisille viranhaltijoille.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkönä vuoteen 2010 asti toiminut P on kertonut työskennelleensä KT:n palveluksessa vuodesta 1977. Hän oli neuvotellut teknisen toimialan sopimuksia, johon pelastustoimi kuului. P:n työtehtäviin oli kuulunut myös muun ohessa kuntien ohjeistaminen sopimusten soveltamisesta sekä erimielisyysneuvottelujen hoitaminen pelastustoimen alueella. KVTES:n III luvun 5 §:n varallaoloa koskevan määräyksen ensimmäinen ja toinen virke ovat olleet asiallisesti samansisältöiset vuodesta 1971 lukien. Kolmas virke, jonka mukaan varallaoloaika ei sisälly työaikaan, oli tullut sopimukseen vuonna 1992. Vuoden 2001–2002 sopimukseen oli otettu määräys siitä, ettei varallaolo saa kohtuuttomasti haitata vapaa-aikaa. Soveltamisohje varallaolosta annettavista ohjeista on ollut asiallisesti samansisältöinen vuosien 1992–1993 sopimuksesta lukien. KVTES:ssä oli sovittu varallaolosta, koska kunnalliset toiminnot erityisesti terveys- ja pelastustoimessa edellyttivät työntekijän kutsumista kiireellisiin työtehtäviin. KVTES:ssä mahdollistetaan se, että työnantaja voi sallia työntekijän oleskelun varallaoloaikana myös työpaikalla. KVTES:ssä ei ollut määritelty sitä, missä ajassa työnantaja saattoi edellyttää työntekijän saapuvan työpaikalle. Soveltamisohjeessa kuitenkin edellytettiin, että saapumisajasta tuli antaa ohje. Saapumisaikaa ei ollut rajattu miltään osin. Varallaolon vapaa-ajalle asettamat rajoitteet oli otettava huomioon siitä maksettavan korvauksen määrässä. Keskustasolla ei ollut käyty erimielisyysneuvotteluja varallaoloajan ja työajan välisestä rajanvedosta.

Pirkanmaan pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 1.1.2012–30.4.2016

Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta

Pirkanmaan pelastuslaitoksella Oriveden, Ruoveden, Vilppulan ja Virtain paloasemilla on pelastushenkilöstön työ ollut kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin ajalle 8–16 ja perjantaisin ajalle 8–14.15. Koska palomiehet ja ylipalomies ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaololistat on tehty työvuorosuunnittelussa ja ne on vahvistettu samoin kuin työvuorolistat. Varallaolo on pääsääntöisesti alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtana. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloviikko on pääsääntöisesti voinut toistua noin neljän viikon välein. Viranhaltijoille on maksettu varallaolokorvaus, jonka suuruus on ollut 30 prosenttia perustuntipalkasta. Työaika on alkanut hälytyksestä.

Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Varsinaiseen palokuntaan kuuluvat, kuten kaikki kanteessa mainitut viranhaltijat, ovat toimineet hälytyksessä pelastusyksikön johtajana. Yksikön ovat muodostaneet yksikönjohtajavarallaolijan lisäksi sivutoimiset palomiehet ja mahdollisesti myös sellaiset vapaalla olevat vakinaiset palomiehet, jotka ovat lähteneet tehtävään vapaaehtoisesti. Asiassa esitetyn todistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijoiden varallaolovelvoitteiden kannalta merkitystä ei kuitenkaan ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä. Varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole poistanut myöskään se, että johtovastuussa on mahdollisesti ollut päivystävä palomestari tai että tämä on ollut muutoin yksikön tukena.

Henkilötodistelun perusteella varallaolo on koettu vahvasti osaksi virkatehtäviä, ja varallaolotuntien vähentäminen tai varallaolosta kokonaan vapautuminen on mielletty mahdolliseksi lähinnä terveydellisistä syistä. Työtuomioistuin toteaa, että arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, onko varallaolo perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Yhtä lailla sekään, että varallaolosta ei ole voinut kieltäytyä, ei voi johtaa siihen, että varallaolo olisi luettava työajaksi. Arvioitaessa työhön sidonnaisuutta varallaoloaikana ei myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun. Edelleen varallaolon mahdollinen kuormittavuus ei johda siihen, että varallaoloaika tulisi lukea työajaksi (KKO 2015:49).

Varallaolijan velvoitteista

Työnantaja on velvoittanut varallaolijoita pitämään mukanaan viranomaisverkon puhelinta (Virve) ja lisäksi matkapuhelinta, johon on saattanut tulla esimerkiksi ilmoituksia tai kyselyjä yksittäisiltä kuntalaisilta. Hälytyskeskuksen hälytys on tullut Virve-puhelimeen, ja varallaolijan on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi. Vastaajan ja kuultavan mukaan varallaolijan on tullut osallistua hälytykseen, jos hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Joitakin peruutettuja hälytyksiä lukuun ottamatta sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, joihin varallaolijan ei olisi ollut tarvetta lähteä.

Asiassa on riitaa siitä, onko yksikönjohtajavarallaolijoiden velvollisuuksiin kuulunut osallistua myös ensivastehälytyksiin. Kantajan henkilötodistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijat ovat käytännössä niihin osallistuneet, eikä asiassa ole selvitetty, että työnantaja olisi heitä toisinkaan ohjeistanut muutoin kuin Mänttä-Vilppulan osalta. Toimintaohjeen 15.5.2008 mukaan ”päivystäjä osallistuu kaikkiin hälytyksiin Mäntän ja Vilppulan alueella, ensivastehälytyksiin päivystäjä osallistuu oman harkinnan mukaan varmistaen kuitenkin, että hälytykseen lähtee yksikkö” (K6, V2).

Pirkanmaan pelastuslaitoksella ei ole kirjallisesti ohjeistettu varallaoloon liittyviä velvoitteita ennen kuin 1.1.2016 voimaan tulleella ohjeella. Poikkeuksena on Mänttä-Vilppula, jossa on 15.5.2008 annettu kanneaikana voimassa ollut varallaoloa koskeva toimintaohje (K6, V2). Varallaoloon liittyvät käytännöt ovat siten jonkin verran vaihdelleet eri asemilla. Virroilla palomiesten käsityksenä on A:n, E:n ja F:n kertomusten perusteella ollut, että yksikönjohtajavarallaolijan velvollisuuksiin on kuulunut mennä hälytyksen saatuaan paloasemalle ja siirtyä ensimmäisen yksikön mukana kohteeseen, jolloin heidän lähtöaikansa on ollut suoraan sidoksissa sopimuspalokunnan viiden minuutin lähtöaikaan (K2). Heidän esimiehensä, palomestari M:n mukaan tämä on ollut Virroilla vakiintunut toimintatapa, jonka suhteen ei ole annettu erityistä ohjeistusta. Myös Ruovedellä ja Orivedellä varallaolijan on D:n mukaan tullut lähteä paloasemalta ensimmäisen yksikön mukana viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Palopäällikkö L on kertonut, että tämä on ollut ainakin Orivedellä vallitseva käytäntö. L:n mukaan on ollut yksikönjohtajan tehtävän kannalta mielekästä, että tämä on kulkenut yksikkönsä mukana alusta asti.

Mänttä-Vilppulassa varallaoloa koskevan toiminta-ohjeen (K6, V2) antaminen on henkilötodistelun perusteella johtunut siitä, että alueella on sijainnut kolme paloasemaa, mikä on aiheuttanut tarpeen selkiyttää varallaolijan velvoitteiden sisältöä. Mänttä-Vilppulan toimintaohjeeseen on kirjattu, että ”päivystäjä on velvoitettu toimimaan siten, että hän päivystäessään Mäntässä tai Vilppulassa pystyy täyttämään sopimuspalokunnalle tai puolivakinaisille määrätyt lähtöajat (5 min.). Päivystäjä menee tilannepaikalle päivystysautollaan ja ilmoittaa selvästi paikalla olevalle sillä hetkellä tilannetta johtavalle henkilölle, ottaako hän johtovastuun vai jatkaako paikalla oleva tilanteen johtamista.” Palomestari N:n kertomuksella on selvitetty, että yksikönjohtajavarallaolijan on tullut lähteä pelastuslaitoksen autolla suoraan kohteeseen viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Vilppulan paloasemalla varallaoloaikanaan majoittuneen A:n osalta tilanne on kuitenkin ollut erilainen siten, että hän on kertomuksensa perusteella ollut perustellusti siinä käsityksessä, että hänen on tullut lähteä kohteeseen paloasemalta ensimmäisen yksikön mukana viiden minuutin kuluessa hälytyksestä.

Pirkanmaan pelastuslaitoksella on 23.12.2015 annettu KVTES:n 5 §:n soveltamisohjeen mukainen kirjallinen varallaoloa koskeva toimintaohje (V1), joka on tullut voimaan 1.1.2016. Toimintaohjeeseen on kirjattu muun ohessa, että ”varallaolijalla on välitön vastaamisvelvoite puhelinsoittoon tai Virve-päätelaitteeseen. Päätoiminen ryhmänjohtaja käyttää varallaolovuorollaan virka-autoa. Varallaolijan on osallistuttava A ja B kiireellisyysluokan tehtäviin siten, että ryhmänjohtaja ja miehistö ovat viivytyksettä hälytyksestä matkalla yksikön mukana tai ryhmänjohtaja matkalla suoraan kohteeseen tavoitteena riskialueiden toimintavalmiusaika.” Pelastusjohtaja J ja pelastuspäällikkö K ovat korostaneet sitä, että ohjeeseen on kirjattu pitkään vallinnut käytäntö. E taas on kertonut, että mahdollisuus mennä suoraan kohteeseen on ollut uusi toimintaohje. E:n kertomusta tukee muu kantajan henkilötodistelu sekä palomestari M:n ja palopäällikkö L:n kertomukset.

Todisteena esitetyn tilaston mukaan Vilppulassa ja Virroilla ensimmäisen yksikön lähtöajat ovat olleet varallaoloaikoina vuosina 2013 ja 2014 noin viisi minuuttia (V3). Edelleen asemakohtaisista tilastoista ilmenee (V7), että kanteessa tarkoitettuna aikana kaikilla asemilla ensimmäinen yksikkö on varallaoloaikoina lähtenyt asemalta vähintään kymmenessä minuutissa yli 90 prosentissa hälytyksistä. Toteutuneista ensimmäisen yksikön lähtöajoista voi päätellä, että siltä osin kuin varallaolijat ovat lähteneet hälytystehtävään ensimmäisen yksikön mukana, he ovat saapuneet paloasemalle siten, että ensimmäinen yksikkö on päässyt lähtemään kohteeseen pääsääntöisesti viimeistään kymmenessä minuutissa hälytyksestä.

Työtuomioistuin toteaa, että työnantajan velvollisuutena on selvittää työntekijöille varallaoloa koskevat keskeiset velvoitteet. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin (ks. TT 2019:91, TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34).

Johtopäätöksenään varallaolijoilta edellytetystä valmiusajasta työtuomioistuin toteaa seuraavaa. A:lla, D:llä, E:llä, F:llä, G:llä ja H:lla on 31.12.2015 asti katsottava olleen perusteltu syy olettaa, että heidän tulee varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he pääsevät lähtemään kohteeseen ensimmäisen yksikön mukana paloasemalta viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Uuden, 1.1.2016 voimaan tulleen ohjeen mukaan he ovat voineet mennä myös suoraan kohteeseen. Heidän on tullut lähteä ”viivytyksettä” hälytyksestä siten, että tavoitteena on ollut riskialueiden toimintavalmiusaika. Vilppulan asemalla varallaoloa suorittaneiden B:n ja C:n taas on tullut lähteä viiden minuutin kuluessa hälytyksestä suoraan kohteeseen.

Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla

Pirkanmaan pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa ja ensivastetoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (K7, V9) ja maakunnan tasolla pelastuslaitoksen palvelutasopäätös (V4–6).

Sisäasiainministeriön suunnitteluohjeen mukaan pelastustoimen alueet jaetaan maakunnissa eri riskiluokkiin, jotka määrittävät kiireellisissä pelastustehtävissä noudatettavaa toimintavalmiusaikaa. I-riskiluokan alueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 6 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 11 minuuttia. II-riskiluokan alueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 10 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 14 minuuttia. III-riskiluokan alueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 20 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 22 minuuttia. IV-riskiluokan alueella ei ole aikavaatimusta. Vähimmäistavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 50 prosentissa tehtävistä.

Kanteessa tarkoitettuna aikana Pirkanmaan pelastuslaitoksella on ollut voimassa palvelutasopäätös vuosille 2010–2013 (V4) ja vuosille 2014–2019 (V6). Tavoitteelliset toimintavalmiusajat ovat palvelutasopäätöksissä samat kuin sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa. Riidatonta on, että kaikilla riidanalaisilla asemapaikoilla on ollut II-, III- ja IV-luokan riskialueita. Vastaaja ja kuultava ovat korostaneet sitä, että sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa tai pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä ei ole asetettu yksittäiselle varallaolijalle velvollisuuksia, vaan kyse on ollut tavoitteellisista asiakirjoista. Ajoissa on ollut käytännössä joustoa, koska palvelutasopäätöksen mukaisena vähimmäistavoitteena on ollut niiden toteutuminen 50 prosentissa kiireellisistä tehtävistä. Työtuomioistuin toteaa, että asiakirjoista ei voikaan suoraan päätellä, millaista lähtövalmiusaikaa varallaolijoilta on käytännössä edellytetty. Ne ovat osaltaan voineet kuitenkin vaikuttaa viranhaltijoiden käsitykseen siitä, minkälaista lähtövalmiutta heiltä on varallaoloaikana tosiasiassa edellytetty.

Työtuomioistuimen johtopäätökset

KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.

Edellä todetusti työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa.

Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.

Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.

Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.

Tässä asiassa varallaolijoilla on B:tä ja C:tä lukuun ottamatta ollut 31.12.2015 asti perusteltu syy olettaa, että hälytysajoneuvon on tullut lähteä paloasemalta viiden minuutin kuluessa hälytyksestä ja että heidän on kuljettava ensimmäisen yksikön mukana. Ennen kuin hälytysajoneuvo on voinut lähteä, varallaolijan on tullut pukea ylleen suojavarustus, koota tarvittava muu varustus, selvittää nopein ajoreitti ja varmistaa, että riittävä miehistö on koossa. Varallaolijoilta edellytetty valmiusaika on ollut niin lyhyt, että varallaoloaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Näin on katsottu myös vakiintuneessa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa on annettu merkitystä sille, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä (ks. esim. TN 1387-03, TT 2006:50, KKO 2015:48, TT 2019:91, TT 2020:31, TT 2021:33 ja TT 2021:34). Riittävän lähellä paloasemaa asuvat palomiehet ovat sinänsä voineet oleskella varallaoloaikana myös kotonaan. Valmiusaikaa koskeva ehto on kuitenkin rajoittanut merkittävästi heidänkin mahdollisuuksiaan keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla.

Varallaolijoilla on ollut oikeus oleskella paloaseman toiminta-alueella, mutta kuitenkin vain siten, että he ovat ehtineet paloasemalle alle viidessä minuutissa. Saapumisaikaa paloasemalle ei ole kuitenkaan seurattu tai sanktioitu. D ja E ovat tosin kertoneet, että yksikön liian pitkästä lähtöajasta on huomautettu. Varallaolijoilla on ollut käytettävissään pelastuslaitoksen auto, Virroilla E:n kertomuksen perusteella kuitenkin vain satunnaisesti. Varallaolijat ovat kantaneet mukanaan Virve- ja matkapuhelinta. Hälytyksiä varallaoloaikana on vuosina 2013 ja 2014 selvitetty tulleen A:lle yhteensä 28 hälytystä, E:lle 63 hälytystä, F:lle 36 hälytystä, G:lle 40 hälytystä ja H:lle 48 hälytystä.

Työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika varallaolijoihin B:tä ja C:tä lukuun ottamatta 31.12.2015 asti kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti varallaolojaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten tältä osin luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

Varallaolijoiden on koko pelastuslaitoksen alueella 1.1.2016 voimaan tulleen ohjeistuksen (V1) mukaan tullut lähteä viivytyksettä hälytystehtävälle joko ensimmäisen yksikön mukana tai päivystysautolla suoraan kohteeseen tavoitteena riskialueiden toimintavalmiusaika. Esitetyn selvityksen perusteella varallaolijoilta ei ole kirjallisen ohjeistuksen vastaisesti edellytetty saapumista paloasemalle viiden minuutin kuluessa hälytyksestä eikä heillä ole selvitetty olleen myöskään tällaista perusteltua käsitystä, josta työnantaja kantaisi riskin. Heidän ei siten ole tarvinnut varalla ollessaan oleskella paloaseman välittömässä läheisyydessä. Sen sijaan ohjeen perusteella heidän on tullut olla sellaisessa valmiudessa, että he ovat kyenneet lähtemään kohteeseen viivytyksettä tavoitteenaan saavuttaa kohde kymmenessä minuutissa, jos kyse on ollut II-riskiluokan alueesta. Pelastustoiminnan tavoitteellinen toimintavalmiusaika on tuolloin ollut 14 minuuttia hälytyksestä. III-riskiluokan alueella nuo aikatavoitteet ovat olleet 20 ja 22 minuuttia. IV-riskiluokan alueella aikatavoitteita ei ole ollut. Varallaolijan on kuitenkin tullut vastaanottaa hälytys ja vastata mahdollisiin muihin puheluihin välittömästi, lähteä kohteeseen viivytyksettä hälytyksestä ja mahdollisesti alkaa hoitaa tehtävää jo matkalla kohteeseen. Kantaja onkin vedonnut asiassa siihen, että varallaolijoilla on ollut välitön toimimisvelvollisuus hälytyksen saatuaan. Koska kyse on ollut yksikönjohtajista, kyse ei ole ollut vain velvollisuudesta saapua asemalle tai kohteeseen, vaan myös vastuun ottamisesta ja tehtävän hoitamisesta välittömästi hälytyksen tultua. Työtuomioistuin toteaa, että liikkumavara kutsun tullessa on tehtävän luonne huomioon ottaen ollut hyvin pieni, mikä on ollut omiaan johtamaan siihen, että varallaolija on luopunut suunnittelemasta mitään sellaista vapaa-ajan toimintaa, jota hän ei ole voinut jättää välittömästi kesken hälytyksen tultua.

Kuten pelastusjohtaja O on työtuomioistuimessa kuultuna todennut, varallaolojärjestelmään on sisäänrakennettuna ajatus siitä, että hälytykselle tulee aina lähteä viivytyksettä. Tehtävän luonteen vuoksi onkin selvää, että varallaolija ei voi esimerkiksi tulipalon tai muun vastaavan onnettomuuden sattuessa jäädä kovin pitkäksi aikaa odottamaan sopivaa lähdön hetkeä ja saattamaan loppuun kesken olevia askareitaan. Varallaolosta aiheutuu siten väistämättä rajoituksia varallaolijan vapaa-ajan käytölle. Onkin punnittava, ovatko nuo rajoitukset ja velvoitteet kokonaisuutena niin voimakkaita, että varallaolijalla ei ole mahdollisuutta tosiasialliseen lepoon.

Velvoite olla hyvin lyhyessä ajassa paloasemalla rajoittaa tosiasiassa merkittävästi varallaolijan liikkumisvapautta. Tällöin varallaoloaikaa on edellä todetusti lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, ottaen kuitenkin huomioon myös muut kokonaisarviossa vaikuttavat seikat. Sen sijaan mahdollisuus lähteä hälytystehtävään suoraan ajamatta paloaseman kautta mahdollistaa liikkumisen ja vapaa-ajan toiminnot vapaammin ja laajemmalla alueella. Tällöin varallaolija voi myös käyttää lepoaikaansa tehokkaammin kuin silloin, kun hän on velvollinen oleskelemaan paloaseman välittömässä läheisyydessä. Näin on erityisesti silloin, jos edellytetty saapumisaika kohteeseen on kohtuullinen ja joustava.

Edellä todetuin tavoin yksikönjohtajalla on ollut velvollisuus aloittaa tehtävän hoitaminen heti hälytyksen tultua. Johtamistehtävät on hoidettu puhelimitse matkalla kohteeseen tai lähtöön valmistautuessa. Tämä on sinänsä vähentänyt varallaolijan mahdollisuuksia saattaa loppuun kesken olevia vapaa-ajan askareitaan. Yksikönjohtaja on kuitenkin voinut hälytyksen tultua lähteä suoraan kohteeseen tavoitteenaan riskialueiden toimintavalmiusaika. Etenkin II-riskialueella valmiusaikaa voidaan pitää hyvin lyhyenä. Varallaolijan on lisäksi tullut pukeutua suojavarustukseensa ennen kuin hän on voinut aloittaa pelastustoiminnan. Koska kyse on kuitenkin ollut tavoitteellisesta ajasta, se on sisältänyt joustoa. Jos tavoitetta ei ole saavutettu, varallaolijalle ei ole aiheutunut seuraamuksia. Pelastuslaitoksen autolla on ollut mahdollista ajaa kohteeseen tavanomaista nopeammin. Velvoitteissa on siten ollut siinä määrin joustoa, että varallaolijoilla voidaan katsoa olleen mahdollisuus hyödyntää lepoaikansa asianmukaisesti. Hälytyksiä ei ole myöskään selvitetty tulleen niin tiheästi, että varallaoloaikaa olisi sillä perusteella pidettävä kokonaisuudessaan työaikana.

Edellä lausutuilla perusteilla ja olosuhteita kokonaisuutena arvioiden kanteessa esitetty vahvistusvaatimus on A:n ja D:n osalta hyväksyttävä. E:n, F:n, G:n ja H:n osalta kanne on hyväksyttävä siltä osin kuin se koskee aikaa ennen 1.1.2016. Sen sijaan uuden ohjeen voimaantulon jälkeiseltä ajalta kanne on hylättävä.

Vilppulan asemalla varallaoloa suorittaneiden B:n ja C:n on tullut varallaoloaikanaan olla sellaisessa valmiudessa, että he ovat kyenneet lähtemään kohteeseen viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tämä on sinänsä rajoittanut heidän mahdollisuuksiaan viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla kuten edellä on kuvattu. He ovat kuitenkin voineet liikkua koko Mänttä-Vilppulan kunnan alueella. Heidän liikkuma-alueensa on siten ollut laaja, ja heillä on ollut käytössään pelastuslaitoksen auto, mikä on osaltaan mahdollistanut nopeat siirtymät. Heidän velvollisuutenaan ei ole ollut saapua paloasemalle tai tehtäväpaikalle tietyssä ajassa eikä heidän saapumisaikojaan ole seurattu tai sanktioitu, vaikkakin tehtävälle on tullut joka tapauksessa lähteä. Velvoitteet ovat kuitenkin sisältäneet merkittävästi joustoa, mikä puhuu sen puolesta, että he ovat voineet hyödyntää lepoaikansa asianmukaisesti. Hälytyksiä ei ole myöskään selvitetty tulleen niin tiheästi, että varallaoloaikaa olisi sillä perusteella pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Vahvistusvaatimus tulee näillä ja edellä lausutuilla perusteilla B:n ja C:n osalta hylätä.

Oikeudenkäyntikulut

Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin vahvistaa, että kunnallisen yleisen työ- ja virkaehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, D:n ajalla 1.1.2014–31.12.2015, E:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, F:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015, G:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015 ja H:n ajalla 1.1.2012–31.12.2015 Tampereen kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

Muilta osin kanne hylätään.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Pekka Pärnänen puheenjohtajana sekä Outi Anttila, Tuija Wilska, Mika Lallo, Anu-Tuija Lehto ja Ari Komulainen jäseninä. Valmistelija on ollut Meeri Julmala.

Tuomio on yksimielinen.