TT 2021:51

Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko yksikönjohtajina toimineiden palomiesten varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.

Osalla palomiehistä katsottiin olleen varallaoloaikana velvollisuus lähteä paloasemalta hälytystehtävään noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli heidän osaltaan lukea työajaksi. (Ks. myös TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34, TT 2021:50 ja TT 2021:52.)

Muiden palomiesten osalta välituomiossa katsottiin seuraavaa. Paikallisen sopimuksen mukaan varallaolijoilla oli oikeus liikkua lähtövalmiina taajaman läheisyydessä ja heidän tuli olla välittömästi tavoitettavissa. Heitä ei kuitenkaan ollut velvoitettu olemaan paloasemalla tietyn ajan kuluessa hälytyksestä, vaan heillä oli mahdollisuus mennä käytössään olleella pelastusautolla myös suoraan kohteeseen ajamatta paloaseman kautta. Varallaolijoiden ei siten tarvinnut oleskella paloaseman välittömässä läheisyydessä, mikä mahdollisti liikkumisen ja vapaa-ajan toiminnot vapaammin ja laajemmalla alueella. Työnantaja ei ollut myöskään asettanut tiettyä aikaa, jolloin varallaolijan tuli olla tehtäväpaikalla. Tehtävälle tuli joka tapauksessa lähteä viivytyksettä, ja yksikönjohtajien velvollisuuksiin kuului tehtävän hoitaminen radioteitse jo matkalla kohteeseen. Velvoitteet sisälsivät kuitenkin siinä määrin joustoa, että varallaolijoilla katsottiin olleen mahdollisuus hyödyntää lepoaikansa asianmukaisesti. Olosuhteita kokonaisuutena arvioiden katsottiin, että varallaoloaikana yksikönjohtajiin kohdistuneet velvoitteet eivät olleet niin voimakkaita, että kyse olisi ollut kokonaisuudessaan työajasta. Näiden palomiesten osalta vahvistusvaatimus hylättiin. (Ks. myös TT 2021:52.)

KANTAJA

Julkisen alan unioni JAU ry

VASTAAJA

Kunnallinen työmarkkinalaitos

KUULTAVA

Kuopion kaupunki

ASIA

Varallaolo

Vireille 22.12.2017

ASIAN KÄSITTELY

Valmisteluistunto 23. ja 25.4.2019

Jatkettu valmisteluistunto 15.8.2019

Pääkäsittely 15., 16. ja 30.10.2019

Asiat R 165–168/17 on käsitelty samassa oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla.

Työtuomioistuin on 17.3.2020 päättänyt erottaa asian R 167/17 käsiteltäväksi erillisenä muista samassa oikeudenkäynnissä käsitellyistä asioista oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla. Asioissa R 165/17, R 166/17 ja R 168/17 välituomiot on päätetty antaa sen jälkeen, kun Euroopan unionin tuomioistuin on antanut ratkaisun asiassa Stadt Offenbach am Main C-580/19.

Euroopan unionin tuomioistuin on 9.3.2021 antanut ratkaisun edellä mainitussa asiassa (EU:C:2021:183). Työtuomioistuin on varannut asianosaisille tilaisuuden lausua tuomion johdosta. Asianosaiset ovat antaneet kirjalliset lausumansa.

VIRKA- JA TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2012–2013, 2014–2016, 2017, 2018–2019) III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:

2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät

1 mom.

Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:

5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika), 9 §:n 2 momentti (työehtosopimukseen perustuva säännöllinen työaika), 13 §:n 1 ja 3 momentti (liukuva työaika), 14 §:n 1 ja 3 momentti (poikkeuksellinen säännöllinen työaika), 15 § (lyhennetty työaika), 18 § (työntekijän suostumus ja viranhaltijan velvollisuus tehdä lisä- ja ylityötä), 19 § (ylityön enimmäismäärä), 20 § (aloittamis- ja lopettamistyö), 21 § (hätätyö), 24 § (työsopimuksen päättyminen kesken tasoittumisjakson), 26 § (yötyö) jäljempänä 31 §:stä ilmenevin poikkeuksin, 27 § (vuorotyö ja yövuorot jaksotyössä), 29 § (vuorokausilepo), 30 § (moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokausilepo), 33 §:n 1 momentti (sunnuntaityön teettäminen), 36 § (poikkeuslupa), 37 § (työaikakirjanpito) sekä 8 luvun erinäiset säännökset (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset, ym.).

2 mom.

Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

4 § Työaika

Määritelmä

1 mom.

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

5 § Varallaoloaika

1 mom.

Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Soveltamisohje

Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).

Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.

Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

3 mom.

Kultakin varallaolotunnilta, jona viranhaltija/työntekijä on velvoitettu olemaan varalla, maksetaan rahakorvauksena 20–30 % korottamattomasta tuntipalkasta tai annetaan vastaava vapaa-aika. Korvausta määrättäessä otetaan huomioon varallaolon aiheuttamat rajoitukset viranhaltijalle/työntekijälle kuten esimerkiksi liikkumisalueen laajuus ja työpaikalle saapumisen enimmäisaika.

4 mom.

Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00–06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

6 mom.

Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

A on työskennellyt määräaikaisessa virkasuhteessa 9.4.2014–12.2.2017 Kuopion kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Rautalammin paloasema.

B on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Suonenjoen paloasema.

C on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin palomestarin virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Suonenjoen paloasema. Virkasuhde on päättynyt 11.9.2017.

D on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin ylipalomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Varkauden paloasema. Hän on suorittanut varallaoloa Juankosken paloasemalla.

E on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin paloesimiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Suonenjoen paloasema.

F on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin ylipalomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Rautalammin paloasema.

G on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin palomiehen virassa Juankoskella 1.1.2011 alkaen. Hän on ollut 1.1.2013–31.12.2013 virkavapaalla. Hän on palannut virkaansa ajalle 1.1.2014–31.3.2017. Hän siirtyi Kuopion paloasemalle 1.4.2017 riskienhallintayksikön palvelukseen. Hänelle ei ole ajankohdan 1.4.2017 jälkeen maksettu varallaolokorvauksia.

H on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin ylipalomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Tervon paloasema. Virkasuhde päättyi 31.1.2017.

I on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Suonenjoen paloasema. I on tehnyt varallaoloa myös Karttulan paloasemalla. Virkasuhde on päättynyt 30.4.2017.

J on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Kiuruveden paloasema.

K on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin ylipalomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Vesannon paloasema.

L on työskennellyt määräaikaisessa virkasuhteessa 16.1.2012–28.2.2013 ja toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa 1.3.2013 alkaen Kuopion kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Karttulan paloasema. Virkasuhde on päättynyt 31.8.2015.

M on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kuopion kaupunkiin palomiehen virassa työpisteenään Pohjois-Savon pelastuslaitoksen Keiteleen paloasema.

Kaikki palomiehet ovat päätoimisia palomiehiä. Kaikilla tässä asiassa käsiteltävänä olevilla Pohjois-Savon pelastuslaitoksen paloasemilla pelastushenkilöstön työ on ollut päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin ajalle 8–16 ja perjantaisin ajalle 8–14.15. Koska palomiehet ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaololistat on tehty työvuorosuunnittelussa ja ne on vahvistettu samoin kuin työvuorolistat. Pelastuslaitoksen palokuntaan kuuluvat ovat pääsääntöisesti toimineet hälytyksessä pelastusyksikön johtajana.

Asiassa on riitaa ensinnäkin siitä, onko kanteessa mainittujen henkilöiden varallaolo ajanjaksolla 1.1.2013–31.12.2018 luettava työajaksi. Toiseksi riitaa on palkkasaatavien määrästä sekä siitä, ovatko ne ainakin osittain vanhentuneet.

Asiassa ratkaistaan ensin välituomiolla kysymys siitä, onko kanteissa mainittujen henkilöiden varallaolo kanteessa mainituilla ajanjaksoilla luettava työajaksi.

KANNE

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- vahvistaa, että kunnallisen yleisen työ- ja virkaehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle ajalla 9.4.2014–12.2.2017, B:lle ajalla 1.1.2013–31.3.2017, C:lle ajalla 1.1.2013–30.9.2016, D:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2018, E:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2018, F:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2018, G:lle ajalla 1.1.2013–1.4.2017, H:lle ajalla 1.1.2013–31.1.2017, I:lle 1.1.2013–31.1.2016, J:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2018, K:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2018, L:lle ajalla 1.1.2013–31.8.2015 ja M:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2018 Kuopion kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi;

- velvoittaa Kuopion kaupungin maksamaan yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

A) A:lle 80.000,00 euroa

B) B:lle 274.000,00 euroa

C) C:lle 315.000,00 euroa

D) D:lle 138.000,00 euroa

E) E:lle 372.000,00 euroa

F) F:lle 344.000,00 euroa

G) G:lle 96.000,00 euroa

H) H:lle 195.000,00 euroa

I) I:lle 184.000,00 euroa

J) J:lle 266.000,00 euroa

K) K:lle 297.000,00 euroa

L) L:n oikeudenomistajille yhteensä 109.002,24 euroa

M) M:lle 230.000,00 euroa

- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Kuopion kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamispäivästä lukien.

Perusteet

Kanteessa tarkoitettujen henkilöiden varallaoloaika edellä mainittuina ajanjaksoina tuli lukea työajaksi. Pohjois-Savon pelastuslaitoksen paloasemilla työnantaja edellytti, että pelastushenkilökunta oli välittömässä lähtövalmiudessa. Tämä tarkoitti, että pelastushenkilökunnan tuli lähteä pelastustehtävään heti hälytyksen saatuaan. Varsinaisessa pelastustehtävässä tuli olla alle kymmenessä minuutissa hälytystehtävän vastaanottamisesta. Kanteessa tarkoitetuilla henkilöillä on ollut ainakin perusteltu syy olettaa, että heidän tuli toimia näin. Varallaolijan tuli vastaanottaa Virve-puhelimeen tullut hälytys välittömästi, jolloin vastuu tehtävästä siirtyi hänelle. Kaikki hälytykset tuli vastaanottaa ja kaikille tehtäville oli velvollisuus lähteä. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä/tehtävistä oli ensivastetehtäviä. Pelastustoimen varallaolijat olivat samalla ensivasteyksikkö. Ensivastetehtävässä lähtövalmiusaikavaatimus oli tosiasiassa välitön. Käytännössä varallaolijat olivat velvollisia välittömästi hälytyksen saatuaan ryhtymään työhön tai ainakin he olivat sidottuja tehtävänhoitoon välittömästi hälytyksen saatuaan. Pohjois-Savon pelastuslaitoksella ei ole, toisin kuin monilla muilla pelastuslaitoksilla, muutettu varallaolokäytäntöä korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:48 ja käytyjen paikallisneuvotteluiden jälkeen. Käytäntö on jatkunut samana vuosina 2016–2018.

Varallaolon aikana viranhaltijoilla oli mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin, jolla hoidettiin virka-asioita. Pelastusauto, silloin kun se oli varallaolijan käytössä, ei vähentänyt sidottuisuutta vaan päinvastoin jopa lisäsi sitä.

Varallaoloon oli velvollisuus. Kanteessa mainitut henkilöt olivat tuoneet esiin varallaolon kuormittavuuden.

C ja I suorittivat varallaoloa paloasemalla. He asuivat 20–40 kilometrin etäisyydellä paloasemilta, jonne he suorittivat varallaoloa. He eivät voineet oleskella kotonaan. Varallaolijat olivat tosiasiallisesti velvollisia olemaan paloasemalla. A asui 1.1.–6.12.2015 Rautalammin taajama-alueella ja suoritti silloin varallaoloa kotoa käsin. Muutoin hänkin suoritti varallaoloa paloasemalla.

Muut kanteessa mainitut henkilöt asuivat noin 0,6–5,8 kilometrin etäisyydellä paloasemilta, jonne he suorittivat varallaoloa. He ovat voineet oleskella varallaoloaikana keskustaajaman alueella taikka asunnossaan. Liikkumisaluetta supistettiin 4.10.2013 koskemaan vain taajamaa. Käytännössä varallaolijat olivat velvollisia välittömästi hälytyksen saatuaan lähtemään paloasemalle. Erityisesti heiltä edellytetyn lyhyen lähtövalmiuden vuoksi ja myös muiden edellä lueteltujen seikkojen johdosta varallaolo on katsottava työajaksi. Työhön sidonnaisuus rinnastui työaikaan. Palomiehillä ei ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkaansa tai tekemisiään.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Kuopio kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut 32.708,59 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamispäivästä lukien.

Perusteet

Kyse on ollut varallaolosta

Kanteessa mainitut henkilöt ovat suorittaneet KVTES:n III luvun 5 §:n mukaista varallaoloa, josta on maksettu varallaolokorvaukset. Sopimusmääräyksen sanamuoto huomioon ottaen kysymyksessä on ollut varallaolo, ei työaikadirektiivissä tai KVTES:n III luvun 4 §:ssä tarkoitettu työaika. Kanteessa mainitut henkilöt eivät ole olleet velvollisia olemaan työpaikalla työvalmiudessa. Heille on annettu lupa olla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. He ovat voineet viettää varallaoloaikaansa itse valitsemassaan paikassa. Työnantaja ei ole järjestänyt varallaoloa varten asuntoa, jossa varalla olija olisi velvoitettu oleskelemaan. Varallaolon pituus ja toistuvuus eivät ole merkittävästi haitanneet kanteessa mainittujen henkilöiden vapaa-ajan käyttöä eivätkä hälytystehtävät eivät toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. He eivät ole varallaoloaikanaan olleet myöskään sidottuja erityisiin varusteisiin. He eivät ole olleet varallaollessaan sidottuja työhönsä tosiasiallisesti samalla tavalla kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloajalla rajoitukset viranhaltijoiden vapaa-ajan käytölle ovat olleet vähäisiä.

Ottaen huomioon sopimusmääräysten sanamuoto ja pitkään vallinnut käytäntö, jonka palkansaajajärjestöt ovat hyväksyneet, on selvää, että sopijaosapuolten tarkoitus on ollut sekä paikallisella tasolla että keskustasolla, että nyt arvioitavana olevan kaltaisessa tilanteessa on ollut kysymyksessä KVTES:n III luvun 5 §:n mukainen vapaamuotoinen varallaolo ja että siitä suoritetaan paikallisen sopimuksen mukainen korvaus. Erityisesti on huomioitava, että palkansaajajärjestöjen tulkinta on vuosikausien ajan ollut yhteneväinen työnantajan tulkinnan kanssa. Järjestöt ovat riitauttaneet varallaolon vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi varallaoloon liittyen tuomion KKO 2015:48. Siten kaupungin noudattama soveltamiskäytäntö, jota ei ole aikaisemmin riitautettu, on muodostunut määräyksen tarkoitusta vastaavaksi vakiintuneeksi tulkinnaksi.

On erityisesti huomioitava, että varallaolo on perustunut paikalliseen sopimukseen ja varallaolokäytäntö on lähes neljäntoista vuoden ajan ollut edellä esitetyn kaltainen. Henkilöstöjärjestöillä ja työnantajalla on siitä yhtenäinen tulkinta. Varallaolokäytännön on katsottava vakiintuneen.

Kantaja on ryhtynyt vaatimaan jälkikäteisiä korvauksia sillä perusteella, että vuosikymmeniä noudatettua järjestelyä, jonka sisällöstä on valtakunnallisesti ja paikallisesti vallinnut yksimielisyys, olisi tulkittava takautuvasti toisin. Ennen tähän kanteeseen johtanutta paikallisen ja keskustason erimielisyyttä sovellettavan virka- ja työehtosopimuksen määräyksen sisällöstä kanteessa mainitut henkilöt eivät ole väittäneet, että varallaolojärjestelmään liittyisi jotakin epäselvyyttä tai että se kuormittaisi heitä jotenkin erityisesti tai haittaisi vapaa-ajan viettoa. Työnantaja on antanut nimenomaiset ohjeet siitä, kuinka kuormittumisesta ilmoitetaan. Kuormittumista on ehkäisty työterveyshuollollisilla toimilla, ja työnantaja on seurannut varallaolotuntien kokonaismäärää.

Työaikalain ja KVTES:n sopimusmääräysten mahdollistaman varallaolon tarkoituksena on turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat kansalaisten hengen terveyden sekä omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi tarpeen. Varallaolo on voitava järjestää palo- ja pelastustoimessa siten, että pelastustehtävään lähdetään nopeasti hälytyksen saapumisen jälkeen myös tilanteessa, jossa viranhaltija/työntekijä itse järjestää asumisensa siten, että koti ei sijaitse pelastuslaitoksen lähettyvillä.

Kaupunki ei ole edellyttänyt välitöntä lähtövalmiutta

Kaupunki ei ole edellyttänyt välitöntä lähtövalmiutta, eikä varsinaista pelastustehtävää ole vaadittu aloittamaan alle kymmenessä minuutissa (II–IV -riskialueet). Pelastuslaitoksessa lähtövalmiusajan pituutta ei ole määritelty. Internetsivuilla vuonna 2014 ollut teksti ei ole minkäänlainen henkilöstöä koskeva ohjeistus tai varsinkaan sitova määräys. Pelastuslaitoksen internetsivuilla oleva teksti on kuntalaisille suunnattu pelastuslaitoksen toiminnan ja sen palvelujen esittely. Esittelyteksti kuvaa lähtövalmiutta aikana, jolloin paloasema on normaalissa miehistövahvuudessa muuna kuin varallaoloaikana.

Varallaolo pelastuslaitoksella merkitsee varautumista onnettomuustilanteisiin silloinkin, kun ei ole normaali virka-aika. Varallaolojärjestelmällä pyritään varmistamaan se, että onnettomuuden sattuessa koko pelastuslaitoksen alueella on aina henkilöitä, jotka olisivat valmiudessa lähtemään auttamaan hädässä olevaa ihmistä riippumatta tämän asuinpaikasta. Lähes aina varallaolossa olevien lisäksi hälytyksille osallistuu myös muita, ei-varallaolossa olevia henkilöitä samalta tai toiselta asemapaikalta. Varallaolojärjestelmän piirissä olevien alueiden onnettomuuksien pelastustoimintaan osallistuvat tarvittaessa myös pelastuslaitoksen viiden jatkuvasti miehitetyn paloaseman henkilöstöt. Varsinainen operatiivinen valmius varallaoloaikana on perustunut vapaaehtoisiin pelastajiin eli niin sanottuihin sopimuspalomiehiin, jotka toimivat joko sivutoimisessa palvelussuhteessa tai vapaaehtoisessa palokunnassa ja jotka ovat aktivoituneet hälytyksen tultua.

Pohjois-Savon palvelutasopäätökseen vaikuttaa sisäministeriön antamat pelastuslaitoksia koskevat toimintavalmiuden suunnitteluohjeet. Pelastustoimen toimintavalmius määritellään niin sanottujen riskiruutujen perusteella. Arvioidun riskitason perusteella riskiruudulle (1 km x 1 km alue) määritellään riskiluokka. Valmiusaika eri riskiruuduille on seuraava.

I-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kuuden minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. II-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Kysymys on palokunnan toimintavalmiusajasta, joka sisältää lähtöajan ja ajoajan. Lisäksi II-luokan riskialueella maakunnallisena tavoitteena on, että pelastustoiminta alkaisi 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävistä korkeintaan 14 minuutissa hälytyksestä. III-luokan riskialueella tavoitteena on maakunnallisesti 50 prosentissa kiireellisissä tehtävissä, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 20 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Lisäksi III-luokan riskialueella maakunnallisena tavoitteena on, että pelastustoiminta alkaisi 50 prosentissa kiireellisissä pelastustehtävistä korkeintaan 22 minuutissa hälytyksestä. IV-luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta.

Riskiruutujen perusteella arvioidaan kunkin alueen valmiuden tarve. Viranhaltijoiden varallaololla katetulla alueella ei ole lainkaan I-luokan riskialuetta. II-luokan riskialueella, jossa viranhaltijat ovat pääosin toimineet (esimerkiksi taajama), pelastusmuodostelmat ja niiden toimintavalmiudet suunniteltiin siten, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa onnettomuuskohteen riskialueittain pääsääntöisesti valtakunnallisesti asetettujen toimintavalmiusaikatavoitteiden mukaisesti. Yksittäiselle viranhaltijalle ei ole määritelty valmiusaikavaatimusta. Viranhaltijat ovat toimineet II-, III- ja IV- luokan riskialueilla. Sisäministeriön ohjeen mukaan valmiusaikatavoite tulee saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä. Kuten edellä on todettu, tavoite on, että ensimmäinen pelastusyksikkö saavuttaa kiireellisissä pelastustehtävissä onnettomuuskohteen pääsääntöisesti kymmenessä minuutissa. II-riskialueet sijaitsevat hyvin lähellä paloasemia, jolloin ajoaika paloasemalta kohteeseen on vain 1–3 minuuttia. Esimerkiksi Tervo ja Vesanto ovat kuuluneet III-luokan riskialueelle, jossa ensimmäisen pelastusyksikön tulisi saavuttaa onnettomuuskohde pääsääntöisesti 20 minuutissa 50 prosentissa hälytyksistä. IV-riskialueen saavuttamisaikatavoite on edellä mainittuja aikoja pidempi. H ja K ovat suorittaneet varallaoloa alueella, jolla on ainoastaan III riskiruudun aluetta.

Toimintavalmiusaikoja tarkastellaan maakunnallisesti mukaan lukien ympärivuorokautisesti miehitetyt paloasemat, ja ne koskevat kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa. Tavoitteena oli maakunnallisesti, että ensimmäinen yksikkö on pelastuspaikalla hälytyksestä keskimäärin kymmenen minuutin kuluessa II-riskialueella. Tavoite on tullut saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä, jolloin esimerkiksi varallaoloaikaiselle saapumisajalle on muodostunut joustoa jo sisäministeriön asettamien suunnitteluohjeiden perusteella. Tämä jousto on huomioitu myös palvelutasopäätöksessä.

Pelastuslaitoksen pelastusviranomainen on määritellyt hälytysvasteet eli sen, mitä palokuntia ja mitä kokoonpanoa käytetään erilaisissa hälytystilanteissa. Hätäkeskus toimii näiden hälytysvasteiden mukaisesti. Hätäkeskus hälyttää annetun ohjeen mukaisesti oman riskiarviointinsa perusteella joko pienen, keskisuuren tai suuren hälytysvasteen (ryhmän, joukkueen tai komppanian) hätäilmoituksesta saamiensa tietojen perusteella. Paloasemilta lähdetään hälytykseen hälytysajoneuvolla, joka määräytyy tilanteen ja tehtävän mukaan (esimerkiksi sammutusauto, säiliöauto, nostolava-auto).

Olennaista asiassa on se, että pelastuslaitoksen edellä esitetty toimintavalmiusaika on eri asia kuin se, mitkä ovat olleet yksittäisen viranhaltijan velvoitteet varallaolon aikana. Palvelutasopäätös ei ole sama asia kuin yksittäisen viranhaltijan tosiasiallinen varallaolo-ohjeistus tai varallaolovelvoitteet.

Toimintavalmiusaikatavoitteet on luotu maakunnallisiksi ja pelastuslaitos on tarkastellut sen toteumaa kokonaisuutena kaikkien eri riskiruutuluokkien (I, II, III) keskiarvona. Yksittäisen viranhaltijan osalta ei ole määritelty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka.

Jotta esimerkiksi II-riskiruudun onnettomuuskohde voidaan saavuttaa kymmenen minuutin tavoiteajassa, paloasemalta on lähdettävä 7–9 minuutin kuluessa hälytyksestä huomioiden ajoajat. Kysymyksessä on siis maakunnallinen keskimääräinen tavoiteaika. Merkittävä osa kiireellisistä tehtävistä hoidetaan virka-aikana ja ympärivuorokautisesti miehitettyjen paloasemien toimesta, jolloin ei ole varalla. Varallaolijan saapumisaikaa paloasemalle tai onnettomuuskohteeseen ei ole seurattu eikä millään tavalla sanktioitu.

Varallaolojoilla on aina ollut mahdollisuus ajaa autolla suoraan pelastuspaikalle, jos varallaolija on käyttänyt pelastusajoneuvoa. Viranhaltijoilta ei ole edellytetty, että pelastuspaikalle tulisi aina lähteä paloasemalta. Varallaolijoiden tehtäviin ei siten ole kuulunut esimerkiksi paloasemalta lähtevän paloauton ajaminen.

Viranhaltijoiden henkilökohtaiset suojavarusteet on säilytetty paloasemalla tai pelastuslaitoksen autossa, jos varallaolija on käyttänyt pelastusajoneuvoa. Varallaolijoiden käytössä on edellä esitetyn mukaisesti ollut pelastuslaitoksen tehtävään varaama auto. Tarvittavat varusteet on voitu pukea päälle tehtävälle lähtiessä, paloasemalla tai onnettomuuskohteessa.

Kun viranhaltija on ollut varallaolossa, hänen on edellytetty olevan tavoitettavissa ja ryhtyvän hoitamaan yksikön tasolla asiaa. Varallaolijan ei ole aina tarvinnut lähteä kaikille tehtäville, mikäli asian on voinut hoitaa muutoin. Varallaolija ei ole kantanut kokonaisvastuuta kaikista tehtävistä vaan oman yksikön tehtävistä. Varallaolijalla on ollut esimies- ja palomestariverkosto taustatukena myös yksikön tehtävässä.

Pelastuslaitoksen varallaoloa koskevassa toimiohjeessa ei ole määritelty lähtövalmiusaikaa. Pelastuslaitos on 13.2.2006 antanut tiedotteen vapaamuotoisesta varallaolosta, jonka sisältö on perustunut työnantajan ja henkilöstöjärjestöjen väliseen paikallisneuvotteluun 16.1.2006. Tämä tiedote on korvannut varallaolosta 16.12.2005 annetun tiedotteen. Tiedotteessa on todettu muun muassa seuraavasti: "Työnantajan ja järjestöjen välisessä paikallisneuvottelussa 16.1.2006 sovittiin, että vapaamuotoisessa varallaolossa noudatetaan paikallista virka- ja työehtosopimusta sellaisenaan. Varallaolijan tulee olla välittömästi tavoitettavissa matkapuhelimella tai muulla viestivälineellä ja hänellä on oikeus liikkua lähtövalmiina taajaman läheisyydessä."

Pohjois-Savon alueellisen pelastustoimen henkilöstön palvelussuhteen ehtoihin sovelletaan 6.2.2004 voimaan tullutta paikallista sopimusta. Paikallisessa sopimuksessa on todettu muun muassa seuraavasti: "Kyseessä on vapaamuotoinen varallaolo. Varallaolijan tulee olla välittömästi tavoitettavissa matkapuhelimella tai muulla viestivälineellä. Hänellä on oikeus liikkua lähtövalmiina taajaman läheisyydessä. Varallaolo korvataan vuoden 2004 alusta lukien 35 % mukaan ja vuoden 2005 alusta lukien 37 % mukaan. Vuoden 2006 alusta lukien viikonlopun varallaolo ja arkipyhän varallaolo korvataan 40 % mukaan. Viikonlopun varallaolo alkaa, kun perjantain työvuoro päättyy. Viikonlopun varallaolo päättyy, kun maanantain työvuoro alkaa. Arkipyhän varallaolo alkaa, kun sitä edeltävä työvuoro päättyy. Arkipyhän varallaolo päättyy, kun sitä seuraava työvuoro alkaa. Varallaolosta ei anneta em. korvausten lisäksi ylimääräistä vapaata, ellei kyse ole työaikalain viikkolevon antamisesta. Varallaolo koskettaa vain kiireellistä pelastustoimintaa, valmiuden ylläpitoa tai vastaavaa. Varallaolossa olevien henkilöiden ei tarvitse tehdä hallinnollisia töitä ylitöinä paloasemilla."

Paikallisessa sopimuksessa ei ole määritelty lähtövalmiusaikaa. Varallaoloaluetta ei ole kanteessa väitetyllä tavalla supistettu 4.10.2013 koskemaan taajama-aluetta.

Viranhaltijoille annettujen ohjeiden mukaan varallaolossa ei siten ole edellytetty välitöntä tai viiden minuutin lähtöaikaa. Ohjeistuksen mukaan kysymys on ollut vapaamuotoisesta varallaolosta, jonka mukaisesti myös varallaolokorvaukset on vuosien ajan maksettu. Myöskään kantaja ei ole ollut asiasta eri mieltä, ennen kuin varallaoloon liittyen annettiin tuomio KKO 2015:48.

Pelastuslaitoksen varallaolokäytäntö on joka tapauksessa vakiintunut 12 vuoden aikana eikä tulkintaerimielisyyttä ole otettu aikaisemmin esille. Varallaolijoiden määrä on määräytynyt riskiluokituksen ja kunnan koon mukaan. Varallaoloa on ollut Pelastuslaitoksen paloasemilla lukuun ottamatta Kuopion Neulamäen ja Petosen, Varkauden keskustan, Iisalmen ja Siilinjärven paloasemia.

Pelastustoiminnan luonne huomioiden joka kerta luonnollisesti pyritään siihen, että pelastuskohde saavutetaan palvelutasopäätöksen mukaisessa tavoiteajassa. On luonnollista, että kiireellisen hälytyksen tullessa on pyritty siihen, että tehtäviin lähdetään viivyttelemättä ja pelastusyksiköt ovat hätätilanteissa onnettomuuspaikalla mahdollisimman nopeasti. Tavoiteaika ei kuitenkaan ole henkilöstöä tai varallaolijaa sitova. Huomioiden esimerkiksi eri vuodenajat, sataprosenttisiin tavoitteisin ei käytännössä päästä aina edes vakinaisessa palokunnassa, jossa henkilöstö on jatkuvasti työvuoroissa. Jokaisen yksittäisen tehtävän toteutuneet toimintavalmiusajat on mahdollista tietää varmuudella vasta kyseisen tehtävän jälkeen. Varallaolijan mahdollisuus saavuttaa pelastuskohde varallaolosta on tosiasiassa erilainen riippuen siitä, onko kysymyksessä esimerkiksi kesäyö (+20 C) vai talviyö (jolloin on satanut 30 cm lunta ja pakkasta -20 C). Liikkeellelähtö varallaolopaikasta vaihtelee muun muassa sääolosuhteiden mukaan. Tämä on hyväksyttävää, ja keskeistä on, että kohteeseen lähdetään niin pian kuin se on mahdollista olosuhteet huomioon ottaen ja tämä on myös riittävää.

Lähtövalmiudessa on ollut joustoa ja vaihtelua. Puheena olevilla paloasemilla pelastusyksiköiden lähtöajat varallaoloaikana kiireellisiin hälytystehtäviin ovat olleet vuosina 2013–2018 enimmäkseen 5–10 minuuttia (50 prosenttia). Yksiköiden lähtöajat ovat olleet 0–5 minuuttia 33 prosentissa tapauksissa, 10–15 minuuttia 12 prosentissa ja yli 15 minuuttia 5 prosentissa pelastustoiminnan hälytystehtävistä.

Pelastustoiminnan luonteeseen ja toimintakulttuuriin sekä toimintaan osallistuvien henkilökohtaiseen etiikkaan kuitenkin kuuluu mahdollisimman nopea lähteminen kiireelliseen pelastustehtävään. Nopeus on aina ollut yksi niistä pelastustoiminnan arvioista, joihin siihen osallistuvat henkilöt ovat sitoutuneet riippumatta siitä, mitä on edellytetty.

Kanteessa katsotaan, että kaikkien asianosaisten osalta lyhyen lähtövalmiuden vuoksi varallaolo olisi katsottava työajaksi ja työhön sidonnaisuus rinnastuu työaikaan. Kanteessa väitetään, että viranhaltijoilla ei olisi ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkansa tai tekemisiään. Tämä ei pidä paikkansa.

Pelastuslaitoksella varallaololla on pitkät perinteet. Se on kuulunut pelastustoimen tehtävien luonteeseen. Kaikki pelastuslaitoksen niin kutsutuilla päiväasemilla työskentelevät viranhaltijat ovat viran vastaanottaessaan olleet tietoisia siitä, että toimialan luonteen vuoksi valmiutta on ylläpidettävä myös virka-ajan ulkopuolella tietyllä järjestelmällä, käytännössä varallaolojärjestelmällä. Velvollisuus osallistua varallaoloon on mainittu viranhakuilmoituksissa.

Käytännössä varallaolo missä tahansa ammatissa on jossain määrin sitovaa. Varallaolo tarkoittaa yksittäisen viranhaltijan kannalta sitä, että vapaa-aikaa on vietettävä varallaolon ehdoin. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi päihteiden käyttö varallaoloaikana ei ole mahdollista edes vähäisissä määrin. Lisäksi on ymmärrettävää, että esimerkiksi yksilön liikkumisalue rajautuu varallaolon aikana. Näistä vapaa-ajan käytölle aiheutuneista rajoituksista johtuen viranhaltijalle on suoritettu varallaolosta KVTES:n mukainen korvaus. Kaupungin maksama varallaolokorvaus on ylittänyt selvästi KVTES:n mukaisen vähimmäistason: viikonloppuina ja arkipyhinä 40 prosenttia ja muuna aikana 37 prosenttia tuntipalkasta.

Kanteessa mainitut henkilöt ovat voineet varallaoloaikana osallistua myös ensivastetehtäviin. Varallaoloa koskevat velvollisuudet ovat olleet kanteessa mainituilla henkilöillä samat riippumatta siitä, onko varallaoloaikana ollut kyseessä pelastustoimen tehtävä vai ensivastetehtävä. Ensivastetehtävässä lähtövalmiusaikavaatimus ei ole ollut väitetyllä tavalla tosiasiassa välitön.

Varallaolovuorojen suunnittelu ja toistuvuus

Viranhaltijan velvollisuus varallaoloon on ilmoitettu viranhakuilmoituksessa ja pelastusjohtajan toimiohjeessa. Käytännössä viranhaltijoiden varallaolo on perustunut vapaaehtoisuuteen, ja viranhaltija on työvuoroluettelon hyväksyessään hyväksynyt samalla varallaolonsa. Varallaolovuoroihin on voinut vaikuttaa omalla ilmoituksella. Varallaolovuorojen suunnittelu on tehty yhteistyössä henkilöstön kanssa. Aseman esimiehenä toimiva viranhaltija on ollut viime kädessä vastuussa varallaolovuorojen suunnittelusta, mutta käytännössä suunnittelussa on otettu huomioon myös henkilöstön toiveita. Henkilöstöllä on ollut hyvät vaikutusmahdollisuudet varallaolovuoroihin jo suunnitteluvaiheessa. Yleensä henkilöstö itse on merkannut varallaolovuorot työvuorosuunnitelmaan, jonka esimies on hyväksynyt. Viranhaltijat ovat käytännössä voineet vielä työvuorolistan julkaisemisen jälkeenkin vaihtaa työvuorojaan keskenään. Osavuorojen tai kokonaisten vuorojen vaihtaminen alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen ei ole ollut harvinaista.

Varallaolo on toteutettu käytännössä siten, että varallaoloaika on alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtana. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson, ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloaika on voinut olla myös pääsääntöä lyhyempi esimerkiksi kestoltaan perjantaista maanantaihin, jos näin on sovittu varallaoloon osallistuvan henkilön henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

Tyypillisesti varallaolo on siis toteutettu kestoltaan viikon mittaisena niin, että viranhaltijalla on ollut varallaoloviikko noin neljän viikon välein. Toistuminen on ollut riippuvaista viranhaltijan kulloisestakin tilanteesta. Jo suunnitteluvaiheessa on huomioitu henkilökohtaiset olosuhteet esimerkiksi lomat ja muut henkilökohtaiset esteet, jolloin varallaolovuorojen väli on saattanut pidentyä tai lyhentyä väliaikaisesti ja tilanteisesti. Yksittäisistä varallaolovuoroista on voinut kieltäytyä, mikä on käytännössä tarkoittanut sitä, että varallaolovuoroista on sovittu viranhaltijoiden kanssa. Varallaoloon on henkilöstön keskuudessa haluttu osallistua, koska se on korottanut ansiotasoa. Viranhaltijoilla varallaolon toistuvuuteen on vaikuttanut myös se, ovatko he halunneet tehdä varallaoloa suunniteltua enemmän ja ovatko he vaihtaneet suunniteltuja varallaolovuoroja toisten varallaoloon osallistuvien kanssa.

Pelastuslaitoksen Toimiohjeessa PJ 4/2014 (21.11.2014) on määritelty varallaolojen enimmäismääräksi enintään 1800 tuntia varallaoloa vuodessa. Henkilöstöllä ei ole ollut velvollisuutta tehdä varallaoloa määriteltyä enimmäismäärää, ja varallaolon määrää on vähennetty tarvittaessa.

Viranhaltijat eivät ole koskaan ennen asian riitautumista tuoneet kaupungin tietoon, että olisivat kokeneet varallaolon liian sitovaksi, kuormittavaksi tai rajoittavaksi. Varallaoloa on haluttu tehdä mahdollisimman paljon, koska se on korottanut ansiotasoa. Viranhaltijat ovat osallistuneet hälytyksille myös vapaa-ajaltaan.

Varallaolossa mukana pidettävät työvälineet ja toimimisvelvollisuus hälytystilanteessa

Varallaoloaikana viranhaltijoiden ei ole edellytetty pitävän, eivätkä he ole myöskään pitäneet, mukanaan työtehtävissä tarvittavia varusteita. Varallaolon aikana heillä on ollut mukanaan ainoastaan gsm-puhelin tai Virve-puhelin eli päivystyksessä käytettävä viranomaisverkon puhelin, jolla hälytykset ovat tulleet. Viranhaltijan on tullut kuunnella hälytyskeskuksen viesti, vastata siihen ja tullut ryhtyä toimimaan sen mukaisesti. Hälytys on tullut kaikille varallaolijoille yhtäaikaisesti. Mikäli hälytys on koskenut varallaolijaa ja on edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, hänellä on hälytyksen saatuaan ollut velvollisuus lähteä paloasemalle, josta on tapahtunut lähtö onnettomuuspaikalle, tai vaihtoehtoisesti onnettomuuspaikalle. Viranhaltijoilla ei ole ollut velvollisuutta pitää varallaoloaikanaan mukanaan mitään muita työhön liittyviä välineitä kuin Virve-puhelin tai gsm-puhelin. Varusteet ja välineet ovat olleet paloasemalla tai päivystysautossa.

Hälytysten toistuvuus varallaoloaikana

Ottaen huomioon hälytystaajuus varallaoloaikana työhön sidonnaisuus varallaoloaikana on ollut vähäinen. Varallaolon ei näin ollen voida katsoa muodostuvan työajaksi myöskään siitä syystä, että hälytykset olisivat toistuneet tiheästi.

Pelastustoimen tehtävät vuosilta 2013–2018 Rautalammin, Suonenjoen, Juankosken, Tervon, Kiuruveden, Vesannon, Keiteleen ja Karttulan asemapaikoilta ilmenevät tehtävätilastoista. Varallaoloaikana viranhaltijoilla on ollut hälytyksiä eri asemapaikoilla yhteensä seuraavasti:

A:lla on aikavälillä 9.4.2014–12.2.2017 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 54 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 82,42 tuntia.

B:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 177 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 359,85 tuntia.

C:llä on aikavälillä 1.1.2013–11.9.2017 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 202 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 322,12 tuntia.

D:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 22 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 49,23 tuntia.

E:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 224 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 372,94 tuntia.

F:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 193 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 361,69 tuntia.

G:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 28 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 34,68 tuntia.

H:lla on aikavälillä 1.1.2013–31.1.2017 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 89 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 164,46 tuntia.

I:llä on aikavälillä 1.1.2013–30.4.2017 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 165 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 295,93 tuntia.

J:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 98 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia 151,78 tuntia.

K:lla on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 66 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 94,26 tuntia.

L:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.8.2015 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 35 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 76,22 tuntia.

M:llä on aikavälillä 1.1.2013–31.12.2018 varallaolovuorojen aikana ollut yhteensä 57 hälytystä, joista on maksettu ylityökorvauksia yhteensä 99,87 tuntia.

Hälytysten määrään varallaoloaikana on vaikuttanut muun muassa se, jos henkilö on ollut varallaolossa vappuna, juhannuksena tai uutena vuotena. Tuolloin todennäköisyys hälytykselle on ollut tavanomaista suurempi.

Varallaolon aikana viranhaltijoilla ei ole ollut lähtökohtaisesti mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä heitä ole millään tavoin ollut sidottu työtehtäviin. Pelastuslaitoksen Toimiohjeen 7/2004 (16.11.2004) mukaan työajan ulkopuolella varallaolossa tehdään vain hälytysluonteiset tehtävät ja valmiuden ylläpitämisen kannalta välttämättömät tehtävät. Jos Viranhaltijat olisivat kokeneet varallaolon sitovaksi ja/tai liian rajoittavaksi, olisi heidän tullut ilmoittaa asiasta työnantajalle. Viranhaltijat eivät ole tehneet tällaisia ilmoituksia työnantajalle ennen kuin korkein oikeus antoi ratkaisunsa KKO 2015:48. Tilanne on ollut ennemminkin päinvastainen. Henkilöstö on ollut ennemminkin huolissaan siitä, että varallaoloa vähennetään.

Vapaa-ajan vietto varallaoloaikana

Johtoauton/päivystysauton käyttämistä ei ole edellytetty eikä sen käyttämistä ole kielletty. Mikäli pelastuslaitoksen ajoneuvo on ollut käytössä ja mukana kotona, on sen sähkönkulutuksesta maksettu korvaus alkaen 1.1.2004.

Viranhaltijoilta ei ole edellä selvitetty lähtövalmiusaika huomioiden edellytetty, että he olisivat viettäneet varallaoloaikaansa paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Kaikilla viranhaltijoilla on ollut mahdollisuus käyttää niin sanottua johto/päivystysautoa, jota on ollut lupa käyttää myös henkilökohtaiseen asiointiin. He ovat hälytyksen saatuaan voineet mennä paloasemalle tai suoraan kohteeseen.

D, G, J, E, B, F, M, K ja H ovat varallaoloa suorittaessaan asuneet 0,6–5,8 km etäisyydellä paloasemalta ja varalla ollessaan viettäneet aikaa muun ohella omassa kodissaan. Kaupungin tiedon mukaan L on oleskellut varallaoloaikana toisinaan paloasemalla ja toisinaan vuokra-asunnossa.

A, C ja I ovat tarkastelun kohteena olevana ajanjaksona asuneet noin 20–40 km etäisyydellä pelastuslaitokselta. Kuitenkin A on 1.1.–6.12.2015 asunut lähellä Rautalammin paloasemaa ja voinut silloin viettää aikaa kotonaan. Muuna aikana A on kaupungin tietojen mukaan viettänyt varalla ollessaan aikaa sekä kotona että paloasemalla. C on kaupungin tietojen mukaan viettänyt varalla ollessaan aikaa paloasemalla sekä mummolassa Suonenjoella. Hänen kotinsa on sijainnut Rautalammilla noin 18 kilometrin päässä Suonenjoen paloasemasta. I on varalla ollessaan viettänyt aikaa Suonenjoen paloasemalla. Hänen kotinsa on sijainnut noin 35 kilometrin päässä Suonenjoen paloasemasta.

Kaupunki on sallinut sen, että A, C ja I majoittuvat varallaoloa suorittaessaan paloaseman tiloissa. He eivät ole koskaan tuoneet kaupungin tietoon, että paloasemalla olisi ikävä suorittaa varallaoloa. Mikäli he olisivat pyytäneet, heidät olisi vapautettu varallaolosta välittömästi. Heillä on myös ollut halutessaan mahdollisuus suorittaa varallaoloa muussa valitsemassaan paikassa.

Viranhaltijat ovat varalla ollessaan viettäneet aikaa vapaasti varallaoloalueellaan (kunta, taajama tai muu sellainen) ja osa myös omassa kodissaan. He ovat näin olleen voineet liikkua omassa henkilökohtaisessa elinympäristössään. Kaupunki ei ole valvonut henkilön oleskelupaikkaa varallaolon aikana. Viranhaltijoiden liikkumisalue on ollut hyvin laaja: varallaolijat ovat voineet oleskella ja liikkua virka-autolla kunnan taajama-alueella ja sen ulkopuolella taajaman läheisyydessä. Virka-autolla liikkumisalueen säde on ollut noin 10 kilometriä taajamasta. Kaupunki ei ole ottanut kantaa siihen, missä paikassa viranhaltijan tulee olla varallaoloaikana. Ottaen huomioon viranhaltijoiden asemapaikat, jotka kaikki ovat maaseutumaisia taajamia, on liikkumisalue varallaoloaikana ollut laaja.

Viranhaltijoilla ei ole ollut varallaoloaikana mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä työhön liittyviä velvollisuuksia. Varallaolon aikana he ovat voineet olla ja liikkua vapaasti alueellaan: olla kotona ja tehdä kotiasioita esimerkiksi perheen kanssa tai kutsua vieraita kylään, harrastaa liikuntaa tai muuta toimintaa tai tehdä muita asioita, joista on nopeasti irrottauduttavissa. Erilaisten asioiden hoito lähitaajamassa/ kunnan alueella on ollut mahdollista. He ovat voineet käydä kaupassa ja muutoin liikkua valitsemallaan alueella. Rajoituksena vapaa-aikaan viranhaltijan on tullut olla toiminta-alueellaan, toimintakuntoinen (kuten päihteetön) ja valmiina ottamaan omaa toimintaa koskevat hälytykset vastaan.

Viranhaltijat ovat varallaoloaikana voineet valintansa mukaan oleskella myös paloaseman tiloissa, joissa he, kuten pelastuslaitoksen henkilöstö muutoinkin, ovat voineet viettää aikaa

myös vapaa-ajallaan. Yleisesti palomiehillä on mahdollisuus muun muassa remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita paloasemalla, ja siellä vietetään vapaa-aikaa ja urheillaan. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa voi siis viettää tavanomaista vapaa-aikaa.

A, C ja I ovat voineet muutoin tehdä täysin samoja asioita samalla alueella, mutta he eivät käytännössä ole voineet viettää varalla ollessaan aikaa omassa kodissaan, koska ovat itse halunneet asua 20–40 kilometrin etäisyydellä paloasemasta, johon he ovat varallaoloa suorittaneet. Tämä on ollut heidän oma valintansa. He ovat virkaa vastaan ottaessaan tienneet, että virka sisältää varallaoloa. He ovat olleet tietoisia siitä, että kysymyksessä on vapaamuotoinen varallaolo.

Viranhaltijat ovat voineet varalla ollessaan oleskella laajalla alueella, harrastaa normaaleja vapaa-ajan toimintojaan omassa kodissaan ja/tai muualla valitsemallaan alueella. Tavoitteena on maakunnallisesti tarkasteltuna ollut ehtiä pelastuskohteeseen hälytyksestä saapumisen jälkeen II-riskialueella pääsääntöisesti (50 prosentissa tehtävistä) keskimäärin 10 minuutissa ja III-riskialueilla 20 minuutissa. Asiaa tarkasteltaessa huomioitavaa on, että pelastustehtävissä lähtökohtana on, että kohteeseen ajetaan nopeudella 1 km/min. Tämä antaa varallaolijalle mahdollisuuden olla varalla ollessaan laajalla alueella. Huomioitavaa on myös se, että palomiehen ammattitaitoon kuuluun nopea lähtö, ja palomiehet ovat jo pelastuslainkin perusteella velvollisia pelastustehtäviin ilman mitään varallaoloa.

Oikeudenkäyntikuluista

Vaikka kanne menestyisi, asia on ollut oikeudellisesti epäselvä, ja Kunnallisella työmarkkinalaitoksella ja Kuopion kaupungilla on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin, joten asianosaiset tulee siinä tapauksessa määrätä pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

TODISTELU

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Kunnallisen pääsopimuksen 13 §:n tarkoittama paikallinen virka- ja työehtosopimus Pohjois-Savon alueelliseen pelastustoimeen siirtyvän teknisen sopimuksen ja KVTES:n alaisen henkilöstönpalvelussuhteen ehdoista 6.2.2004

2. Toimiohjeet 23.12.2008 ja 17.10.2011

3. Ote Pronto-järjestelmästä, Suonenjoen asema

4. a) Sopimus ensivastetoiminnasta

4. b) Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin ensihoitopalvelun palvelutasopäätös 1.1.2014

4. c) Pohjois-Savon pelastuslaitoksen tiedote 10.7.2015

5. Pohjois-Savon pelastuslaitoksen johtotiimin kokouspöytäkirja

6. N:n sähköposti 1.10.2015

7. Toimenkuvaukset

8. Pelastuspäällikön määräys 5.7.2010

9. Kuvakaappaus Kuopion kaupungin Internet-sivuilta (22.12.2014)

10. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012

11. O:n esitys 22.5.2000

12. EVY INFO 1/2016

13. P:n sähköposti 20.6.2019

Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet

1. Ote kaupungin internetsivuilta

2. Pelastuslaitoksen varallaolo-ohje 2014

3. Pelastuslaitoksen tiedote 13.2.2006

4. Pöytäkirja paikallisesta neuvottelusta 16.1.2006

5. Paikallinen sopimus 6.2.2004 (=K1)

6. Tilasto hälytysten määrästä varallaoloaikana vuosina 2013–2018

7. Tervo-Vesanto-Karttula riskialueet:

8. Palvelutasopäätös 2013–2015

9. Palvelutasopäätös 2016–2019

10. Työterveyshuollon toimintasuunnitelma 2014–2015

11. Työterveyshuollon toimintasuunnitelma 2016

12. Työterveyshuollon toimintasuunnitelma 1.1.2017–31.12.2017

13. Työterveyshuollon toimintasuunnitelma 1.1.2018–31.12.2018

14. Toimiohje 16.11.2004. Varallaoloaikana tehtävät työt

15. Toimiohje 17.10.2011 (=K2)

16. Toimiohje 21.9.2015

17. Toimiohje 3.11.2015

18. Lomake kuormittuneisuuden arviointiin liittyen varallaoloon

19. Asemakohtaiset lähtöaikaluokat varallaoloaikana

20. Asemakohtaiset riskiruudut selitteineen

21. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohje 2012

22. Ote KVTES 1971

23. Otteita KVTES:n varallaolomääräyksestä

Kantajan henkilötodistelu

1. E, todistelutarkoituksessa

2. B, todistelutarkoituksessa

3. I, todistelutarkoituksessa

4. C, todistelutarkoituksessa

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. O, pelastusjohtaja, Pohjois-Savon pelastuslaitos, todistelutarkoituksessa

2. Q, pelastuspäällikkö

3. P, palopäällikkö

4. R, palomestari

5. S, palomestari

6. T, palomies

7. U, pelastusjohtaja, Etelä-Savon pelastuslaitos

8. V, entinen Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkö

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Kysymyksenasettelu

Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko kanteessa mainittujen viranhaltijoiden ajanjaksolla 1.1.2013–31.12.2018 suorittama varallaolo luettava työajaksi.

Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Unionin oikeus

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana ”työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti”. Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”. Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luettava joko direktiivissä tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivissä ei säädetä niiden välimuodosta (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 30 kohta).

Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (tuomio 21.2.2018, Matzak, C-518/15, EU:C:2018:82, 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

Työaikadirektiivin tarkoituksena on vahvistaa vähimmäisvaatimukset, joilla pyritään parantamaan työntekijöiden elin- ja työoloja lähentämällä erityisesti työajan kestoa koskevia kansallisia säännöksiä. Lainsäädännön yhdenmukaistamisen tarkoituksena on taata työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempi suojelu takaamalla työntekijöille vähimmäislepoajat ja asianmukaiset tauot sekä säätämällä viikoittaiselle työajalle ylärajan. Direktiivin enimmäistyöaikaa ja vähimmäislepoaikaa koskevia eri vaatimuksia on pidettävä erityisen tärkeinä unionin sosiaalioikeuden sääntöinä, joita on sovellettava jokaiseen työntekijään ja joiden noudattamisen ei pidä olla pelkästään taloudellisista näkökohdista riippuvainen. Direktiivissä täsmennetään Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti vahvistettu perusoikeus, minkä vuoksi sitä on tulkittava kyseisen määräyksen valossa. Tästä seuraa erityisesti, että direktiivin säännöksiä ei voida tulkita suppeasti työntekijällä direktiivin perusteella olevien oikeuksien kustannuksella. (Suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 26–28 kohdat.)

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.

Euroopan unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan lausunut työaikadirektiiviin sisältyvän työajan määritelmän tulkinnasta. Tuomiossa Simap (tuomio 3.10.2000, C-303/98, EU:C:2000:528) kyse oli terveyskeskuksien ensiapuyksiköissä työskentelevien lääkäreiden päivystysajasta. Osan tästä ajasta lääkäreiden edellytettiin olevan henkilökohtaisesti paikalla työpaikallaan, mutta muina aikoina heidän piti olla pelkästään ”tavoitettavissa”. Kyse oli työajasta siltä osin kuin päivystysaikana lääkäreiden edellytettiin olevan työpaikalla. Vaikka todellisuudessa tehty työ vaihteli olosuhteiden mukaan, lääkäreille asetetun velvollisuuden olla paikalla ja käytettävissä työpaikalla harjoittaakseen ammattitoimintaansa oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Sen sijaan se aika, jonka lääkärit olivat työnantajansa käytettävissä siten, että heidät oli voitava tavoittaa, oli lepoaikaa. Tässä tilanteessa lääkärit saattoivat järjestää ajankäyttönsä siten, että heillä oli vähemmän velvoitteita, ja keskittyä omiin asioihinsa. (Tuomion 48–50 kohdat.)

Tuomio Jaeger (tuomio 9.9.2003, C-151/02, EU:C:2003:437) koski sairaalalääkäriä, joka oli velvollinen viettämään päivystysajan työnantajansa tiloissa. Hänellä oli sairaalassa käytettävissään huone, jossa oli vuode ja jossa hänellä oli lupa nukkua silloin, kun häntä ei pyydetty työskentelemään. Unionin tuomioistuin totesi, että tällaiset jaksot, jolloin lääkäri ei tee työtä, kuuluvat erottamatta lääkärin fyysistä paikallaoloa sairaalassa edellyttävään päivystysjärjestelmään, sillä säännöllisestä työajasta poiketen kiireellisten toimenpiteiden tarve riippuu olosuhteista eikä sitä voi suunnitella etukäteen. Tuomioistuimen mukaan ratkaisevana oli pidettävä sitä, että lääkäreillä oli velvollisuus olla fyysisesti paikalla työnantajan määrittämässä paikassa ja tämän käytettävissä, jotta he voisivat tarvittaessa välittömästi suorittaa työtehtäviä. Näiden velvollisuuksien, joiden vuoksi lääkäreiden oli mahdotonta valita oleskelupaikkaansa varallaolojaksoina, oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Tätä johtopäätöstä ei muuttanut se, että työnantaja oli antanut lääkärin käyttöön lepohuoneen, jossa tämä saattoi oleskella niin kauan kuin hänen työsuoritustaan ei tarvittu. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lääkäreiden oli päivystysjaksojen aikana oltava poissa sekä perheidensä luota että sosiaalisista ympyröistään, ja heillä oli ajankäytössään vähemmän liikkumavaraa silloin, kun heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista. Näissä olosuhteissa kyse ei ollut lepoajasta vaan työajasta. Unionin tuomioistuin lisäsi, ettei sen tulkintaa työajan käsitteestä voitu kyseenalaistaa väitteillä taloudellisista ja organisatorisista vaikutuksista, joita aiheutuisi tiettyjen jäsenvaltioiden mukaan, jos tällaista aikaa pidettäisiin työaikana. (Tuomion 60–66 kohdat. Ks. myös tuomio 1.12.2005, Dellas ym., C-14/04, EU:C:2005:728 ja määräys 4.3.2011, Grigore, C-258/10, EU:C:2011:122.)

Tuomiossa Matzak (tuomio 21.2.2018, C-518/15, EU:C:2018:82) unionin tuomioistuin katsoi, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi. Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden. Tuomioistuin korosti myös sitä, että työaikadirektiivin 2 artiklassa tarkoitetun työajan käsitteen ominaispiirteisiin ei kuulu työntekijän työnteon intensiivisyys tai tehokkuus. Varallaoloaikaa, jonka työntekijä vietti kotonaan siten, että hänen oli vastattava työnantajansa hälytyksiin kahdeksassa minuutissa, ja jolla rajoitettiin erittäin huomattavasti mahdollisuuksia harjoittaa muita toimintoja, oli pidettävä työaikana. (Ks. tuomion 53–66 kohdat.)

Tuomiossa Stadt Offenbach am Main (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-580/19, EU:C:2021:183) kyse oli palomiehestä, joka työskenteli ryhmänjohtajana saksalaisen kaupungin palolaitoksella. Varalla ollessaan palomiehen tuli olla jatkuvasti puhelimitse tavoitettavissa ja pidettävä työvaatetuksensa ja työnantajan hänen käyttöönsä antama virka-ajoneuvo mukanaan. Toisinaan hänen oli lähdettävä tehtäväpaikalle tai työpaikalleen. Hänen oli valittava oleskelupaikkansa niin, että hän hälytyksen sattuessa pääsi työvaatetukseen pukeutuneena virka-ajoneuvolla etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen 20 minuutissa kyseisen kaupungin rajalle.

Työtuomioistuin tuomion eri kieliversiot huomioon ottaen toteaa tuomiosta seuraavaa.

Unionin tuomioistuin totesi aiempaan käytäntöönsä ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan viitaten, että direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Tuomion 38 ja 39 kohdat.)

Jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti lukea työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luettava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä. Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työnantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden tehtävien keskimääräiseen lukumäärään, joita työntekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan päivystysjakson aikana. (Tuomion 44 ja 45 kohdat.)

Ensinnäkin kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon, mitä seurauksia työntekijän mahdollisuudelle päättää vapaasti ajankäytöstään on sen ajan lyhyydellä, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tullessa ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle saapumista (tuomion 46 kohta). Työpaikkana on pidettävä paikkaa, jossa työntekijän on harjoitettava toimintaa työnantajan määräysten mukaisesti, myös silloin, kun tämä paikka ei ole se paikka, jossa hän tavallisesti suorittaa työtehtäviään (tuomion 35 kohta). Tuomioistuin viittasi (tuomion 46 kohta) myös julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 89–91 kohtiin, joissa julkisasiamies totesi, että ratkaisevia tekijöitä varallaoloajan luokittelemisessa ovat työnantajan asettamien velvoitteiden voimakkuus ja erityisesti aika, jonka kuluessa kutsuun on reagoitava. Reagointiaika kutsun tullessa on ratkaiseva tekijä, sillä se vaikuttaa välittömästi niin objektiivisesti kuin yksiselitteisesti työntekijän vapauteen keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiinsa ja levätä. Muutaman minuutin reagointiaika kutsun tullessa ei anna mahdollisuutta suunnitella omaa lepoaikaa edes muutoksiin varautuen. Kohtuullinen reagointiaika kutsun tullessa sitä vastoin antaa työntekijälle mahdollisuuden keskittyä muuhun toimintaan varallaoloaikana, vaikka hän onkin tietoinen siitä, että hänet saatetaan kutsua töihin.

Unionin tuomioistuin korosti, että päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole direktiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa. Reaktioajan vaikutusta on kuitenkin arvioitava vasta sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa on tarvittaessa huomioitu yhtäältä muut varallaolijalle asetetut velvoitteet ja toisaalta hänelle varallaoloajalle myönnetyt järjestelyt ja edut (ru. förmåner, sa. Erleichterungen). (Tuomion 47–48 kohdat.)

Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen tai etujen osalta merkityksellinen on myös varallaolijan käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).

Työtuomioistuin toteaa, että edellä tuomion 49 kohdassa mainittujen seikkojen on katsottava olevan esimerkkejä reaktioaikaan liittyvistä sellaisista erityisesti merkityksellisistä, asiaa kokonaisuutena arvioitaessa tarvittaessa huomioon otettavista velvoitteista, järjestelyistä tai eduista, joita varallaolijalle on voitu asettaa tai myöntää (ks. esim. tuomion saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joissa mainitut seikat tuodaan esiin esimerkkeinä).

Toiseksi on reaktioajan ohella otettava huomioon hälytystiheys, eli se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa, jos tämä on objektiivisesti arvioitavissa. Jos työntekijä kutsutaan töihin keskimäärin useita kertoja yhden päivystysjakson aikana, hänellä on vähemmän liikkumavaraa päättää vapaasti ajankäytöstään ajanjaksoina, joina hän ei tee aktiivisesti töitä, kun otetaan huomioon, että ne keskeytyvät toistuvasti. Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, jos työntekijältä päivystysjaksonsa aikana tavallisesti edellytettävät tehtävät (”interventiot”) ovat pitkäkestoisia. Tästä seuraa, että jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, nämä ajanjaksot kokonaisuudessaan ovat lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että työntekijä kutsutaan päivystysjaksoinaan työhön keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että näitä ajanjaksoja olisi pidettävä työaikadirektiivissä tarkoitettuna lepoaikana, jos sen ajan, jonka kuluessa työntekijän edellytetään palaavan työtehtäviään suorittamaan, vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuttaan käyttää vapaasti näinä ajanjaksoina aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista. (Tuomion 50–53 kohdat.)

Unionin tuomioistuin täsmensi vielä, että arvioitaessa, onko päivystysjakso direktiivissä tarkoitettua työaikaa, voidaan ottaa huomioon ainoastaan velvoitteet, jotka työntekijälle on asetettu joko asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä, työehtosopimuksessa tai hänen työnantajansa taholta erityisesti työsopimuksessa, työpaikan säännöissä tai työntekijöiden päivystysvuorojen jakamista koskevassa järjestelmässä. Sen sijaan ei voida ottaa huomioon organisatorisia vaikeuksia, joita päivystysjakso voi aiheuttaa työntekijälle ja jotka eivät johdu tällaisista velvoitteista, vaan jotka aiheutuvat esimerkiksi luonnon olosuhteista tai työntekijän omasta vapaasta valinnasta. Niinpä yhtäältä se, että työntekijän vapaasti valitsema kotipaikka on huomattavan etäällä paikasta, jonne hänen on päästävä tietyssä ajassa päivystysjaksonsa aikana, ei sinällään ole merkityksellinen arviointiperuste, jotta koko tätä ajanjaksoa voitaisiin pitää direktiivissä tarkoitettuna työaikana, ainakaan silloin, kun tämä paikka on hänen tavanomainen työpaikkansa. Tällaisessa tapauksessa kyseinen työntekijä nimittäin on voinut vapaasti arvioida mainitun paikan ja kotinsa välisen etäisyyden. (Tuomion 40–42 kohdat. Ks. myös suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Radiotelevizija Slovenija, C-344/19, EU:C:2021:182, 39–41 kohdat.)

Unionin tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi jäi, kohdistuiko kantajana olevaan työntekijään olosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen varallaoloaikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. (Tuomion 55 kohta.)

Tuomiossa Radiotelevizija Slovenija (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-344/19, EU:C:2021:182) pääasian kantaja oli erikoistunut teknikko, jonka oli yhdessä kollegansa kanssa huolehdittava useiden peräkkäisten päivien ajan vuoren huipulla sijaitsevan televisiolähetyskeskuksen toiminnasta. Hän päivysti kuusi tuntia päivässä siten, että hänen tuli tarvittaessa saapua lähetyskeskukseen yhdessä tunnissa. Lisäksi työntekijällä oli käytettävissään työpaikalla työsuhdeasunto, jossa hän ei kuitenkaan ollut velvollinen oleskelemaan jatkuvasti kyseisinä ajanjaksoina. Työn luonne, lähetyskeskuksen etäisyys hänen kodistaan sekä ajoittain hankala kulku lähetyskeskukseen tekivät hänen oleskelustaan lähetyskeskuksen läheisyydessä kuitenkin välttämätöntä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen oli kaikkien käsiteltävän asian olosuhteiden perusteella arvioitava, kohdistuiko kantajaan varallaolojärjestelmän mukaisten päivystysjaksojen aikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa (tuomion 56 kohta).

Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 työtuomioistuin katsoi, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.

KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa

TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:30 ensihoitajien oli tullut varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he olivat päässeet lähtemään ambulanssilla hälytystehtävään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Ambulanssi oli sijainnut lähellä varallaolijoiden majoittumistiloja. Varallaolijat olivat voineet vapaasti liikkua asemapaikan lähistöllä siten, että he olivat ehtineet ambulanssin luo 15 minuutissa. Sanotunlainen lähtövalmius oli lisännyt varallaolijoiden työhönsidonnaisuutta, mutta se ei yksinään voinut johtaa varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi. Varallaoloaikana työntekijät eivät olleet kantaneet mukanaan muuta varustusta kuin Virve-puhelinta ja mahdollista matkapuhelinta. Työaika oli alkanut siitä, kun varallaolija oli vastannut puheluun tai hälytykseen. Hän oli saattanut joutua työskentelemään myös hälytyksen ja ambulanssin 15 minuutin lähtövalmiusajan täyttymisen välisenä aikana ottaen Virve-puhelimen kautta vastaan hälytyskeskuksen antamia lisätietoja hälytyksestä. Tämän seikan ei kuitenkaan katsottu rajoittaneen työntekijän varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta siinä määrin, että sille olisi tullut antaa asiaa arvioitaessa merkitystä. Hälytykset eivät myöskään olleet toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Työntekijät olivat yhden tai kahden vuorokauden mittaisen työvuoronsa aikana kello 20 ja 8 välisen ajan varalla ollessaan tosiasiassa joutuneet yöpymään työpaikallaan, koska heidän kotinsa olivat sijainneet kaukana eri asemapaikoista. Tämä oli rajoittanut varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa ja lisännyt siten heidän työhönsidonnaisuuttaan. Sen ei kuitenkaan katsottu sellaisenaan tekevän varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä oli oikeus valita asuinpaikkansa.

Varallaolo oli kuitenkin järjestetty siten, että työtä oli teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet olivat sijainneet eri puolilla sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä oli tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä oli edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ollut ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari oli tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa. Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoi, että ensihoitajat olivat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika oli luettava työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:31 palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuon ajan katsottiin olevan niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevissa ratkaisussa TT 2021:33 ylipalomiehellä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle siten, että paloauto pääsi lähtemään asemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Edelleen ratkaisussa TT 2021:34 palomiehillä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin molemmissa ratkaisuissa vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä

Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2015:48 kyse oli siitä, oliko palomiehen varallaoloksi katsottua aikaa pidettävä työaikana, kun tämän tuli olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus katsoi, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika maan eri osissa on erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkaansa. (Tuomion 27 kohta.) Korkein oikeus katsoi, että viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät olleet tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi. (Tuomion 28 kohta.)

Tuomiossa KKO 2015:49 korkein oikeus taas katsoi, että sairaankuljettajien 15 minuutin lähtövalmius ei yksinään johtanut varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi, kun työntekijät olivat tosiasiallisesti pystyneet varallaoloaikana oleskelemaan muun muassa kotonaan. Varallaoloaikana sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus totesi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti sitä, että sairaankuljettajat eivät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he olivat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He olivat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ollut rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoi näillä perusteilla, että sairaankuljettajat eivät olleet varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana. (Tuomion 17 kohta.)

Henkilötodistelu

E on kertonut työskennelleensä Suonenjoen kaupungin palolaitoksella ja sittemmin Pohjois-Savon aluepelastuslaitoksella vuodesta 1981 lukien. Varallaoloon liittyviin velvoitteisiin ei ollut tullut aluepelastuslaitokseen siirryttäessä 1.1.2004 lukien mitään muutosta. Tuolloin tehty paikallinen sopimus (K1) oli tarkoittanut velvoitetta ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin hälytyksen tullessa. Sopimusta oli sittemmin vuonna 2013 johtotiimin päätöksellä muutettu siten, että velvoite oleskella taajaman läheisyydessä oli supistettu taajaman alueeksi.

Yksikönjohtajavarallaoloon oli kuulunut velvollisuus vastaanottaa hälytys ja lähteä välittömästi paloasemalle samalla hälytystehtävää koskevia tietoja vastaanottaen ja tilanteen hoitamista suunnitellen. Paloasemalla varallaolija oli varmistanut, että tehtävälle oli riittävä miehistö ja että mukaan otettiin asianmukaiset varusteet ja välineet. Lisäksi oli tullut suunnitella nopein ajoreitti kohteeseen. Tämä toimintatapa oli muodostunut käytännöksi. Työnantaja ei ollut tuonut esiin, että hälytyksen tultua varallaolijan ei tarvitsisi heti lähteä. Työnantaja ei ollut myöskään antanut selvää vastausta siihen, missä ajassa paloasemalle oli varalla ollessa tultava. Varallaolijan olinpaikan osalta ei ollut määritelty mitään tiettyä etäisyyttä paloasemalta, vaan ratkaisevaa oli ollut se, että paloauto oli lähtenyt viidessä minuutissa tallista. E:n mukaan palopäällikkö O:n vuonna 2000 laatimassa esityksessä varallaolokorvauksen korottamiseksi oli selostettu todenmukaisesti varallaolovelvoitteiden sisällöstä kuten edellytetystä lähtövalmiudesta (K11). Lähtöaikaan ei ollut vaikuttanut se, missä riskiruudussa kohde oli sijainnut. Ylipäätään olisi ollut vaikea hahmottaa, missä riskiruudussa kohde sijaitsi.

Kaikille hälytyksille oli tullut lähteä. Yksikönjohtajavarallaolijalla oli ollut mahdollisuus käyttää päivystysautoa, jolla oli siirrytty asemalle. Autolla oli ollut lupa käydä myös esimerkiksi kaupassa, mutta sillä ei ollut saanut kyyditä siviilihenkilöitä. Päivystysauto oli tullut pitää jatkuvasti käyttökunnossa ja lähtövalmiina. E oli säilyttänyt varusteitaan asemalla, koska palomestari oli ohjeistanut, ettei onnettomuuspaikalle saanut mennä suoraan käymättä paloasemalla. Yksikönjohtajavarallaolijan oli tullut olla ensimmäisen hälytykselle lähtevän toimintayksikön mukana, ellei onnettomuuspaikka ollut sijainnut paloasemaa lähempänä. Oli selvää, ettei onnettomuuspaikan ohi ollut voinut ajaa, jos se oli sattunut olemaan matkalla paloasemalle. Hälytykselle oli lähtenyt myös sivutoimista henkilöstöä, jolla oli saattanut olla yksikönjohtajan pätevyys. Yksikönjohtajana oli toiminut kuitenkin aina vakinainen viranhaltija. Yksikönjohtajavarallaolijalla oli ollut vastuu tehtävästä hälytyksen vastaanottamisesta lähtien, ellei ylempi viranhaltija ollut ottanut vastuuta itselleen. Vuonna 2015 johtamisjärjestelmään oli tullut muutoksia, jotka eivät kuitenkaan olleet vaikuttaneet yksikönjohtajavarallaolijan vastuisiin (K6).

E oli tehnyt pelastustehtävien lisäksi ensivastetehtäviä, joille oli kiireellisimmillään tullut ehtiä alle kahdeksassa minuutissa (K4a-c). E on kertonut laatineensa asemavastaaville ja ensivastehenkilöstölle tiedotteen 10.7.2015 (K4c), jossa hän oli välittänyt ylempää annettuja ohjeita. Ensivastetehtävien kiireellisyys oli ilmennyt myös vuonna 2016 annetusta tiedotteesta (K12). Toteutuneita hälytyksiä ja toimintavalmiusaikoja oli käsitelty vuosittain erilaisissa palavereissa. Lähtöaikoja oli seurattu ja niitä tuli palopäällikkö P:n kesällä 2019 lähettämän viestin mukaan entisestään nopeuttaa (K13). Ensivastetehtävien osalta lähtö- ja toimintavalmiusaikoja oli valvonut sairaanhoitopiiri ja Valvira.

Varallaolo oli rajoittanut ajanviettotapoja. E oli varalla ollessaan esimerkiksi lukenut tai katsonut televisiota. Taajama-alueella oli voinut käydä kaupassa. Suonenjoen paloasemalla oli ollut majoitustilat, joita olivat käyttäneet esimerkiksi sellaiset varallaolijat, jotka eivät olleet voineet tehdä varallaoloa kotoaan käsin pitkän etäisyyden vuoksi. E oli itse asunut 550 metrin päässä paloasemasta. E oli osallistunut hälytyksille myös vapaa-ajaltaan.

B on kertonut työskennelleensä Suonenjoen paloasemalla palomiehenä vuodesta 2004 lukien. Varallaolo oli kuulunut virkatehtäviin. Työvuorolistaan merkitystä vuorosta ei ollut voinut kieltäytyä. B:n lähiesimies E oli antanut ohjeet hälytykselle lähtemisestä. Tehtävä oli tullut ottaa vastaan välittömästi, jonka jälkeen oli lähdetty paloasemalle. Kaikille tehtäville oli tullut lähteä ja niille oli pitänyt mennä paloaseman kautta, ellei onnettomuuspaikka ollut sijainnut lähempänä kuin paloasema. Paloasemalla oli tarkistettu, että resurssit olivat riittävät ja miten kohteeseen pääsi nopeimmin. Myös tarvittavat välineet oli haettava asemalta. Yksikönjohtajan oli tullut olla mukana ensimmäisessä toimintayksikössä. Yksikönjohtajalla oli ollut johtovastuu tehtävästä, ellei ylempi viranhaltija ollut ottanut sitä isommissa tilanteissa itselleen. Yksikköä ei ollut mahdollista johtaa etänä. Varalla ollessa oli tullut oleskella taajaman alueella. B:llä oli ollut käytössään pelastusauto, jossa varusteet olivat olleet mukana. Autoa ei ollut saanut käyttää omiin ajoihin ja se oli tullut pitää käyttökunnossa. Varallaolo oli rajoittanut ajankäyttöä ja normaaleja harrastusmahdollisuuksia. Isovanhemmat olivat käytännössä joutuneet hoitamaan lapsia. B oli kertonut työnantajan edustajille varallaolon kuormittavuudesta. Kuormittavuuden johdosta B oli siirtynyt Varkauden paloasemalle, jossa ei ollut tehty varallaoloa. B oli osallistunut hälytyksiin myös vapaa-ajaltaan.

I on kertonut työskennelleensä Suonenjoen paloasemalla vuosina 2008–2016. Varallaolovelvoitteet olivat olleet koko tuona aikana samansisältöiset. Virkasuhteen alussa palomestari W oli käynyt hänen kanssaan läpi virkaan kuuluvat varallaolovelvoitteet. Varallaolosta ei I:n käsityksen mukaan ollut voinut kieltäytyä, mutta vuorojen sijoitteluun oli ollut mahdollisuus vaikuttaa. Varallaolijalla oli ollut velvollisuus oleskella lähtövalmiina Suonenjoen taajamassa. I oli selvittänyt silloiselta riskienhallintapäällikkö O:lta, että hän sai majoittua paloaseman päivystystiloissa varalla ollessaan, sillä hän oli asunut 45 kilometrin päässä paloasemalta eikä ollut saanut tehdä varallaoloa kotoa käsin. Hänen esimiehensä oli majoittunut myös paloasemalla varalla ollessaan. I oli tehnyt varallaoloa myös Karttulaan (K8), jonne oli ollut I:n kotoa 28 kilometriä. Sinnekään I ei ollut saanut tehdä varallaoloa kotoa käsin. Varallaolovelvoitteet olivat siellä olleet samansisältöiset kuin Suonenjoella.

I oli tiedustellut esimieheltään W:ltä, missä ajassa paloasemalta piti lähteä kohteeseen. W oli vastannut I:lle, että viidessä minuutissa tuli lähteä, ja että siinä vaiheessa, kun muut hälytykseen osallistuvat saapuivat paloasemalle, I:n tuli olla asemalla valmiina johtamaan tehtävää. I oli tehnyt myös ensivastetehtäviä, joille oli ollut sama viiden minuutin lähtövalmiusaika tai jopa lyhyempi. Toteutuneet lähtöajat olivat olleet esillä vuosittain vuodenvaihteessa pidettävässä palopäällikön katsauksessa. Yleensä lähtöajat olivat olleet hyviä ja vastanneet riskialueiden tavoitteita. Kuitenkin aina oli kiinnitetty huomiota siihen, että olisi lähdetty vielä nopeammin.

I oli kokenut varallaolon kuormittavaksi, koska hän oli joutunut olemaan viikon joka kuukausi erossa perheestään ja pienistä lapsistaan. Hän oli kertonut tämän esimiehelleen palopäällikkö N:lle ja pyytänyt siirtoa toiseen toimipisteeseen. Tämä ei ollut kuitenkaan onnistunut. I oli varalla ollessaan käynyt taajaman alueella kaupassa, korjannut asemalla autoa ja käynyt aseman kuntosalilla ja saunassa. Hänellä oli ollut käytössään pelastuslaitoksen miehistöauto.

C on kertonut toimineensa palomestarin tehtävissä vuodesta 2010 lukien ja työskennelleensä vuodesta 2013 lukien Suonenjoella syksyyn 2016 asti. Hän oli toiminut päällystötehtävissä alueen muissakin kunnissa. C:n vastuualueita olivat hallinnollisesti olleet Suonenjoki, Rautalampi, Tervo ja Karttula sekä valmiuden eli palomestaripäivystyksen osalta myös Pielavesi, Keitele ja Vesanto. Yksikönjohtajin varallaolovelvoitteet olivat olleet samanlaiset kaikilla asemilla. Erityisesti A:sta C on kertonut, että tämä oli päivystänyt Rautalammin paloasemalla asuessaan Suonenjoella. Jossain vaiheessa A oli muuttanut Rautalammille ja voinut tuolloin päivystää kotoaan käsin, koska oli ollut taajaman alueella.

C:n esimies oli ollut palopäällikkö N. C:tä tehtävään perehdyttäessään N oli kertonut, että tehtävään kuului myös yksikönjohtajavarallaoloa. C oli asunut Rautalammilla 18 kilometrin päässä Suonenjoen asemalta. Hän oli kysynyt palopäälliköltä, saiko hän oleskella varalla ollessaan kotonaan. Palopäällikkö N oli selvittänyt asiaa pelastusjohtajalta ja todennut tämän jälkeen, että C:n oli päivystettävä Suonenjoella. C oli oleskellut varalla ollessaan paloaseman majoitustiloissa, mikä oli hänelle sallittu. Yksikönjohtaja oli saanut oleskella taajaman alueella varalla ollessaan. Kotoa päivystävät varallaolijat olivat asuneet yleensä alle 10 kilometrin päässä paloasemasta.

Varallaolosta ei ollut voinut kokonaan kieltäytyä, vaan se oli sisältynyt tehtävään. Varallaololistat oli tehty asemakohtaisesti. C oli laatinut listat Suonenjoen paloaseman osalta. Listat oli pyritty täyttämään tasapuolisesti, ja henkilökunnan toiveet oli huomioitu. Vuoroja ei ollut saanut jättää tyhjiksi. Tervon ja Karttulan alueella oli kuitenkin ollut varallaolovuoroja, joille ei ollut löytynyt lainkaan tekijöitä. Ketään ei kuitenkaan ollut määrätty varallaoloon. Palopäällikkö oli hyväksynyt listat.

Varalla ollessa sai oleskella taajaman alueella (K5). Hälytyksen tullessa oli tullut ryhtyä välittömästi töihin eli selvittämään mikä oli tehtävä ja missä, minkälaiset resurssit oli välitetty, mitä varusteita tarvittiin ja minkälaista reittiä kohteeseen pääsi nopeimmin. Yksikönjohtajan oli tullut lähteä kaikille tehtäville ja pääsääntöisesti asemalta ensimmäisen yksikön mukana, ellei onnettomuuspaikka sijainnut lähempänä kuin paloasema. Vaikka varallaoloringissä olisi ollut joku yksikönjohtajakelpoinen henkilö, tämä ei ollut vaikuttanut varalla olevan yksikönjohtajan velvollisuuksiin. Yksikönjohtaja oli ollut vastuussa kaikista keskisuurta pienemmistä tehtävistä. Keskisuurissa ja suurissa tehtävissä yksikönjohtaja oli vastuussa yksiköstään ja päivystävä palomestari oli vastannut kokonaisjohtamisesta kuten resursseista ja tiedottamisesta. Vuonna 2015 oli tehty muutos johtamisjärjestelyihin, joka ei ollut vaikuttanut virkasuhteisten yksikönjohtajavarallaolijoiden velvoitteisiin. C oli tehnyt myös ensivastetehtäviä, joille oli tullut lähteä yhtä nopeasti kuin pelastustehtävillekin. Ensimmäisen yksikön lähtö- ja toimintavalmiusaikojen toteutumista oli seurattu ja ne oli yhteisissä tilaisuuksissa käyty läpi vuosittain. C oli käynyt palopäällikön kanssa läpi Suonenjoen, Rautalammin, Tervon ja Karttulan tilastoja. Lähtöajat olivat olleet yleensä viiden minuutin molemmin puolin. Vuosittainen tarkastelu oli kohdistunut ensimmäisen yksikön lähtöaikoihin.

C oli kokenut varallaolon raskaaksi muun ohella tiukan lähtöaikavaatimuksen vuoksi. Hän oli tuonut tämän esiin esimiehilleen. Myös C:n alaiset olivat ottaneet esille varallaolon raskauden ja epäselvyyden. C:n varallaolovuorojen aikana oli tullut hälytys noin joka toinen vuorokausi. Hälytystaajuudella ei ollut ollut merkitystä rasittavuuden kannalta.

C on kertonut tunteneensa varallaolosta tehdyn paikallisen sopimuksen (K1, V5) ja että sen mukaan yksikönjohtajavarallaolijan tuli oleskella taajaman läheisyydessä ja lähteä välittömästi hoitamaan tehtävää.

Pelastusjohtaja O on kertonut toimineensa Pohjois-Savon pelastuslaitoksen riskienhallintapäällikkönä 1.1.2004 lukien ja nykyisessä virassaan vuodesta 2011 lukien. O toimi maakunnan korkeimpana pelastusviranomaisena. Hän on kertonut, että pelastustoiminnan suunnittelua ohjasi valtakunnallisesti sisäasiainministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje vuodelta 2012 ja maakuntatasolla pelastustoiminnan palvelutasopäätös, joka perustui suunnitteluohjeeseen. Seurantajärjestelmään oli kirjattu sekä virka-aikana että sen ulkopuolella tapahtuneet hälytykset. Tavoitteita ja toteutumia oli käyty läpi johtoryhmässä toimialueittain ja tarvittaessa paloasemittain. Yksittäisten henkilöiden toimintavalmiusaikoja ei kuitenkaan ollut seurattu. Maakunnan tilanteesta oli raportoitu aluepelastuslautakunnalle. Pelastustoimen toimintavalmiuden suunnitteluohjeen 2012 (V21 s. 14) mukaan II-riskiluokassa lähtöaika 1–5 minuuttia tarkoitti sitä, että vakinaisilla paloasemilla lähtöaikatavoite oli välitön ja sopimuspalokunnilla viisi minuuttia. Näiden tavoitteiden perusteella oli laadittu palvelutasopäätös, jossa lähtövalmiusaikaa ei ollut määritelty.

Vuonna 2004 tehtyyn paikalliseen sopimukseen (V5) ei myöskään ollut haluttu kirjata mitään tiettyä lähtövalmiusaikavaatimusta, koska sopimuksella oli tarkoitus mahdollistaa joustava järjestelmä koko maakunnan alueelle. O oli ollut mukana vuonna 2005 joulukuussa paikallisessa neuvottelussa, jossa oli sovittu, että toiminta-aikatavoite II-riskialueella olisi 10 minuuttia (V4). Tammikuussa 2006 ohje oli kuitenkin kumottu, koska ohje oli ollut ristiriidassa paikallisen sopimuksen kanssa (V3), jossa lähtövalmiusaikaa ei ollut määritelty. Paikallisen sopimuksen (V5) mukaisesti varallaolijan tuli oleskella taajama-alueen läheisyydessä. Kiuruveden palomestari X oli vuonna 2013 tehnyt aloitteen toimiohjeen selkeyttämiseksi siltä osin, minkä taajaman alueella varallaolija saattoi liikkua. Epäselvyys oli syntynyt, koska Kiuruvedellä oli useita taajamia. Asia oli käyty läpi johtotiimissä, jossa oli päädytty siihen, että varallaolija sai liikkua sen taajaman läheisyydessä, jonka alueella paloasema sijaitsi (K5). Liikkumisaluetta ei tässä yhteydessä ollut supistettu eikä uutta ohjetta ollut katsottu tarpeelliseksi tehdä.

Varallaoloaikana hälytys oli mennyt varallaolijoiden lisäksi vapaalla oleville viranhaltijoille ja sivutoimiselle henkilöstölle. Hälytyksille oli lähtenyt keskimäärin 5–6 henkilöä. Yksikönjohtajavarallaolijaa ei ollut määrätty olemaan kaikilla hälytyksillä mukana. Työnantaja ei ollut antanut määräystä siitä, tuliko varallaolijan ensin mennä paloaseman kautta vai suoraan onnettomuuspaikalle. Tämä oli asia, joka oli ratkaistava tapauskohtaisesti. Pelastuslaitos ei ollut myöskään kieltänyt varallaolijan oleskelua paloasemalla varalla ollessaan. Ensivastetehtävissä varallaolovelvoitteet olivat olleet samansisältöiset.

Aluehallintovirasto oli tehnyt vuonna 2014 tarkastuksen, jossa oli kiinnitetty huomiota varallaolotuntien määriin. Virasto oli ohjeistanut varallaolon enimmäistuntimääräksi 1.650 tuntia vuodessa. Henkilöstölle oli tehty kysely, josta oli ilmennyt henkilöstön olevan halukas tekemään ohjetta enemmän varallaolotunteja. Tämän johdosta perustuntimääräksi oli määritelty 1.800 tuntia ja enimmäismääräksi 2.300 tuntia. Työsuojelun kanssa oli laadittu ohje ja menetelmä, jonka mukaan kuormittuneisuutta oli arvioitu. Varallaolotuntimäärää oli voitu laskea kuormituksen tai muun syyn takia (V2). Jos henkilö oli ilmoittanut, ettei hän halunnut tehdä varallaoloa, asiasta oli järjestetty kolmikantainen keskustelu ja kuormittavuutta oli ryhdytty selvittämään.

Varallaoloon ei ollut pakko osallistua, vaan siitä oli saanut jäädä kokonaankin pois. Myös vuorojen sijoitteluun oli ollut mahdollisuus vaikuttaa. Karttulan ja Tervon alueella oli ollut tilanteita, joissa varallaolovuorossa ei ollut ollut ketään. Tästä huolimatta ketään ei ollut määrätty varallaoloon, vaan tilanteet oli yleensä hoidettu nostamalla läheisen paloaseman valmiutta. Hälytyksien määrä varallaolovuoron aikana oli ollut kaiken kaikkiaan vähäinen (V6).

Johtamisjärjestelmää oli vuonna 2015 muutettu siten, että yksikönjohtajille oli tullut tueksi vakinaisilla paloasemilla olevat paloesimiehet, jotka seurasivat vuorokauden ympäri kaikkia alueensa hälytyksiä ja menivät tarvittaessa onnettomuuspaikalle sekä ottivat johtovastuun. Lisäksi heidän yläpuolellaan järjestelmässä olivat varallaolossa olevat palomestarit ja maakunnallinen päivystävä palomestari Kuopiossa.

Pelastuspäällikkö Q on kertonut työskennelleensä ennen nykyistä virkaansa Varkaudessa palomestarina ja palopäällikkönä. Muun ohella varallaolon ohjeistaminen operatiivisena asiana oli kuulunut Q:n tehtäviin. Q ei kuitenkaan ole tiennyt mahdollisista paloasemakohtaisista tai yksilökohtaisista ohjeista, eikä hän ollut ollut kanteessa tarkoitettuihin henkilöihin nähden esimiesasemassa. Q on kertonut pääosin samalla tavoin kuin O varallaolo-organisaatiosta ja varallaolijoille asetetuista edellytyksistä. Hän on kertonut, että hänen tehtäviinsä oli kuulunut muun ohella koko pelastuslaitoksen yksiköiden toiminta-aikojen seuraaminen. Yksittäisten henkilöiden tai asemien lähtöaikoja ei ollut seurattu johtotiimissä, ainoastaan maakunnallisia kokonaisaikoja. Asemakohtaisissa palavereissa hän ei ollut ollut mukana.

Pronto-järjestelmästä Q on kertonut, että kyse oli tilastointijärjestelmästä, ei toiminnanohjausjärjestelmästä. Hän on kertonut tehneensä Pronto-järjestelmään Suonenjoen asemaa koskevat kirjaukset vuoden 2011 osalta, koska asemavastaava ei ollut sitä tehnyt (K3). Varalla olevan miehistön lähtövalmiudeksi hän oli kirjannut viisi minuuttia, mikä oli perustunut edellisen vuoden lähtövalmiuskirjaukseen. Suonenjoen palomestari W oli täyttänyt edellisen vuoden lomakkeen ja määritellyt lähtövalmiudeksi viisi minuuttia. Q on kertonut poistaneensa lähtöaikavaatimuksia Prontosta vuonna 2019 ja siten korjanneensa merkinnät oikeaksi. Toisaalta Q on kertonut, että järjestelmän lähtövalmiusmerkinnät oli kirjattu toteutuneiden lähtöaikojen perusteella ja että sittemmin lähtöajat olivat eri asemilla kirjausten perusteella pidentyneet.

Varallaoloon oli tullut osallistua, jos se kuului toimenkuvan mukaisiin virkatehtäviin (K7). Varallaolo oli kuitenkin ollut vapaaehtoista, ja siitä oli ollut lupa kieltäytyä. Varallaolijalla oli ollut mahdollisuus majoittua paloasemalla kauempana asuessaan ja käyttää pelastusajoneuvoa. Velvoitteet ensivastetehtävien varallaolossa olivat olleet vastaavat kuin pelastustoimentehtävissäkin. Siitä, oliko varallaolijan tullut mennä pelastuspaikalle suoraan vai paloaseman kautta, ei ollut annettu ohjeistusta, vaan valinta perustui henkilön omaan harkintaan ja tehtävän luonteeseen. Varallaolijalta ei ollut edellytetty ensimmäiseen toimintayksikköön ehtimistä. Varallaoloringissä oli ollut useampia yksikönjohtajapätevyyden omaavia henkilöitä. Päivystävä palomestari oli seurannut hälytystehtäville lähetettyjen yksiköiden toimintaa ja tuki sitä. Yksittäisten henkilöiden toiminta-aikoja ei ollut seurattu eikä sanktioitu.

Hälytyksen tultua varallaolijan oli tullut ottaa hälytys vastaan ja ryhtyä hälytyksen edellyttämiin toimenpiteisiin. Jos hälytys oli edellyttänyt kohteeseen lähtemistä, varallaolija oli pukenut päälleen työvaatteet ja lähtenyt laitoksen autolla liikkeelle tai siirtynyt paloasemalle. Hälytyskeskuksesta oli saattanut tulla asiaa koskevia lisätietoja matkan aikana.

Palopäällikkö P on kertonut toimineensa vuodesta 2004 lukien Leppävirralla palomestarina, vuodesta 2011 lukien Etelä-Savon pelastuslaitoksen palopäällikkönä ja marraskuusta 2017 lukien Pohjois-Savon pelastuslaitoksen palopäällikkönä. P vastasi eteläisestä (Varkauden) toimialueesta, johon kuului kymmenen paloasemaa. Hänen tehtävänsä olivat pääasiassa hallinnollisia ja lisäksi hän vastasi paloasemavastaavana Varkauden paloaseman toiminnasta. Varallaoloa koskevat velvoitteet olivat olleet kaikilla asemilla samansisältöiset. Jokaisella asemalla oli ollut vähintään yksi yksikönjohtajavarallaolija. Varallaolo oli ollut vapaamuotoista. Se oli kuulunut virkavelvollisuuksiin, mutta siihen ei ollut erikseen määrätty ketään. Asemavastaava oli suunnitellut varallaolovuorot varallaolijoiden kanssa yhteistyössä. Jos varallaoloon ei ollut saatu riittävää miehitystä, asia oli hoidettu toimialueen sisäisin siirroin tai valmiutta oli nostettu naapuriasemilla. Varallaolijat olivat osallistuneet hälytyksiin huomattavan usein myös vapaa-ajallaan.

Varallaolijoiden oli tullut paikallisen sopimuksen mukaisesti oleskella taajaman läheisyydessä. Varallaolijat olivat käytännössä asuneet enintään noin 10 kilometrin päässä paloasemasta. Heillä oli ollut mahdollisuus käyttää pelastusautoa, jolla he olivat voineet ajaa myös suoraan kohteeseen harkintansa mukaan. Työnantaja ei ollut edellyttänyt, että yksikönjohtajavarallaolijoiden olisi tullut olla mukana ensimmäisessä paloasemalta lähtevässä yksikössä. Heidän oli tullut kuitenkin varmistaa, että tehtävään lähti riittävä määrä miehistöä. Ensivastetehtäviin ei ollut annettu erityisohjeistusta vaan ne tuli hoitaa kuten muutkin hälytykset.

Jos varallaolija ei ollut asunut taajaman läheisyydessä, hän oli voinut majoittua varallaoloaikana myös paloasemalla. P:n tiedossa ei ollut ollut, että tällaisissa tilanteissa varallaolijoita olisi koskenut jonkinlaiset erityisrajoitteet.

Varallaolijoille ei ollut määritelty mitään tiettyä lähtövalmiusaikaa. Hälytyksille oli joka tapauksessa lähdettävä viivytyksettä. Vaikka Pronto-järjestelmästä oli saatu tarvittaessa selville toimintayksikköjen lähtöajat, yksittäisen varallaolijan lähtöaikoja ei ollut seurattu. P oli 20.6.2019 lähettänyt sähköpostitse eteläisen toimialueen paloasemien päätoimisille henkilöille tiedon johtoryhmän kokouksessa käsitellyistä asioista (K13). Viestissä oli todettu, että lähtöaikaa tuli saada edelleen nopeammaksi. Viesti oli liittynyt kuitenkin maakunnallisen toimintavalmiusajan tarkasteluun. Palvelutasopäätöksiä ja sen vaatimuksia (V8, V9) oli käyty läpi asemavastaavien kanssa, joiden oli tiedettävä, mitä toimintavalmiuden suhteen oli luvattu.

Palomestari R on kertonut toimineensa nykyisessä virassaan Nilsiän paloaseman asemavastaavana vuodesta 2006 lähtien (entinen Iisalmen toimialue). Hän oli tehnyt myös sijaisuuksia Juankosken paloasemalla. R oli suunnitellut ja hyväksynyt varallaolovuorolistat. Listat oli tehty kahdeksi kuukaudeksi kerrallaan ja ne oli käyty yhdessä varallaolijoiden kanssa etukäteen läpi. Vuoroihin oli saanut tehdä muutoksia ja niitä oli saanut vaihtaa. Juankoskella listat oli tehty samalla tavalla. Varallaoloon osallistuminen oli kuulunut virkatehtäviin, mutta yksittäisen vuoron oli saanut jättää tekemättä. R oli osallistunut myös yksikönjohtajavarallaoloon. Varalla ollessa oli ollut mahdollisuus käyttää pelastusautoa. Autolla oli saanut liikkua taajamassa ja sen läheisyydessä. R:llä itsellään oli ollut autossa mukanaan haalarit sekä Virve- ja matkapuhelin. Nilsiän asemalla oli ollut varallaolo-ohje, jossa ei ollut määritelty mitään erityistä toimintavalmiusaikaa. Itse hän oli kokenut, että hälytykselle oli pyritty lähtemään niin nopeasti kuin oli pystynyt. R oli mennyt yleensä suoraan hälytyskohteeseen, ellei ensin ollut tarvetta käydä asemalla katsomassa, millainen kalusto oli tarpeen ottaa mukaan. R oli osallistunut myös ensivastetehtäville. Niille oli lähdetty samalla tavalla kuin pelastustehtävillekin. Varallaolovelvoitteiden sisältö oli ollut molemmilla asemilla sama. R ei ollut kokenut varallaoloa rajoittavaksi, ja hän oli osallistunut tehtäville myös vapaa-ajaltaan.

Palomestari S on kertonut työskennelleensä vuodesta 2012 lukien Pohjois-Savon pelastuslaitoksella Keiteleen, Pielaveden, Vesannon, Suonenjoen, Tervon, Karttulan ja Rautalammin alueilla. S oli muun ohessa seurannut asemien varallaolokertymiä, suunnittelut vuorolistoja ja osallistunut myös itse yksikönjohtajavarallaoloon. S oli tehnyt varallaolovuoroja Keiteleellä, Pielavedellä, Vesannolla ja Karttulassa. Vuorot oli merkitty joko tyhjälle listalle tai vaihtoehtoisesti ne oli laadittu kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Varallaolo oli sisältynyt virkatehtäviin. Varallaolovelvoitteiden sisältö oli ollut kaikilla asemilla sama ja samalla tavalla oli myös käytännössä toimittu. Varalla ollessa oli tullut oleskella taajaman läheisyydessä ja olla tavoitettavissa. S oli tehnyt varallaoloa kotoaan käsin asuessaan 11 kilometrin päässä paloasemalta. Mitään lähtövalmiusaikaa ei ollut asetettu. Tästä oli käyty työpaikalla myös keskustelua. S:n mukaan tärkeintä oli ollut, että toimenpiteisiin oli ryhdytty välittömästi. Päivystäjällä oli ollut mahdollisuus käyttää päivystysautoa. Hälytyksen tultua kohteeseen oli saattanut mennä myös suoraan, jos oli varmistanut sen, että paloasemalta oli lähdössä riittävä miehistö ja asianmukainen kalustus. Myös S:llä oli ollut auto käytössään ja hän oli käyttänyt sitä virka-ajojen lisäksi harrastusmenoihin tai kaupassa käynteihin. S ei ollut kokenut varallaoloa arkisia toimiaan rajoittavaksi. Hän oli varalla ollessaan oleskellut kotona perheensä kanssa, käynyt harrastuksissaan ja esimerkiksi kaupassa. Keiteleellä oli ollut noin 3-4 hälytystehtävää viikossa varallaolon aikana. Kerran vuodessa asemalla oli käyty läpi lähtö- ja toimintavalmiusaikoja, mutta yksittäisen varallaolijan aikoja ei ollut seurattu. Ensivastetehtäville oli lähdetty samalla tavalla kuin pelastustehtävillekin. Yksikönjohtajan tehtävä oli ollut varmistaa, että tehtävään lähti riittävä miehistö ja asianmukainen kalusto ja että tehtävä tuli hoidettua. Myös päivystävä esimies oli hälytystilanteessa tukena.

Palomies T on kertonut työskennelleensä Rautavaaran paloasemalla vuodesta 2012 lukien. T oli osallistunut yksikönjohtajavarallaoloon. Varallaolo oli ollut vapaaehtoista ja siitä oli ollut mahdollisuus kieltäytyä, jos tunteja oli kertynyt vuodessa liikaa. Varallaolovuorolistat oli laadittu useammaksi kuukaudeksi kerrallaan ja vuoroja oli saattanut vaihtaa. T oli asunut noin kilometrin päässä paloasemasta. Yksikönjohtaja oli vastannut tehtävästä ja siitä että tehtävä tuli hoidetuksi, mutta hänen ei ollut tarvinnut aina olla ensimmäisen toimintayksikön mukana. T itse oli kuitenkin ehtinyt kaikille tehtäville ensimmäiseen yksikköön. Myös muut varallaolijat olivat ehtineet ensimmäisen yksikön mukaan, koska he olivat asuneet enintään 3–4 kilometrin päässä paloasemasta. Varallaolijan oli tullut oleskella taajaman läheisyydessä, erityisiä kilometrirajoja ei ollut asetettu. Lähtövalmiusaikaa ei ollut määritelty. Hälytys oli tullut kuitata vastaanotetuksi, minkä jälkeen oli ryhdyttävä selvittämään, minkälainen tehtävä oli kyseessä ja mitä oli lähdettävä tekemään. Työnantaja ei ollut seurannut yksittäisen varallaolijan lähtö- tai toimintavalmiusaikoja. Rautavaaran asemalla toteutuneita lähtöaikoja ei ollut käyty läpi. Ensivastetehtäville oli lähdetty samalla tavalla kuin pelastustehtävillekin. T ei ollut kokenut varallaoloa rajoittavaksi.

Etelä-Savon pelastuslaitoksen pelastusjohtaja U on kertonut toimineensa vuodesta 2003 lukien nykyisessä virassaan. Vuonna 2002 oli alettu valmistella alueellisen pelastustoiminnan järjestelmää, joka oli koskenut kaikkia 22 pelastuslaitosta. U oli toiminut valmistelijana Etelä-Savon pelastuslaitoksen osalta. Tässä yhteydessä oli käyty läpi myös varallaolon järjestämistä. Varallaolo oli noussut esiin myös vuonna 2015, kun korkein oikeus oli antanut varallaoloa koskevat ratkaisunsa (KKO 2015:48 ja 2015:49). Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmä oli käytössä alueilla, jotka olivat keskenään hyvin samantyyppisiä ja joilla oli riskianalyysin perusteella II–III -riskiluokan alueita. Alueilla oli käytännössä aina sopimuspalokunta vapaaehtoisen palokunnan sopimukseen perustuen tai työsuhteisena henkilöstönä. Lisäksi oli yksittäisiä viranhaltijoita, jotka olivat mukana järjestelmässä. Yksikönjohtajavarallaolijoina oli sekä päätoimista henkilöstöä että sopimuspalokunnan jäseniä. Yksikönjohtajavarallaolojärjestelmällä oli haluttu varmistaa pelastustoiminnan johtamista. Kyse oli siten varmistavasta järjestelmästä, eikä toiminta ollut yksittäisen varallaolijan varassa. Yksikönjohtajavarallaolijan ei ollut tarvinnut siksi olla ensimmäisenä hälytyskohteessa.

Varallaolijalta oli yleisesti ottaen edellytetty sitä, että hän oli toimintakuntoinen ja saapuvilla. Järjestelmään oli sisäänrakennettu ajatus siitä, että hälytykselle tuli aina lähteä viivytyksettä. Varallaolon velvoittavuudesta tai lähtöaikavaatimuksesta ei ollut ollut erimielisyyksiä. Paikallisesti oli käyty keskusteluja varallaolokorvauksen suuruudesta. U oli 2010-luvulla ollut mukana myös Kuntatyönantajien taustatyöryhmässä, jossa oli aina ennen uuden sopimuskierroksen alkamista käyty läpi sopimuksiin liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Työryhmässä ei ollut käyty keskustelua varallaolosta.

Pelastuslaitoksen toiminnan suunnittelua ohjasi paitsi lainsäädäntö myös muun ohella sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje. Pelastuslaitoskohtaisesti oli laadittu pelastuslaitoskohtaiset palvelutasopäätökset, joissa päätettiin strategisella tasolla, miten pelastustoiminta järjestettiin. Sillä ei asetettu velvoitteita yksittäisille viranhaltijoille.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikkönä vuoteen 2010 asti toiminut V on kertonut työskennelleensä KT:n palveluksessa vuodesta 1977. Hän oli neuvotellut teknisen toimialan sopimuksia, johon pelastustoimi kuului. V:n työtehtäviin oli kuulunut myös muun ohessa kuntien ohjeistaminen sopimusten soveltamisesta sekä erimielisyysneuvottelujen hoitaminen pelastustoimen alueella. KVTES:n III luvun 5 §:n varallaoloa koskevan määräyksen ensimmäinen ja toinen virke olivat olleet asiallisesti samansisältöiset vuodesta 1971 lukien. Kolmas virke, jonka mukaan varallaoloaika ei sisältynyt työaikaan, oli tullut sopimukseen vuonna 1992. Vuoden 2001–2002 sopimukseen oli otettu määräys siitä, ettei varallaolo saanut kohtuuttomasti haitata vapaa-aikaa. Soveltamisohje varallaolosta annettavista ohjeista oli ollut asiallisesti samansisältöinen vuosien 1992–1993 sopimuksesta lukien. KVTES:ssä oli sovittu varallaolosta, koska kunnalliset toiminnot erityisesti terveys- ja pelastustoimessa edellyttivät työntekijän kutsumista kiireellisiin työtehtäviin. KVTES:ssä mahdollistettiin se, että työnantaja voi sallia työntekijän oleskelun varallaoloaikana myös työpaikalla. KVTES:ssä ei ollut määritelty sitä, missä ajassa työnantaja saattoi edellyttää työntekijän saapuvan työpaikalle. Soveltamisohjeessa kuitenkin edellytettiin, että saapumisajasta tuli antaa ohje. Saapumisaikaa ei ollut rajattu miltään osin. Varallaolon vapaa-ajalle asettamat rajoitteet oli otettava huomioon siitä maksettavan korvauksen määrässä. Keskustasolla ei ollut käyty erimielisyysneuvotteluja varallaoloajan ja työajan välisestä rajanvedosta.

Pohjois-Savon pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 1.1.2013–31.12.2018

Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta

Pohjois-Savon pelastuslaitoksella Juankosken, Karttulan, Keiteleen, Kiuruveden, Rautalammin, Suonenjoen, Tervon ja Vesannon paloasemilla on pelastushenkilöstön työ ollut kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaoloaika on pääsääntöisesti alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtaan. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloviikko on pääsääntöisesti voinut toistua noin neljän viikon välein. Varallaololistat on tehty työvuorosuunnittelussa ja ne on vahvistettu samoin kuin työvuorolistat. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä on ollut ensivastetehtäviä. Viranhaltijoille on maksettu varallaolokorvaus, jonka suuruus on ollut arkisin 37 prosenttia ja viikonloppuisin sekä arkipyhinä 40 prosenttia perustuntipalkasta.

Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Varallaolon aikana tulleessa hälytystilanteessa kanteessa tarkoitettujen viranhaltijoiden tehtävänä on ollut toimia pelastusyksikön johtajana. Yksikön ovat muodostaneet yksikönjohtajavarallaolijan lisäksi sivutoimiset palomiehet ja vapaalla olevat vakinaiset palomiehet, jotka ovat myös saaneet tiedon hälytyksestä ja lähteneet tehtävään vapaaehtoisesti. Henkilötodistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijoiden varallaolovelvoitteiden kannalta merkitystä ei kuitenkaan ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä. Tämä on uskottavaa ottaen huomioon heidän tehtävänsä yksikönjohtajina. Kantajan henkilötodistelun perusteella varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole poistanut myöskään se, että johtovastuussa on mahdollisesti ollut päivystävä palomestari tai että tämä on ollut muutoin yksikön tukena (V16, V17). Kaikki kanteessa tarkoitetut viranhaltijat ovat voineet toimia pelastusviranomaisena.

Viranhaltijan velvollisuus varallaoloon on ilmoitettu viranhakuilmoituksessa ja pelastusjohtajan toimiohjeessa. Vastaaja ja kuultava ovat vedonneet siihen, että käytännössä varallaolo on kuitenkin perustunut vapaaehtoisuuteen. Henkilötodistelun perusteella varallaolo on kuitenkin koettu vahvasti osaksi virkatehtäviä, ja varallaolotuntien vähentäminen tai varallaolosta kokonaan vapautuminen on mielletty mahdolliseksi lähinnä terveydellisistä syistä (V2, V10-13, V18). Työtuomioistuin toteaa, että arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, onko varallaolo perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Yhtä lailla sekään, että varallaolosta ei ole voinut kieltäytyä, ei voi johtaa siihen, että varallaolo olisi luettava työajaksi. Arvioitaessa työhön sidonnaisuutta varallaoloaikana ei myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun. Edelleen varallaolon mahdollinen kuormittavuus ei johda siihen, että varallaoloaika tulisi lukea työajaksi (KKO 2015:49).

Varallaolijan velvoitteista

Työnantaja on velvoittanut varallaolijoita pitämään mukanaan matkapuhelinta tai viranomaisverkon puhelinta (Virve), johon hälytyskeskuksen hälytys on tullut. Varallaolijalla on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi (K1, V5). Työaika on alkanut hälytyksestä. Vastaajan ja kuultavan mukaan varallaolijan on tullut osallistua hälytykseen, jos hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, joihin varallaolijan ei olisi ollut tarvetta lähteä.

Pohjois-Savon pelastuslaitoksella ei ole kirjallisesti ohjeistettu sitä, missä ajassa varallaolijan on saavuttava paloasemalle tai onnettomuuskohteeseen. Pohjois-Savon alueellisen pelastustoimen henkilöstön palvelussuhteen ehtoihin on sovellettu 6.2.2004 solmittua paikallista sopimusta, jossa on määräyksiä myös varallaolosta (K1, V5). Sopimuksen mukaan ”varallaolijan tulee olla välittömästi tavoitettavissa matkapuhelimella tai muulla viestintävälineellä. Hänellä on oikeus liikkua lähtövalmiina taajaman läheisyydessä.” Pelastusjohtaja O:n mukaan paikalliseen sopimukseen ei ole haluttu kirjata mitään tiettyä lähtövalmiusaikavaatimusta, sillä tarkoituksena on ollut mahdollistaa joustava järjestelmä koko maakunnan alueelle. Tätä ovat korostaneet myös muut työnantajapuolen todistajat. Palopäällikkö P:n mukaan hälytyksille on joka tapauksessa tullut lähteä ”viivytyksettä”. Palomestari R:n mukaan hälytykselle on pyritty lähtemään ”niin nopeasti kuin on pystynyt”. Palomestari S:n mukaan tärkeintä on ollut, että toimenpiteisiin on ryhdytty ”välittömästi”.

Pelastuslaitos on 13.2.2006 antanut tiedotteen vapaamuotoisesta varallaolosta (V3), jonka sisältö on perustunut työnantajan ja henkilöstöjärjestöjen väliseen paikallisneuvotteluun 16.1.2006. Tämä tiedote on korvannut varallaolosta 16.12.2005 annetun tiedotteen, jossa on todettu, että varallaolijan on oltava kohteessa pääsääntöisesti viimeistään noin 10 minuutin kuluessa hälytyksestä. Vuoden 2006 tiedotteessa on todettu muun muassa seuraavasti: "Työnantajan ja järjestöjen välisessä paikallisneuvottelussa 16.1.2006 sovittiin, että vapaamuotoisessa varallaolossa noudatetaan paikallista virka- ja työehtosopimusta sellaisenaan. Varallaolijan tulee olla välittömästi tavoitettavissa matkapuhelimella tai muulla viestivälineellä ja hänellä on oikeus liikkua lähtövalmiina taajaman läheisyydessä." Mainitun paikallisneuvottelun pöytäkirjasta ilmenee, että neuvotteluissa on päätetty muuttaa pelastuslaitoksen ohjetta vastaamaan paikallista virka- ja työehtosopimusta varallaolosta ilman aikarajoja (V4). Neuvotteluissa mukana ollut O on kertonut, että tammikuun 2006 neuvotteluissa on kumottu joulukuussa 2005 annettu ohje, koska se on ollut ristiriidassa paikallisen sopimuksen kanssa, jossa valmiusaikaa ei ole määritelty.

Henkilötodistelu on ollut ristiriitaista siltä osin, onko varallaolijoiden liikkumisaluetta vuonna 2013 supistettu taajaman ”läheisyydestä” taajaman ”alueeksi”. Johtotiimin pöytäkirjan 4.10.2013 mukaan varallaolija saa olla varalla sen taajaman alueella, jossa paloasema sijaitsee (K5). O:n kertomuksen mukaan tämä liittyi Kiuruvedellä syntyneen tilanteen selkeyttämiseen, koska Kiuruvedellä oli useita taajamia. O:n kertomuksella on tullut selvitetyksi, että varallaolijoiden liikkumisaluetta ei tässä yhteydessä ole supistettu.

Asiassa on lisäksi selvitetty, että varallaolijoilla on ollut käytössään pelastusauto. Pelastusjohtaja O:n, pelastuspäällikkö Q:n ja palopäällikkö P:n mukaan työnantaja on jättänyt varallaolijan oman tapauskohtaisen harkinnan varaan, ajaako tämä hälytyksen tultua suoraan kohteeseen vai tuleeko ensin paloasemalle. Heidän käsityksensä mukaan työnantaja ei ole ohjeistanut toimintatapoja tältä osin. Palomestari S:n ja palomestari R:n mukaan suoraan kohteeseen on ollut mahdollista mennä, jos on ensin varmistanut, että paloasemalta on ollut lähdössä riittävä miehistö ja asianmukainen kalustus.

Todistelutarkoituksessa kuullut E, B, I ja C ovat kaikki suorittaneet varallaoloa Suonenjoen paloasemalla. He ovat yhdenmukaisesti kertoneet, että varallaolijalla on ollut velvollisuus vastaanottaa hälytys ja lähteä välittömästi paloasemalle. Heidän mukaansa suoraan kohteeseen on ajettu vain sellaisissa tilanteissa, joissa onnettomuuskohde on sijainnut lähempänä kuin paloasema. E on kertonut, että paloauton on tullut lähteä viiden minuutin sisällä hälytyksestä kohteeseen. Hänen mukaansa palopäällikkö O:n vuonna 2000 Suonenjoen kaupungille laatimassa esityksessä varallaolokorvauksen korottamiseksi on selostettu tältä osin todenmukaisesti varallaolovelvoitteiden sisällöstä (K11). O on mainitussa esityksessä todennut muun ohella, että ”varallaolossa olevan henkilöstön pitää hälytyksen saamisen jälkeen saapua paloasemalle, selvittää tehtävä ja osoite, pukea tehtävän vaatima vaatetus päälle ja olla menossa hälytysajoneuvolla alle 5 minuutissa hälytyksestä”. O:n esitys on tosin laadittu ennen kuin paikallinen sopimus (K1, V5) on solmittu, mutta E:n mukaan sopimus ei ole muuttanut vallitsevia käytäntöjä.

E on B:n lähiesimiehenä antanut B:lle ohjeet hälytykselle lähtemisestä. C taas on majoittunut varallaoloaikanaan paloasemalla, ja hänen mukaansa hälytyksen tultua on asemalla tullut ryhtyä välittömästi töihin eli selvittää tehtävän sisältö ja minkälaiset resurssit siihen on välitetty, laittaa työvaatteet päälle, selvittää mitä varusteita tarvitaan ja minkälaista reittiä kohteeseen pääsee nopeimmin. Myös I on majoittunut varallaoloaikanaan paloasemalla, ja hänelle esimies W on todennut, että paloauton on tullut lähteä asemalta viidessä minuutissa hälytyksestä, ja että siinä vaiheessa, kun muut hälytykseen osallistuvat ovat saapuneet paloasemalle, I:n on tullut olla asemalla valmiina johtamaan tehtävää. Pelastuspäällikkö Q:n kertomuksen perusteella W on vuonna 2010 merkinnyt myös Pronto-järjestelmään varalla olevan miehistön lähtövalmiudeksi viisi minuuttia, jonka merkinnän Q on kopioinut seuraavan vuoden lomakkeeseen (K3).

I:n kertomuksen perusteella hänellä on ollut tämä sama perusteltu valmiusaikaa koskeva käsitys myös siltä osin kuin hän on suorittanut varallaoloa Karttulaan. Myös L on suorittanut varallaoloa Karttulan paloasemalla, mutta hän ei ole I:n tavoin majoittunut asemalla. Epäselväksi on jäänyt, onko hänen tullut lähteä hälytyksen saatuaan paloasemalle vai onko hän voinut ajaa suoraan kohteeseen esimerkiksi kotoaan. A on sen sijaan majoittunut varallaollessaan Rautalammin paloasemalla lukuun ottamatta ajanjaksoa 1.1.–6.12.2015. Palomestari C:n kertomus tukee sitä, että paloasemalla majoittuessaan A:n on yksikönjohtajana tullut toimia samalla tavalla kuin Suonenjoen asemalla majoittuneiden C:n ja I:n. Myös F on tehnyt varallaoloa Rautalammin paloasemalle, mutta hän ei ole majoittunut asemalla vaan on oleskellut varalla ollessaan muun ohella kotonaan kuten A ajanjaksolla 1.1.–6.12.2015. Riittävää selvitystä siitä, että heidän olisi tullut tällöin mennä hälytyksen tultua paloasemalle ilman mahdollisuutta ajaa tehtävään suoraan, ei ole esitetty.

Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä on ollut ensivastetehtäviä. Selvitetyksi on tullut, että varallaolovelvoitteet ovat tällöin olleet samansisältöiset kuin pelastustehtävissä. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymä ja Pohjois-Savon pelastuslaitos ovat tehneet sopimuksen ensivastetoiminnasta (K4a), johon on muun ohella kirjattu, että ensivastevalmius hoidetaan pelastustoimen valmiuden yhteydessä ja että ensivasteyksikön lähtövalmius on sama kuin pelastuslaitoksen paloasemien lähtövalmius. Sopimuksen liitteessä on eritelty Pohjois-Savon paloasemien lähtövalmiudet. Lähtövalmius on kirjausten mukaan riidanalaisilla asemilla ”välitön – 10 minuuttia”.

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin ensihoitopalvelun palvelutasopäätöksestä 1.1.2014 (K4b) ilmenee muun ohella, että kiireellisissä tehtävissä noudatetaan lähimmän yksikön periaatetta ja että ensivasteyksikköä käytetään tukiyksikkönä, jos sen käyttö perustuu lääketieteellisesti vaikuttavaan aikahyötyyn tai välittömään lisäresurssin tarpeeseen. Palvelutasopäätöksessä on ensihoitopalvelun saatavuustavoitteeksi asetettu muun ohella se, että ensivasteyksikkö on kohteessa kahdeksassa minuutissa hälytyksestä 80 prosentissa kiireellisimmistä hälytyksistä. Pelastuslaitoksen asemavastaaville ja ensivastehenkilöstölle on 10.7.2015 annettu tiedote (K4c), jossa on todettu muun ohella, että ensihoidon siirryttyä kunnilta sairaanhoitopiirien vastuulle on ensihoitoa alettu tuottaa myös Pohjois-Savossa sairaanhoitopiirin laatiman palvelutasopäätöksen mukaisesti. Edelleen tiedotteessa todetaan, että ”palvelutasopäätöksessä määritellään ensihoidon valmius alueella sekä prosenttiosuus riskiluokittain (1–5) kuinka usein vähintään hätäensiapuun kykenevän yksikön on kohdattava potilas A- ja B-kiireellisyysluokan tehtävissä alle 8 minuutissa”. E on kertonut laatineensa mainitun tiedotteen ja välittäneensä sillä ylempää pelastuslaitokselta annettuja ohjeita. E on todennut, että ensivastetehtävään on kiireellisimmillään tullut ehtiä alle kahdeksassa minuutissa. I taas on todennut, että hänellä on ensivastetehtävissä ollut sama viiden minuutin lähtövalmiusaika paloasemalta kuin muissakin tehtävissä tai jopa lyhyempi.

Asiassa on esitetty kirjallista todistelua toteutuneista lähtöajoista (V19). Ajoneuvojen lähtöaikoja koskevasta tilastosta varallaoloaikana vuosilta 2013–2018 ilmenevät asemakohtaisesti toteutuneet ensimmäisen yksikön lähtöajat viiden minuutin vaihteluvälillä. Asiakirjasta ilmenee, että kaikilla asemilla varallaoloaikainen ensimmäisen yksikön lähtöaika on ollut 0–10 minuuttia vähintään 70 prosentissa hälytyksistä. Toteutuneista ensimmäisen yksikön lähtöajoista voi päätellä, että siltä osin kuin varallaolijat ovat lähteneet hälytystehtävään ensimmäisen yksikön mukana, he ovat saapuneet paloasemalle siten, että ensimmäinen yksikkö on päässyt lähtemään kohteeseen pääsääntöisesti viimeistään kymmenessä minuutissa hälytyksestä.

Työtuomioistuin toteaa, että työnantajan velvollisuutena on selvittää työntekijöille varallaoloa koskevat keskeiset velvoitteet. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin (ks. TT 2019:91, TT 2020:31, TT 2021:33, TT 2021:34).

Johtopäätöksenään varallaolijoilta edellytetystä valmiusajasta työtuomioistuin toteaa seuraavaa. Työnantaja ei ole antanut kirjallista ohjeistusta siitä, missä ajassa varallaolijan tulee olla paloasemalla tai onnettomuuskohteessa, taikka siitä, missä ajassa ensimmäisen yksikön on lähdettävä onnettomuuskohteeseen paloasemalta. E:n, B:n, I:n ja C:n perusteltuna käsityksenä on kuitenkin selvitetty olleen, että heidän on hälytyksen tultua tullut mennä paloasemalle, ellei onnettomuuskohde ole sijainnut lähempänä kuin paloasema, ja että paloauton on tullut lähteä hälytystehtävään noin viidessä minuutissa hälytyksestä. Kuten edellä on todettu, riittävällä tavalla selvitettynä voidaan pitää, että A:lla on Rautalammin paloasemalla majoittuessaan ollut samansisältöiset velvoitteet kuin Suonenjoen asemalla majoittuneilla C:llä ja I:llä.

Muilta osin ei ole esitetty riittävää selvitystä siitä, että varallaolijoiden velvollisuuksiin olisi kuulunut siirtyä hälytyksen saatuaan paloasemalle ja lähteä sieltä kohteeseen ensimmäisen yksikön mukana. Työnantajapuolen henkilötodistelun perusteella varallaolijoilla on sen sijaan ollut mahdollisuus ajaa käytössään olleella pelastusautolla myös suoraan kohteeseen ajamatta paloaseman kautta. Työtuomioistuimessa kuullut henkilöt ovat kuitenkin johdonmukaisesti korostaneet sitä, että varallaolijan on tullut ryhtyä tehtävän edellyttämiin toimenpiteisiin välittömästi hälytyksen tultua.

Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla

Pohjois-Savon pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa ja ensivastetoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (K10, V21) ja maakunnan tasolla pelastuslaitoksen palvelutasopäätös (V8, V9).

Sisäasiainministeriön suunnitteluohjeen mukaan pelastustoimen alueet jaetaan maakunnissa eri riskiluokkiin, jotka määrittävät kiireellisissä pelastustehtävissä noudatettavaa toimintavalmiusaikaa. I-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kuuden minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 11 minuuttia. II-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 14 minuuttia. III-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla 20 minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Tavoitteena on myös, että pelastustoiminnan toimintavalmiusaika olisi korkeintaan 22 minuuttia. IV-luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta. Vähimmäistavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 50 prosentissa tehtävistä.

Pohjois-Savon pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksissä 2013–2015 ja 2016–2019 (V8 ja V9) määritellään muun ohella pelastuslaitoksen pelastustoimen toimintavalmiutta. Toimintavalmiusajat ovat palvelutasopäätöksissä samat kuin edellä selostetussa sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa. Edelleen palvelupäätöksissä todetaan, että paloasemien ja pelastusyksiköiden sijoitus, valmius, yhteistoimintasopimukset sekä pelastustoiminta suunnitellaan ja järjestetään siten, että lähtö- ja toimintavalmius on normaalioloissa kaikissa tilanteissa mahdollisimman pitkälle tavoitteiden mukainen.

Asemakohtaisista riskiruuduista (V20, V7) ilmenee, että kaikilla nyt käsiteltävillä asemapaikoilla lukuun ottamatta Vesantoa ja Tervoa on ollut II-, III- ja IV-riskiluokan alueita. Näistä II-riskiluokan alueet ovat sijainneet paloaseman välittömässä läheisyydessä. Vesannon ja Tervon asemapaikoilla on ollut ainoastaan III- ja IV-riskiluokan alueita. Se seikka, että Tervossa ja Vesannossa on ollut vain tällaisia alueita, ei näytä asiassa esitetyn todistelun (V19) perusteella kuitenkaan vaikuttaneen toteutuneisiin lähtöaikoihin näillä asemilla. Riskiruutujen merkitys asiassa on muutoinkin vähäinen jo siitä syystä, että kantajan henkilötodistelun perusteella varallaolijan on ollut hälytyksen saatuaan vaikea arvioida, missä riskiruudussa kohde on sijainnut.

Vastaaja ja kuultava ovat korostaneet sitä, että edellä mainituissa palvelutasopäätöksissä ei ole asetettu yksittäiselle varallaolijalle velvollisuuksia, vaan kyse on ollut tavoitteellisista asiakirjoista. Toimintavalmiusajat koskevat lisäksi kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa. Ajoissa on ollut myös käytännössä joustoa. Pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksen mukaisia tavoiteaikoja on kuitenkin käyty paloasemilla läpi (P), mikä osaltaan on voinut vaikuttaa työntekijöiden käsitykseen siitä, minkälaista lähtövalmiutta heiltä on varallaoloaikana tosiasiassa edellytetty.

Työtuomioistuimen johtopäätökset

KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.

Edellä todetusti työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa.

Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.

Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.

Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.

Tässä asiassa on edellä todetusti tullut selvitetyksi, että E:n, B:n, I:n ja C:n perustellun käsityksen mukaisesti heidän on hälytyksen tultua tullut mennä paloasemalle, ellei onnettomuuskohde ole sijainnut lähempänä kuin paloasema. Paloauton on tullut lähteä hälytystehtävään paloasemalta noin viidessä minuutissa hälytyksestä. Ennen kuin hälytysajoneuvo on voinut lähteä paloasemalta, varallaolijan on tullut pukea ylleen suojavarustus, koota tarvittava muu varustus, selvittää nopein ajoreitti ja varmistaa, että riittävä miehistö on koossa. Varallaolijoilta edellytetty valmiusaika on ollut niin lyhyt, että varallaoloaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Näin on katsottu myös vakiintuneessa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa on annettu merkitystä sille, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä (ks. esim. TN 1387-03, TT 2006:50, KKO 2015:48, TT 2019:91, TT 2020:31, TT 2021:33 ja TT 2021:34). Riittävän lähellä paloasemaa asuvat E ja B ovat sinänsä voineet oleskella varallaoloaikana myös kotonaan. Valmiusaikaa koskeva ehto on kuitenkin rajoittanut merkittävästi heidänkin mahdollisuuksiaan keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla.

Edellä on niin ikään katsottu riittävällä tavalla selvitetyksi, että A:lla on Rautalammin paloasemalla majoittuessaan ollut samansisältöiset velvoitteet kuin Suonenjoen asemalla majoittuneilla C:llä ja I:llä. Kuitenkaan se seikka, että A, C ja I ovat majoittuneet paloasemalla varallaoloaikana, ei itsessään tee varallaoloajasta työaikaa (ks. em. tuomiot Stadt Offenbach am Main, 40–42 kohdat ja Radiotelevizija Slovenija, 39–41 kohdat; ks. myös TT 2020:30 ja TT 2021:34). Työnantajalla on tällöin kuitenkin korostunut velvollisuus tehdä varallaolijalle selväksi varallaolovelvoitteiden sisältö ja se, että velvoitteet eivät ole tiukemmat kuin muilla varallaolijoilla, jotka suorittavat varallaoloa kotoaan käsin.

E:llä, B:llä, I:llä, C:llä ja A:lla (poislukien ajanjakso 1.1.–6.12.2015) on ollut oikeus liikkua lähtövalmiina taajaman läheisyydessä, mutta kuitenkin vain siten, että he ovat ehtineet paloasemalle alle viidessä minuutissa. Yksittäisen varallaolijan saapumisaikaa paloasemalle ei ole kuitenkaan seurattu tai sanktioitu. Tehtävään on joka tapauksessa ollut velvollisuus osallistua. Lisäksi toteutuneita lähtöaikoja on käyty työpaikalla läpi ja nopean lähdön merkitystä on korostettu. Varallaolijoilla on ollut käytettävissään pelastuslaitoksen auto, joka on mahdollistanut nopeat siirtymät. Toisaalta autoa on tullut pitää jatkuvasti lähtövalmiina, mikä on osaltaan lisännyt työhönsidonnaisuutta. Varallaolijat ovat kantaneet mukanaan Virve- tai matkapuhelinta. Suojavarusteita on säilytetty pelastusautossa tai paloasemalla. Hälytyksiä varallaoloaikana on kanteessa tarkoitettuina ajanjaksoina selvitetty tulleen A:lle 54 hälytystä, B:lle 177 hälytystä, C:lle 202 hälytystä, E:lle 224 hälytystä ja I:lle 165 hälytystä. Yksikönjohtajan velvollisuuksiin on kuulunut tehtävän hoitaminen tarvittaessa myös radioteitse. Koska kyse on ollut yksikönjohtajasta, tehtävän muutoinkin kiireellinen luonne on korostunut.

Työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika E:hen, B:hen, I:hin, C;hen ja A:han (poislukien ajanjakso 1.1.–6.12.2015) varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten tältä osin luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

Muiden kanteessa tarkoitettujen palomiesten osalta työtuomioistuin toteaa seuraavaa. Paikallisen sopimuksen mukaan varallaolijoilla on ollut oikeus liikkua lähtövalmiina taajaman läheisyydessä, ja heidän on tullut olla välittömästi tavoitettavissa. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella heitä ei ole kuitenkaan velvoitettu olemaan paloasemalla tietyn ajan kuluessa hälytyksestä, eikä riittävää selvitystä tällaisesta varallaolijoiden perustellusta käsityksestäkään ole esitetty. Varallaolijat ovat voineet käytössään olleella pelastusautolla mennä myös suoraan kohteeseen ajamatta paloaseman kautta, eikä heidän siten ole tarvinnut oleskella paloaseman välittömässä läheisyydessä. Työnantaja ei ole myöskään asettanut tiettyä aikaa, jolloin varallaolijan on tullut olla tehtäväpaikalla. Tehtävälle on tullut joka tapauksessa lähteä viivytyksettä, ja yksikönjohtajien velvollisuuksiin on kuulunut tehtävän hoitaminen radioteitse jo matkalla kohteeseen. Heidän on muun ohella tullut varmistaa, että paloasemalta on lähtenyt toimintakykyinen ja asianmukaisesti varusteltu yksikkö. Kantaja onkin vedonnut asiassa siihen, että varallaolijoilla on ollut välitön toimimisvelvollisuus hälytyksen saatuaan. Koska kyse on ollut yksikönjohtajista, kyse ei ole ollut vain velvollisuudesta saapua asemalle tai kohteeseen, vaan myös vastuun ottamisesta ja tehtävän hoitamisesta välittömästi hälytyksen tultua. Työtuomioistuin toteaa, että liikkumavara kutsun tullessa on tehtävän luonne huomioon ottaen ollut hyvin pieni, mikä on ollut omiaan johtamaan siihen, että varallaolija on luopunut suunnittelemasta mitään sellaista vapaa-ajan toimintaa, jota hän ei ole voinut jättää välittömästi kesken hälytyksen tultua.

Kuten pelastusjohtaja U on työtuomioistuimessa kuultuna todennut, varallaolojärjestelmään on sisäänrakennettuna ajatus siitä, että hälytykselle tulee aina lähteä viivytyksettä. Tehtävän luonteen vuoksi onkin selvää, että varallaolija ei voi esimerkiksi tulipalon tai muun vastaavan onnettomuuden sattuessa jäädä kovin pitkäksi aikaa odottamaan sopivaa lähdön hetkeä ja saattamaan loppuun kesken olevia askareitaan. Varallaolosta aiheutuu siten väistämättä rajoituksia varallaolijan vapaa-ajan käytölle. Onkin punnittava, ovatko nuo rajoitukset ja velvoitteet kokonaisuutena niin voimakkaita, että varallaolijalla ei ole mahdollisuutta tosiasialliseen lepoon.

Velvoite olla hyvin lyhyessä ajassa paloasemalla rajoittaa tosiasiassa merkittävästi varallaolijan liikkumisvapautta. Tällöin varallaoloaikaa on edellä todetusti lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, ottaen kuitenkin huomioon myös muut kokonaisarviossa vaikuttavat seikat. Sen sijaan mahdollisuus lähteä hälytystehtävään suoraan ajamatta paloaseman kautta mahdollistaa liikkumisen ja vapaa-ajan toiminnot vapaammin ja laajemmalla alueella. Tällöin varallaolija voi myös käyttää lepoaikaansa tehokkaammin kuin silloin, kun hän on velvollinen oleskelemaan paloaseman välittömässä läheisyydessä. Näin on erityisesti silloin, jos edellytetty saapumisaika kohteeseen on kohtuullinen ja joustava.

Edellä todetuin tavoin yksikönjohtajalla on ollut velvollisuus aloittaa tehtävän hoitaminen heti hälytyksen tultua. Johtamistehtävät on hoidettu puhelimitse matkalla kohteeseen tai lähtöön valmistautuessa. Tämä on sinänsä vähentänyt varallaolijoiden mahdollisuuksia saattaa loppuun kesken olevia vapaa-ajan askareitaan. Varallaolijoiden velvollisuutena ei ole kuitenkaan ollut saapua tehtäväpaikalle tietyssä ajassa eikä heidän saapumisaikojaan ole seurattu tai sanktioitu, vaikkakin tehtävälle on tullut joka tapauksessa lähteä. Velvoitteet ovat kuitenkin sisältäneet siinä määrin joustoa, että varallaolijoilla voidaan katsoa olleen mahdollisuus hyödyntää lepoaikansa asianmukaisesti. Hälytyksiä ei ole myöskään selvitetty tulleen niin tiheästi, että varallaoloaikaa olisi sillä perusteella pidettävä kokonaisuudessaan työaikana.

Olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoo, että D:hen, F:ään, G:hen, H:hon, J:hin, K:hon, L:ään, M:ään ja ajanjaksolla 1.1.–6.12.2015 A:han varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet eivät ole olleet niin voimakkaita, että kyse olisi ollut kokonaisuudessaan työajasta. Vahvistusvaatimus tulee siten näiltä osin hylätä.

Oikeudenkäyntikulut

Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle ajalla 9.4.2014–12.2.2017, lukuun ottamatta ajanjaksoa 1.1.–6.12.2015; B:lle ajalla 1.1.2013–31.3.2017; C:lle ajalla 1.1.2013–30.9.2016; E:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2018 ja I:lle 1.1.2013–31.1.2016 Kuopion kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

Muilta osin kanne hylätään.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Pekka Pärnänen puheenjohtajana sekä Outi Anttila, Tuija Wilska, Mika Lallo, Anu-Tuija Lehto ja Ari Komulainen jäseninä. Valmistelija on ollut Meeri Julmala.

Tuomio on yksimielinen.