TT 2021:34
Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko yksikönjohtajina toimineiden palomiesten varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.
Palomiehillä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi. (Ks. myös TT 2020:31 ja TT 2021:33.)
KANTAJA
Julkisen alan unioni JAU ry
VASTAAJA
Kunnallinen työmarkkinalaitos
KUULTAVA
Kajaanin kaupunki
ASIA
Työaikaa koskeva riita
Vireille 31.12.2018
KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA
Suullinen valmistelu 25.6.2020
Pääkäsittely 10. ja 11.11.2020
TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET
Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2007–2009, 2010–2011, 2012–2013 ja 2014–2016) työaikaa koskeva III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:
2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät
1 mom.
Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:
5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika),
2 mom.
Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
4 § Työaika
Määritelmä
1 mom.
Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
5 § Varallaoloaika
1 mom.
Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/ työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.
Soveltamisohje
Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).
Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.
Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/ työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
4 mom.
Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00-06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
6 mom.
Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/ työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS
A on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kajaanin kaupunkiin palotarkastusmiehen virassa työpisteenään Kainuun pelastuslaitoksen Sotkamon paloasema. A:n virkatehtäviin päätoimisena palotarkastusmiehenä on kuulunut myös toimiminen yksikönjohtajana. A:n virkasuhde on päättynyt 31.5.2017.
B on työskennellyt työsuhteessa Kajaanin kaupunkiin sivutoimisen palomiehen tehtävässä sopimuspalokuntalaisena työpisteenään Kainuun pelastuslaitoksen Vuolijoen paloasema. B:n työtehtäviin on kuulunut myös toimiminen yksikönjohtajana.
C on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kajaanin kaupunkiin ylipalomiehen virassa työpisteenään Kainuun pelastuslaitoksen Hyrynsalmen paloasema. C:n virkatehtäviin päätoimisena ylipalomiehenä on kuulunut myös toimiminen yksikönjohtajana. C:n virkasuhde on päättynyt 28.2.2014.
D on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kajaanin kaupunkiin päätoimisen ylipalomiehen virassa työpisteenään Kainuun pelastuslaitoksen Vaalan paloasema. D on toiminut yksikönjohtajana.
Kanteessa yksilöityinä ajanjaksoina A, C ja D ovat tehneet Kainuun pelastuslaitoksen paloasemilla niin sanottua päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin ajalle 8–16 ja perjantaisin ajalle 8–14.15. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaololistat on tehty työvuorosuunnittelussa, ja ne on vahvistettu samoin kuin työvuorolistat.
B on sivutoimisen sopimuspalomiestehtävänsä ohella työskennellyt päätoimisesti työsuhteessa Kajaanin Veden eli kaupungin vesilaitoksen palveluksessa. Härmä on suorittanut pelastuslaitokselle vapaamuotoista varallaoloa viikon mittaisissa varallaolovuoroissa. Vesilaitos ja pelastuslaitos ovat keskenään sopineet, että B:llä on lupa osallistua hälytystehtävien suorittamiseen päätoimensa mukaisena virka-aikana arkisin kello 7 ja 16 välisenä aikana. Vesilaitos on suorittanut B:lle palkkaa säännölliseltä työajalta sekä palkkaa virka-aikana tapahtuneista hälytyksistä B:n tekemien tunti-ilmoitusten mukaisesti. Virka-ajan ulkopuolella tapahtuneesta varallaolosta on suoritettu KVTES:n III luvun 5 §:n mukainen vapaamuotoista varallaoloa vastaava korvaus.
Varallaolo-ohjetta noudattaen varallaolija on voinut oleskella valitsemassaan paikassa. C ja D ovat asuneet työpisteinään olevien paloasemien läheisyydessä, ja he ovat voineet oleskella varallaoloaikana kotonaan. B on asunut työpisteenään olevan paloaseman läheisyydessä, ja hän on voinut oleskella iltaisin ja viikonloppuisin varallaoloa suorittaessaan kotonaan. A on tarkastelun kohteena olevana ajanjaksona asunut pidemmän matkan päässä työpisteenään olevasta paloasemasta. Kaupunki on antanut A:lle luvan yöpyä halutessaan varallaoloaikana paloasemalla. A:ta ei kuitenkaan ole velvoitettu oleskelemaan varallaoloaikana paloasemalla. Varallaolija on kantanut mukanaan ainakin Virve-puhelinta, johon hälytys on tullut. A:lla, C:llä ja D:llä on ollut käytössään pelastusauto.
Asiassa on käyty paikallisneuvotteluja, jotka ovat päättyneet 9.11.2016, ja keskusneuvotteluja, jotka ovat päättyneet 22.5.2018. Osapuolet ovat jääneet paikallisneuvotteluissa ja keskusneuvotteluissa erimielisiksi siitä, onko A:n, B:n, C:n ja D:n varallaoloksi katsotut ajat luettava työajaksi.
Välituomiolla ratkaistaan kysymys siitä, onko A:n, B:n, C:n ja D:n varallaoloksi katsotut ajat luettava työajaksi.
KANNE
Vaatimukset
Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin
- vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2015, B:lle ajalla 1.4.2011–30.6.2016, C:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2013 ja D:lle ajalla 1.1.2013–14.9.2016 Kajaanin kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi;
- velvoittaa Kajaanin kaupungin maksamaan yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:
A) A:lle ajalta 1.1.2013–31.12.2015 yhteensä 126.968,96 euroa,
B) B:lle ajalta 1.4.2011–30.6.2016 yhteensä 262.597,82 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen laskettuna 31.12.2015 lukien,
C) C:lle ajalta 1.1.2013–31.12.2013 yhteensä 33.656,57 euroa,
D) D:lle ajalta 1.1.2013–14.9.2016 yhteensä 198.851,76 euroa;
- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Kajaanin kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut korkoineen.
Perusteet
Työnantaja edellytti Kainuun pelastuslaitoksen paloasemilla, että pelastushenkilökunta saapui viiden minuutin kuluessa hälytyksen saamisesta paloasemille. Edellytys kävi ilmi Kainuun pelastuslaitoksen 18.6.2008 päivätystä toimintaohjeesta. Kanteessa tarkoitetut henkilöt noudattivat ohjetta. Heillä oli ainakin perusteltu syy olettaa, että heidän tuli saapua paloasemalle viiden minuutin kuluessa hälytyksestä.
Työnantaja edellytti, että vapaapalokuntalaiset, kuten B, lähtivät pelastustehtäviin 5 minuutin kuluessa hälytyksestä. Tämä ilmeni muun muassa Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välisestä 10.5.2007 päivätystä palokuntasopimuksesta. B noudatti ohjetta. Käytännössä ohje tarkoitti, että B:n tuli ehtiä paloasemalle viidessä minuutissa, koska pelastustehtäviin lähdettiin sieltä. Lisäksi Kainuun pelastuslaitoksen 18.6.2008 päivätty toimintaohje velvoitti näin toimimaan. Tämä oli myös pitkäaikainen noudatettu käytäntö pelastuslaitoksella ja Vuolijoen asemalla. B:llä oli ainakin perusteltu syy olettaa, että hänen tuli toimia näin.
Kainuun pelastuslaitos velvoitti varallaolijoita kantamaan varallaolossa mukanaan matkapuhelinta ja pelastuslaitoksen päivystyspuhelinta eli niin sanottua Virve-puhelinta, johon hälytykset annettiin hätäkeskuksesta ja johon varallaolijan tuli heti vastata. Varallaolijan tuli vastaanottaa kaikki hälytykset ja lähteä jokaiselle tehtävälle. Hälytyksen saatuaan varallaolijan tuli siten ryhtyä välittömästi työhön. Velvoite oli riippumaton siitä, oliko pelastustehtävälle muita lähtijöitä, kuten sopimuspalomiehiä tai muita vapaaehtoisia. Varalla ollessaan kaikki kanteessa tarkoitetut henkilöt toimivat yksikönjohtajana ja heidän tuli olla ensimmäisessä yksikössä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä.
Varallaolijat ovat hälytyksen saatuaan siirtyneet paloasemalle, pukeutuneet suojavarusteisiin ja siirtyneet sen jälkeen paloautoon. Kaikki kanteessa tarkoitetut palomiehet ovat hälytyksen saatuaan menneet paloasemalle, josta on lähdetty kohteeseen. Henkilökohtaiset suojavarusteet on säilytetty paloasemalla.
A suoritti varallaoloaan Sotkamon paloasemalla, sillä A asui paloasemalta 40 kilometrin päässä Kajaanissa. Työnantaja oli siirtänyt A:n ensin Kajaaniin 1.2.2007 ja sen jälkeen Sotkamoon 1.6.2007. A:n koti sijaitsi sellaisen etäisyyden päässä paloasemalta, ettei hän olisi ehtinyt paloasemalle työnantajan edellyttämässä ajassa. A:lle ei ollut mahdollisuutta suorittaa varallaoloa kotoaan käsin, vaan häneltä edellytettiin varallaolon tekemistä ja siten myös tosiasiassa oleskelua paloasemalla. Hänen aloittaessaan viranhoidon työnantajan edustaja esitteli hänelle Sotkamon paloaseman majoituskäytännöt. A oli täysin sidottuna työhönsä varallaoloa suorittaessaan. Lisäksi lyhyt lähtövalmius paloasemalta pelastustehtäviin osoittaa kyseessä olleen työaika.
B, C ja D suorittivat varallaoloa muun muassa asunnoissaan. Koska C:n ja D:n tuli saapua paloasemalle viidessä minuutissa, heidän tuli olla välittömässä lähtövalmiudessa. Samoin B joutui olemaan koko ajan lähtövalmiudessa työhön. Vaikka työnantaja ei nimenomaisesti määrännyt aluetta, jolla varallaolijan tuli olla, rajasi kuitenkin 5 minuutin saapumisedellytys asemalle alueen pieneksi. Käytännössä D:n, C:n ja B:n oli oleskeltava paloaseman välittömässä läheisyydessä. Edellytetyn lyhyen lähtövalmiuden vuoksi varallaolo on katsottava työajaksi. Varallaolijoilla ei ole ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkaansa tai tekemisiään. Työhön sidonnaisuus on rinnastunut työaikaan.
Vaikka hälytykset eivät olisi toistuneet tiheästi, se ei tarkoita, etteikö kyseessä voisi olla työaika. Tehtävät olivat luonteeltaan kiireellisiä.
VASTAUS
Vaatimukset
Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Kajaanin kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 14.959,91 eurolla korkoineen.
Perusteet
Vahvistusvaatimus
A:n, B:n, C:n ja D:n varallaoloksi luettua aikaa ei tule lukea miltään osin työajaksi. Kyse on ollut KVTES:n III luvun 5 §:n mukaisesta vapaamuotoisesta varallaolosta, jonka mukaisesti on maksettu varallaolokorvaukset. Varallaolijat eivät ole varalla ollessaan suorittaneet työtehtäviään eivätkä he ole olleet velvollisia oleskelemaan työnantajan määräämässä paikassa. He ovat voineet viettää varallaoloaikaansa itse valitsemassaan paikassa. Heidän on tullut olla tavoitettavissa siten, että heidät voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Kaikki kanteessa tarkoitetut henkilöt ovat A:ta lukuun ottamatta voineet varalla ollessaan viettää aikaa myös muun muassa kotonaan. Työnantaja ei ole järjestänyt varallaoloa varten asuntoa, jossa varallaolijaa olisi velvoitettu olemaan varalla. KVTES:n sopimusmääräyksen sanamuoto huomioon ottaen kysymyksessä on siten ollut varallaolo, ei työaika. Varallaolon pituus ja toistuvuus eivät myöskään ole merkittävästi haitanneet varallaolijoiden vapaa-ajan käyttöä.
Varallaolijat ovat edellä todetun lisäksi voineet oleskella valitsemassaan seurassa, eivätkä he ole olleet sidottuja erityisiin varusteisiin, vaan varallaolo on voitu suorittaa normaaleissa vapaa-ajan vaatetuksessa ja varusteissa. He eivät ole olleet varalla ollessaan sidottuja työhönsä tosiasiallisesti samalla tavalla kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. He ovat voineet varallaoloaikanaan suorittaa normaaleja vapaa-ajan askareita ja liikkua vapaasti laajalla alueella.
Ottaen huomioon KVTES:n sopimusmääräysten sanamuoto ja pitkään vallinnut käytäntö, jonka palkansaajajärjestöt ovat hyväksyneet, on selvää, että sopijaosapuolten tarkoitus on ollut sekä paikallisella tasolla että keskustasolla, että nyt arvioitavana olevan kaltaisessa tilanteessa on ollut kysymyksessä vapaamuotoinen varallaolo. Erityisesti on huomioitavaa, että palkansaajajärjestöjen tulkinta on vuosikausien ajan ollut yhteneväinen työnantajan tulkinnan kanssa. Järjestöt ovat riitauttaneet kyseessä olevan kaltaisen varallaolon vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus on antanut varallaoloon liittyen tuomion KKO 2015:48. Siten kaupungin noudattama soveltamiskäytäntö, jota ei ole aikaisemmin riitautettu, on muodostunut määräyksen tarkoitusta vastaavaksi vakiintuneeksi tulkinnaksi.
Vaatimuksentekijät ovat ryhtyneet vaatimaan jälkikäteisiä korvauksia sillä perusteella, että vuosikymmeniä noudatettua järjestelyä, jonka sisällöstä on valtakunnallisesti ja paikallisesti vallinnut yksimielisyys, olisi tulkittava takautuvasti toisin. Ennen tähän kanteeseen johtanutta paikallisen ja keskustason erimielisyyttä sovellettavan virka- ja työehtosopimuksen määräyksen sisällöstä kanteessa tarkoitetut henkilöt eivät ole väittäneet, että varallaolojärjestelmään liittyisi jotakin epäselvyyttä tai että se kuormittaisi heitä jotenkin erityisesti tai haittaisi vapaa-ajan viettoa.
Työaikalain ja KVTES:n sopimusmääräysten mahdollistaman varallaolon tarkoituksena on turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat kansalaisten hengen, terveyden sekä omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi tarpeen. Varallaolo on voitava järjestää palo- ja pelastustoimessa siten, että pelastustehtävään lähdetään nopeasti hälytyksen saapumisen jälkeen myös tilanteessa, jossa viranhaltija/työntekijä itse järjestää asumisensa siten, että koti ei sijaitse pelastuslaitoksen lähettyvillä.
Pelastuslaitoksella varallaololla on pitkät perinteet. Se on kuulunut pelastustoimen tehtävien luonteeseen. Kaikki pelastuslaitoksen niin kutsutuilla päiväasemilla työskentelevät viranhaltijat (A, C ja D) ovat viran vastaanottaessaan olleet tietoisia siitä, että toimialan luonteen vuoksi valmiutta on ylläpidettävä myös virka-ajan ulkopuolella tietyllä järjestelmällä, käytännössä varallaolojärjestelmällä. A, C ja D ovat viran vastaanottaessaan antaneet suostumuksensa varallaoloon. B on työsopimuksen solmiessaan ollut tietoinen varallaolosta ja halunnut sitoutua tekemään varallaoloa. Pelastuslaitos ja Kainuun Vesi ovat erikseen sopineet järjestelyistä, jotta B:n osallistuminen varallaoloon voidaan sovittaa yhteen hänen päivätyönsä kanssa.
Käytännössä varallaolo missä tahansa ammatissa on jossain määrin sitovaa. Varallaolo tarkoittaa yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän kannalta sitä, että vapaa-aikaa on vietettävä varallaolon ehdoin. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi päihteiden käyttö varallaoloaikana ei ole mahdollista edes vähäisissä määrin. Lisäksi on ymmärrettävää, että esimerkiksi yksilön liikkumisalue rajautuu varallaolon aikana. Näistä vapaa-ajan käytölle aiheutuneista rajoituksista johtuen kanteessa tarkoitetuille henkilöille on suoritettu varallaolosta KVTES:n mukaista vähimmäiskorvausta korkeampi 40 prosentin mukainen korvaus.
Lähtövalmiusaika
Varallaolo ei ole rinnastunut työaikaan lähtövalmiuden ja työhön sidonnaisuuden perusteella. Kaupunki ei ole edellyttänyt välitöntä tai viiden minuutin lähtövalmiusaikaa. Kainuun pelastuslaitoksen 18.6.2008 päivätyssä toimintaohjeessa saapumisaika paloasemalle on määritelty keskimäärin viideksi minuutiksi hälytyksestä. Toimintaohjeessa ei siten ole asetettu välitöntä tai ehdotonta lähtövalmiusaikaa, vaan kyseessä on ollut keskimääräinen tavoite.
Kainuun pelastuslaitoksen työnantajan laatimissa varallaolo-ohjeissa 18.6.2008 on todettu lisäksi muun ohella, että varallaolija on voinut lähteä annettuun tehtävään suoraan esimerkiksi kotoaan tai muusta paikasta, jolloin varallaolijan on tullut tehtävään lähtiessään antaa status-ilmoitus tai puheviesti hätäkeskukselle.
Varallaolijan saapumisaikaa paloasemalle ei ole seurattu, eikä myöhästymistä keskimääräisestä viiden minuutin saapumisajasta ole mitenkään sanktioitu. Varallaolossa oleva henkilöstö vastaa hälytyksen niin kutsutusta ensilähdöstä pääsääntöisesti, mutta varallaolijan ei ole edellytetty ehtivän välttämättä ensimmäiseen yksikköön. Varallaolojärjestelmällä varmistetaan se, että "edes joku" lähtee tilannepaikalle hälytyksen saatuaan. Kaupunki ei ole edellyttänyt, että varallaolossa olleen palomiehen olisi tullut olla ensimmäisenä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä.
Varallaolo Kainuun pelastuslaitoksella merkitsee varautumista onnettomuustilanteisiin silloinkin, kun ei ole normaali virka-aika. Varallaolojärjestelmällä pyritään varmistamaan se, että onnettomuuden sattuessa koko pelastuslaitoksen alueella on aina henkilöitä, jotka olisivat valmiudessa lähtemään auttamaan hädässä olevaa ihmistä riippumatta tämän asuinpaikasta. Lähes aina varallaolossa olevien lisäksi hälytyksille osallistuu myös muita, ei-varallaolossa olevia henkilöitä samalta asemapaikalta. Hälytykselle lähteekin yleensä aina saman paloaseman muita yksiköitä sekä tarvittaessa tulee hälytysyksiköitä myös muilta paloasemilta. Käytännössä hälytykselle osallistuu vapaaehtoisesti lähes aina myös muita henkilöitä, jotka eivät ole varallaolossa. Ensimmäinen kohteeseen lähtevä yksikkö on näin ollen voinut muodostua pelastustoimintaan osallistuvasta sivutoimisesta henkilöstöstä ja esimerkiksi vapaalla olevasta henkilöstöstä, jotka ovat myös saaneet tiedon hälytyksestä ja joiden on sallittu osallistua vapaaltaan hälytyksiin. Varsinainen operatiivinen valmius varallaoloaikana on perustunut sopimuspalomiehiin, jotka toimivat sivutoimisessa palvelussuhteessa ja jotka ovat aktivoituneet hälytyksen tultua.
Hälytyksiin lähdettäessä pelastustoimintaan osallistuvien henkilöiden määrä riippuu onnettomuustyypistä. Pienimmillään kysymys on ryhmän lähdöstä, mutta tarvittaessa tilanteeseen lähdetään joukkueella tai komppanialla. Päätoimisilla virkasuhteessa olevilla palomiehillä on yleisesti ottaen parempi koulutus onnettomuustilanteiden varalle, minkä vuoksi pääsääntöisesti palomiehet toimivat ryhmänjohtajina paloasemilla, joissa valtaosa on sopimushenkilöstöä (sivutoiminen, vapaapalokunta). Tarvittaessa myös yksikönjohtajan kelpoisuuden täyttävä sopimushenkilöstö, kuten B, on voinut toimia yksikönjohtajana.
Käytännössä hälytystehtävään on voitu lähteä siinä vaiheessa, kun paloasemalle on saapunut
yksi henkilö, joka on ollut kelpoinen yksikönjohtajan tehtävään. Yksikön mahdollisuus lähteä tehtävään ei ole ollut välittömästi sidottu siihen, milloin varallaolija on saapunut paloasemalle. Varallaolojärjestelmällä on varmistettu se, että edes joku lähtee tilannepaikalle hälytyksen saatuaan. Ohjeissa ja määräyksissä ei ole määritelty, että ensimmäisen onnettomuuspaikalle tulijan tulee olla juuri varallaolijan, vaan se on voinut olla myös kuka tahansa muu palokuntalainen, joka osallistuu hälytystoimintaan.
Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan Vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välisen
10.5.2007 päivätyn palokuntasopimuksen mukaan sopimuspalokunnan lähtöaika varallaoloaikana on ollut virka-ajan ulkopuolella 5 minuuttia. Sopimuspalokunnalle on asetettu vastaava keskimääräinen ja tavoitteellinen lähtövalmiusaika kuin viranhaltijoille, eikä sopimuspalomiehiltä ole käytännössä edellytetty nopeampaa tai ehdottomampaa lähtövalmiutta kuin viranhaltijoilta. Sopimuksen mukaan Kainuun pelastuslaitoksella on ollut oikeus valvoa sopimuksen noudattamista eikä pelastuslaitos ole puuttunut siihen, mikäli toteutuneet lähtöajat ovat toisinaan ylittäneet 5 minuuttia. Sopimus on solmittu pelastuslaitoksen ja yhdistyksen välillä, joten kyseessä ei ole työntekijän ja työnantajan välinen sopimus varallaolon ehdoista. Sopimus ei määrittele, että ensimmäisessä lähdössä on välttämättä ollut varallaolija.
Varallaoloaikaisia lähtöaikoja on seurattu Kainuun pelastuslaitoksella ainoastaan yksikkötasolla. Yksikkötasolla lähtöajat II-riskiluokan hälytyksiin on keskimäärin ollut noin 5 minuuttia, mutta joissain tapauksissa lähtö on tapahtunut vasta 7–10 minuutin kuluessa hälytyksestä. Tämä osaltaan osoittaa, että annettuja lähtövalmiusaikoja on noudatettu nimenomaan keskimääräisinä tavoitteina eikä 5 minuutin lähtövalmius ole ollut varallaolijalle asetettu ehdoton velvoite.
Kainuun pelastuslaitos on antanut 1.1.2016 alkaen varallaolo-ohjeen, joka on kumonnut aiemmat varallaolokäytänteet. Vaatimuksenesittäjillä ei ole mainitun ajankohdan jälkeen ollut henkilökohtaisesti määriteltyä lähtöaikavaatimusta, eikä heiltä ole enää edellytetty aiemman ohjeen mukaista lähtöaikaa. Kainuun pelastuslaitos on täsmentänyt varallaolo-ohjetta 14.9.2016 alkaen siten, että varallaolijan on ollut saavuttava toimipisteeseen 15 minuutin kuluessa hälytyksestä.
Toimintavalmiuden suunnitteluohjeet ja palvelutasopäätös
Kainuun pelastustoimen palvelutasopäätökseen vaikuttaa sisäministeriön antamat pelastuslaitoksia koskevat toimintavalmiuden suunnitteluohjeet. Pelastustoimen toimintavalmius määritellään ns. riskiruutujen perusteella. Arvioidun riskitason perusteella riskiruudulle (1 km x 1 km alue) määritellään riskiluokka. Valmiusaika eri riskiruuduille on seuraava:
I- luokan riskialueella on 6 minuutin valmius
II- luokan riskialueella on 10 minuutin valmius
III- luokan riskialueella on 20 minuutin valmius
IV- luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta.
Riskiruutujen perusteella arvioidaan kunkin alueen valmiuden tarve. Kanteessa tarkoitettujen henkilöiden varallaololla katetulla alueella ei ole lainkaan I-luokan riskialuetta. II-luokan riskialueella, johon osa heidän varallaololla katetusta alueista (esimerkiksi taajama) kuului, pelastusmuodostelmat ja niiden toimintavalmiudet suunniteltiin siten, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa onnettomuuskohteen riskialueittain pääsääntöisesti valtakunnallisesti asetettujen toimintavalmiusaikatavoitteiden mukaisesti, II-luokan riskialueella tuo tavoite on kymmenen minuuttia. Sisäministeriön ohjeen mukaan tavoite tulee saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä. Varallaoloalue koostui II-, III- ja IV-riskialueista. III-riskialue tulee saavuttaa pääsääntöisesti 20 minuutissa, ja IV-riskialueen saavuttamisaikatavoite on mainittuja aikoja pidempi.
Edellä mainitut toimintavalmiusajat, joiden mukaan onnettomuuskohde tulee saavuttaa, koskevat kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa. Tavoitteena oli, että ensimmäinen yksikkö on pelastuspaikalla hälytyksestä kymmenen minuutin kuluessa II-riskialueella. Tavoite on tullut saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä, jolloin esimerkiksi varallaoloaikaiselle saapumisajalle on muodostunut joustoa jo sisäministeriön asettamien suunnitteluohjeiden perusteella. Tämä jousto on huomioitu myös Kainuun palvelutasopäätöksessä.
Pelastuslaitoksen pelastusviranomainen on määritellyt hälytysvasteet eli sen, mitä palokuntia ja mitä kokoonpanoa käytetään erilaisissa hälytystilanteissa. Hätäkeskus toimii näiden hälytysvasteiden mukaisesti. Hätäkeskus hälyttää annetun ohjeen mukaisesti oman riskiarviointinsa perusteella joko ryhmän, joukkueen tai komppanian hätäilmoituksesta saamiensa tietojen perusteella. Paloasemilta lähdetään hälytykseen hälytysajoneuvolla, joka määräytyy tilanteen ja tehtävän mukaan (esimerkiksi sammutusauto, säiliöauto, nostolava-auto).
Olennaista asiassa on se, että pelastuslaitoksen edellä esitetty toimintavalmiusaika on eri asia kuin se, mitkä ovat olleet yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän velvoitteet varallaolon aikana. Palvelutasopäätös ei ole sama asia kuin yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän tosiasiallinen varallaolo-ohjeistus tai varallaolovelvoitteet. Yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän osalta ei ole määritelty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka.
Pelastustoiminnan luonne huomioiden joka kerta luonnollisesti pyritään siihen, että pelastuskohde saavutetaan palvelutasopäätöksen mukaisessa tavoiteajassa. Tavoiteaika on kuitenkin ainoastaan tavoite, eikä se ehdottomasti sido henkilöstöä eikä varallaolijaa. Ottaen huomioon muun ohella eri vuodenajat ja vuorokaudenajat tavoitteisiin ei käytännössä aina päästä. Jokaisen yksittäisen tehtävän toteutuneet toimintavalmiusajat tiedetään varmuudella vasta tilanteen jälkeen. Varallaolijan mahdollisuus saavuttaa pelastuskohde varallaolosta on tosiasiassa erilainen riippuen siitä, onko kysymyksessä esimerkiksi kesäyö (+ 20 C) vai talviyö (jolloin on satanut 30 cm lunta ja pakkasta - 20 C). Liikkeellelähtö varallaolopaikasta vaihtelee muun ohella sääolosuhteiden mukaan. Tämä on hyväksyttävää, ja keskeistä on, että kohteeseen lähdetään niin pian kuin se on mahdollista olosuhteet huomioon ottaen. Tämä on myös riittävää.
Pelastustoiminnan luonteeseen ja toimintakulttuuriin sekä toimintaan osallistuvien henkilöiden etiikkaan kuitenkin kuuluu mahdollisimman nopea lähteminen kiireelliseen pelastustehtävään. Nopeus on aina ollut yksi niistä pelastustoiminnan arvoista, joihin siihen osallistuvat henkilöt ovat sitoutuneet riippumatta siitä, mitä on edellytetty.
Varallaolovuorojen suunnittelu ja toistuvuus
Varallaolovuorojen suunnittelu on tehty yhteistyössä henkilöstön kanssa. Aseman esimiehenä toimiva viranhaltija on ollut viime kädessä vastuussa varallaolovuorojen suunnittelusta, mutta käytännössä suunnittelussa on otettu huomioon myös henkilöstön toiveita. Henkilöstöllä on ollut hyvät vaikutusmahdollisuudet varallaolovuoroihin jo suunnitteluvaiheessa, ja he ovat käytännössä voineet vielä työvuorolistan julkaisemisen jälkeenkin vaihtaa työvuorojaan keskenään. Osavuorojen tai kokonaisten vuorojen vaihtaminen alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen ei ole ollut harvinaista.
Ylipalomiehinä C ja D ovat olleet vastuussa varallaolovuorojen suunnittelusta omilla paloasemillaan. C ja D ovat halunneet tehdä varallaolovuoroja saadakseen lisäansioita, ja he ovat suunnitelleet itselleen varallaolovuoroja jopa yli sallitun enimmäismäärän. Myös A on halunnut tehdä lisäpalkkaa ansaitakseen varallaolovuoroja mahdollisimman paljon. Kun A:n mahdollisuutta tehdä varallaolovuoroja rajoitettiin, hän hakeutui virkavapaalle ja uusiin töihin sekä myöhemmin irtisanoi virkasuhteensa. A:lla ei olisi ollut velvollisuutta osallistua varallaoloon aikana, jolloin hänen asemapaikkansa on ollut Sotkamo. Viranhaltijoita ei ole tarvinnut määrätä varallaoloon.
Varallaolo on toteutettu käytännössä siten, että varallaoloaika on alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtana. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson, ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloaika on voinut olla myös pääsääntöä lyhyempi esimerkiksi kestoltaan perjantaista maanantaihin, jos näin on sovittu varallaoloon osallistuvan henkilön henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.
Tyypillisesti varallaolo on siis toteutettu kestoltaan viikon mittaisena niin, että kanteessa tarkoitetuilla henkilöillä on ollut varallaoloviikko noin neljän viikon välein. Toistuminen on ollut riippuvaista heidän kulloisestakin tilanteestaan. Jo suunnitteluvaiheessa on huomioitu henkilökohtaiset olosuhteet kuten lomat ja muut henkilökohtaiset esteet, jolloin varallaolovuorojen väli on saattanut pidentyä tai lyhentyä väliaikaisesti ja tilanteisesti. Yksittäisistä varallaolovuoroista on voinut kieltäytyä, mikä on käytännössä tarkoittanut sitä, että varallaolovuoroista on sovittu henkilöstön kanssa. Varallaoloon on henkilöstön keskuudessa haluttu osallistua, koska se on korottanut ansiotasoa. Kanteessa tarkoitettujen henkilöiden varallaolon toistuvuuteen on vaikuttanut myös se, ovatko he halunneet tehdä varallaoloa suunniteltua enemmän ja ovatko he vaihtaneet suunniteltuja varallaolovuoroja toisten varallaoloon osallistuvien kanssa. Ruohonen ja Virtanen ovat voineet varallaolovuorojen suunnittelusta vastaavina viranhaltijoista itse vaikuttaa varallaolovuorojen määrään ja sijoitteluun.
Kanteessa tarkoitetut henkilöt eivät ole koskaan ennen asian riitautumista tuoneet kaupungin tietoon, että olisivat kokeneet varallaolon liian sitovaksi, kuormittavaksi tai rajoittavaksi. Varallaoloa on haluttu tehdä mahdollisimman paljon, koska se on korottanut ansiotasoa.
Varallaolossa mukana pidettävät työvälineet ja toimimisvelvollisuus hälytystilanteessa
Varallaolijoiden ei ole edellytetty pitävän, eivätkä he ole myöskään pitäneet mukanaan työtehtävissä tarvittavia varusteita. Varallaolon aikana heillä on ollut mukanaan ainoastaan Virve-puhelin eli päivystyksessä käytettävä viranomaisverkon puhelin, jolla hälytykset ovat tulleet. Varallaolijan on tullut kuunnella hälytyskeskuksen viesti, vastata siihen ja tullut ryhtyä toimimaan sen mukaisesti. Hälytys on lähtökohtaisesti tullut kaikille varallaolijoille sekä palokunnan muille hälytysosastoon kuuluville yhtäaikaisesti. Mikäli hälytys on koskenut varallaolijaa ja on edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, hänellä on hälytyksen saatuaan ollut velvollisuus lähteä pääsääntöisesti paloasemalle, josta on tapahtunut lähtö onnettomuuspaikalle. Varallaolijalla ei ole ollut velvollisuutta pitää varallaoloaikanaan mukanaan mitään muita työhön liittyviä välineitä kuin Virve-puhelin. A:lla, C:llä ja D:llä on lisäksi ollut GSM-puhelin. Varusteet ja välineet ovat olleet paloasemalla ja pelastuslaitoksen ajoneuvossa. Varallaolija on voinut pyytää tai vastaanottaa lisätietoja hälytyskeskukselta hälytyksen jälkeen aikana, jolloin hän on ollut matkalla paloasemalle tai kohteeseen. Varallaolijoille on maksettu normaali palkka hälytyksestä lukien.
Hälytysten toistuvuus varallaoloaikana
Hälytyksiä on tullut keskimäärin yksi viikossa. Ottaen huomioon hälytystaajuus varallaoloaikana työhön sidonnaisuus varallaoloaikana on ollut vähäinen. Varallaolon ei näin ollen voida katsoa muodostuvan työajaksi myöskään siitä syystä, että hälytykset olisivat toistuneet tiheästi.
Varallaolon aikana kanteessa tarkoitetuilla henkilöillä ei ole ollut lähtökohtaisesti mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä heitä ole millään tavoin ollut sidottu työtehtäviin. Jos he olisivat kokeneet varallaolon sitovaksi ja/tai liian rajoittavaksi, olisi heidän tullut ilmoittaa asiasta työnantajalle. Vaatimuksentekijät eivät ole tehneet tällaisia ilmoituksia työnantajalle ennen kuin korkein oikeus antoi ratkaisunsa KKO 2015:48. Tilanne on ollut ennemminkin päinvastainen. Vaatimuksentekijät ovat halunneet tehdä varallaoloa mahdollisimman paljon.
Vapaa-ajan vietto varallaoloaikana
Vaatimuksentekijöillä ei ole keskimääräinen lähtövalmiusaika huomioiden edellytetty, että he olisivat viettäneet varallaoloaikaansa paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä.
B, C ja D ovat varalla ollessaan viettäneet aikaa vapaasti varallaoloalueellaan (esimerkiksi kunta, taajama tai muu sellainen) muun ohella omassa kodissaan. He ovat näin ollen voineet liikkua omassa henkilökohtaisessa elinympäristössään. A:lle on annettu mahdollisuus halutessaan yöpyä paloasemalla varallaoloaikana, mutta paloasemalla oleskelua ei ole missään tapauksessa häneltä edellytetty. Kaupunki ei ole valvonut henkilön oleskelupaikkaa varallaolon aikana eikä ole myöskään millään tavalla rajoittanut tämän liikkumista. Liikkumisaluetta on rajoittanut ainoastaan se vaatimus, että varallaolijan on tullut kohtuudella ehtiä pääsääntöisesti paloasemalle. Kaupunki ei ole ottanut kantaa siihen, missä paikassa varallaolijan tulee olla varallaoloaikana. Ottaen huomioon kanteessa tarkoitettujen henkilöiden asemapaikat, jotka kaikki ovat maaseutumaisia taajamia, on liikkumisalue varallaoloaikana ollut laaja.
Vaatimuksentekijöillä ei ole ollut varallaoloaikana mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä työhön liittyviä velvollisuuksia. Varallaolon aikana he ovat voineet olla ja liikkua vapaasti alueellaan: olla kotona ja tehdä kotiasioita esimerkiksi perheen kanssa tai kutsua vieraita kylään, harrastaa liikuntaa tai muuta toimintaa tai tehdä muita asioita, joista on nopeasti irrottauduttavissa. Erilaisten asioiden hoito lähitaajamassa/kunnan alueella on ollut mahdollista. He ovat voineet esimerkiksi käydä kaupassa ja muutoin liikkua valitsemallaan alueella. Rajoituksena vapaa-aikaan varallaolijan on tullut olla toiminta-alueellaan, toimintakuntoinen (kuten päihteetön) ja lähtövalmiina.
Varallaolijat ovat voineet valintansa mukaan oleskella myös paloaseman tiloissa, joissa he ovat voineet viettää aikaa myös vapaa-ajallaan. Yleisesti palomiehillä on mahdollisuus muun muassa remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita paloasemalla, ja siellä vietetään vapaa-aikaa ja urheillaan. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa voi siis viettää tavanomaista vapaa-aikaa. Se, missä määrin kanteessa tarkoitetut henkilöt ovat viettäneet vapaa-aikaa paloasemalla, ei ole tiedossa eikä todennettavissa.
Kuten edellä on todettu, B, C ja D ovat voineet varalla ollessaan harrastaa normaaleja vapaa-ajan toimintojaan sekä omassa kodissaan että muualla sellaisella valitsemallaan alueella, josta olisi ehdittävissä paloasemalle hälytyksen saapumisen jälkeen pääsääntöisesti keskimäärin viidessä minuutissa.
A on voinut muutoin tehdä täysin samoja asioita samalla alueella, mutta hän ei käytännössä ole voinut viettää varalla ollessaan aikaa omassa kodissaan, koska on itse halunnut asua pidemmän etäisyyden päässä paloasemasta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Tämä on ollut A:n oma valinta. Hän on virkaa vastaan ottaessaan antanut suostumuksensa varallaoloon. Hänelle on luvattu, että hän voi halutessaan yöpyä paloasemalla. Myös hän on ollut työnantajan kanssa yhtä mieltä siitä, että kysymyksessä on vapaamuotoinen varallaolo. Hänen mielipiteensä asiaan muuttui, kuten muidenkin kanteessa tarkoitettujen henkilöiden, vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi tuomion KKO 2015:48.
Asiaa tarkasteltaessa huomioitavaa on, että pelastustehtävissä lähtökohtana on, että kohteeseen ajetaan nopeudella 1 km/min. Tämä antaa varallaolijalle mahdollisuuden olla varalla ollessaan laajalla alueella. Huomioitavaa on myös se, että palomiehen ammattitaitoon kuuluu nopea lähtö, ja palomiehet ovat jo pelastuslainkin perusteella velvollisia pelastustehtäviin ilman mitään varallaoloa.
Oikeudenkäyntikuluista
Vaikka kanne menestyisi, asia on ollut oikeudellisesti epäselvä ja KT:llä on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin. Asianosaiset tulee määrätä pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.
TODISTELU
Kantajan kirjalliset todisteet
1. Kainuun pelastuslaitoksen toimintaohje 18.6.2008
2. Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välinen palokuntasopimus 10.5.2007
3. Kainuun pelastuslaitoksen ohje 14.9.2016
4. Työnantajan määräykset koskien A:n siirtymistä Kajaaniin ja Sotkamoon
Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet
1. Kainuun pelastuslaitoksen 18.6.2008 päivätty toimintaohje (= K1)
2. Sisäasiainministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje
3. Kainuun pelastuslaitoksen palvelutasoesitys 2009–2013
4. Kainuun pelastuslaitoksen palvelutasopäätös 2015–2019
5. Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välinen palokuntasopimus 10.5.2007 (=K2)
6. Pelastuslaitoksen ohje 1.1.2016
7. Kainuun pelastuslaitoksen ohje 14.9.2016 (=K3)
8. A:n virkavapaahakemus 16.3.2016
Kantajan henkilötodistelu
1. A, todistelutarkoituksessa
2. B, todistelutarkoituksessa
3. C, todistelutarkoituksessa
4. D, todistelutarkoituksessa
5. E, sopimuspalomies
6. F, yksikönjohtaja ja palopäällikkö
7. G, sopimuspalomies
8. H, yksikönjohtaja ja palomestari
Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu
1. I, pelastusjohtaja, todistelutarkoituksessa
2. J, apulaispalopäällikkö
3. K, valmiuspäällikkö
4. L, pelastuspäällikkö
TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU
Käsittelyratkaisu
Kantaja on 9.11.2020 saapuneessa sähköpostissa vaatinut, että B:n osalta varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi 30.6.2016 asti. Haastehakemuksessa B:tä koskeva vaatimusaika on ulottunut vain 31.12.2015 asti. Kantajan mukaan tämä ei muuta asiaa toiseksi etenkään siitä syystä, että jo keskusneuvotteluissa on ollut esillä ajanjakso vuoden 2016 puolella. Vaatimus on johtunut samasta perusteesta eikä sen tutkiminen aiheuta viivästystä.
Vastaaja ja kuultava ovat vaatineet, että kantajan uusi vaatimus on jätettävä tutkimatta. Kyse on oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n mukaisesta kielletystä kanteen muutoksesta.
Riidatonta on, että asiasta on liittojen välillä neuvoteltu siten, että oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 11 §:n 2 momentti ei ole esteenä tutkia asia siltä osin kuin kantaja on ulottanut B:tä koskevan vahvistusvaatimuksen ajanjakson 30.6.2016 asti.
Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kannetta riita-asiassa ei saa oikeudenkäynnin aikana muuttaa. Kantajalla on momentin 3 kohdan mukaan kuitenkin oikeus vaatia korkoa tai tehdä muu sivuvaatimus taikka uusikin vaatimus, mikäli se johtuu olennaisesti samasta perusteesta. Jos tällainen vaatimus tehdään vasta pääkäsittelyssä, vaatimus on pykälän 2 momentin mukaan jätettävä tutkimatta, jos sen tutkiminen viivyttää asian käsittelyä.
Työtuomioistuin katsoo, että kantajan vaatimus lukea työajaksi myös varallaolo, jota B on suorittanut 1.1. ja 30.6.2016 välisenä aikana, johtuu olennaisesti samasta perusteesta kuin aiempi, ajanjaksoa 1.4.2011–31.12.2015 koskeva vaatimus. Vaatimuksen tutkiminen ei viivytä asian käsittelyä. Vastaajan ja kuultavan vaatimus tutkimatta jättämisestä hylätään.
Pääasian kysymyksenasettelu
Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n varallaolo ajanjaksolla 1.1.2013–31.12.2015, B:n varallaolo ajanjaksolla 1.4.2011–30.6.2016, C:n varallaolo ajanjaksolla 1.1.2013–31.12.2013 ja D:n varallaolo ajanjaksolla 1.1.2013–14.9.2016 luettava työajaksi.
Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat
Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.
KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.
Unionin oikeus
Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana ”työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti”. Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”. Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luettava joko direktiivissä tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivissä ei säädetä niiden välimuodosta (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 30 kohta).
Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (tuomio 21.2.2018, Matzak, C-518/15, EU:C:2018:82, 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.
Työaikadirektiivin tarkoituksena on vahvistaa vähimmäisvaatimukset, joilla pyritään parantamaan työntekijöiden elin- ja työoloja lähentämällä erityisesti työajan kestoa koskevia kansallisia säännöksiä. Lainsäädännön yhdenmukaistamisen tarkoituksena on taata työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempi suojelu takaamalla työntekijöille vähimmäislepoajat ja asianmukaiset tauot sekä säätämällä viikoittaiselle työajalle ylärajan. Direktiivin enimmäistyöaikaa ja vähimmäislepoaikaa koskevia eri vaatimuksia on pidettävä erityisen tärkeinä unionin sosiaalioikeuden sääntöinä, joita on sovellettava jokaiseen työntekijään ja joiden noudattamisen ei pidä olla pelkästään taloudellisista näkökohdista riippuvainen. Direktiivissä täsmennetään Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti vahvistettu perusoikeus, minkä vuoksi sitä on tulkittava kyseisen määräyksen valossa. Tästä seuraa erityisesti, että direktiivin säännöksiä ei voida tulkita suppeasti työntekijällä direktiivin perusteella olevien oikeuksien kustannuksella. (Suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 26–28 kohdat.)
Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.
Euroopan unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan lausunut työaikadirektiiviin sisältyvän työajan määritelmän tulkinnasta. Tuomiossa Simap (tuomio 3.10.2000, C-303/98, EU:C:2000:528) kyse oli terveyskeskuksien ensiapuyksiköissä työskentelevien lääkäreiden päivystysajasta. Osan tästä ajasta lääkäreiden edellytettiin olevan henkilökohtaisesti paikalla työpaikallaan, mutta muina aikoina heidän piti olla pelkästään ”tavoitettavissa”. Kyse oli työajasta siltä osin kuin päivystysaikana lääkäreiden edellytettiin olevan työpaikalla. Vaikka todellisuudessa tehty työ vaihteli olosuhteiden mukaan, lääkäreille asetetun velvollisuuden olla paikalla ja käytettävissä työpaikalla harjoittaakseen ammattitoimintaansa oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Sen sijaan se aika, jonka lääkärit olivat työnantajansa käytettävissä siten, että heidät oli voitava tavoittaa, oli lepoaikaa. Tässä tilanteessa lääkärit saattoivat järjestää ajankäyttönsä siten, että heillä oli vähemmän velvoitteita, ja keskittyä omiin asioihinsa. (Tuomion 48–50 kohdat.)
Tuomio Jaeger (tuomio 9.9.2003, C-151/02, EU:C:2003:437) koski sairaalalääkäriä, joka oli velvollinen viettämään päivystysajan työnantajansa tiloissa. Hänellä oli sairaalassa käytettävissään huone, jossa oli vuode ja jossa hänellä oli lupa nukkua silloin, kun häntä ei pyydetty työskentelemään. Unionin tuomioistuin totesi, että tällaiset jaksot, jolloin lääkäri ei tee työtä, kuuluvat erottamatta lääkärin fyysistä paikallaoloa sairaalassa edellyttävään päivystysjärjestelmään, sillä säännöllisestä työajasta poiketen kiireellisten toimenpiteiden tarve riippuu olosuhteista eikä sitä voi suunnitella etukäteen. Tuomioistuimen mukaan ratkaisevana oli pidettävä sitä, että lääkäreillä oli velvollisuus olla fyysisesti paikalla työnantajan määrittämässä paikassa ja tämän käytettävissä, jotta he voisivat tarvittaessa välittömästi suorittaa työtehtäviä. Näiden velvollisuuksien, joiden vuoksi lääkäreiden oli mahdotonta valita oleskelupaikkaansa varallaolojaksoina, oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Tätä johtopäätöstä ei muuttanut se, että työnantaja oli antanut lääkärin käyttöön lepohuoneen, jossa tämä saattoi oleskella niin kauan kuin hänen työsuoritustaan ei tarvittu. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lääkäreiden oli päivystysjaksojen aikana oltava poissa sekä perheidensä luota että sosiaalisista ympyröistään, ja heillä oli ajankäytössään vähemmän liikkumavaraa silloin, kun heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista. Näissä olosuhteissa kyse ei ollut lepoajasta vaan työajasta. Unionin tuomioistuin lisäsi, ettei sen tulkintaa työajan käsitteestä voitu kyseenalaistaa väitteillä taloudellisista ja organisatorisista vaikutuksista, joita aiheutuisi tiettyjen jäsenvaltioiden mukaan, jos tällaista aikaa pidettäisiin työaikana. (Tuomion 60–66 kohdat. Ks. myös tuomio 1.12.2005, Dellas ym., C-14/04, EU:C:2005:728 ja määräys 4.3.2011, Grigore, C-258/10, EU:C:2011:122.)
Tuomiossa Matzak (tuomio 21.2.2018, C-518/15, EU:C:2018:82) unionin tuomioistuin katsoi, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi. Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden. Tuomioistuin korosti myös sitä, että työaikadirektiivin 2 artiklassa tarkoitetun työajan käsitteen ominaispiirteisiin ei kuulu työntekijän työnteon intensiivisyys tai tehokkuus. Varallaoloaikaa, jonka työntekijä vietti kotonaan siten, että hänen oli vastattava työnantajansa hälytyksiin kahdeksassa minuutissa, ja jolla rajoitettiin erittäin huomattavasti mahdollisuuksia harjoittaa muita toimintoja, oli pidettävä työaikana. (Ks. tuomion 53–66 kohdat.)
Tuomiossa Stadt Offenbach am Main (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-580/19, EU:C:2021:183) kyse oli palomiehestä, joka työskenteli ryhmänjohtajana saksalaisen kaupungin palolaitoksella. Varalla ollessaan palomiehen tuli olla jatkuvasti puhelimitse tavoitettavissa ja pidettävä työvaatetuksensa ja työnantajan hänen käyttöönsä antama virka-ajoneuvo mukanaan. Toisinaan hänen oli lähdettävä tehtäväpaikalle tai työpaikalleen. Hänen oli valittava oleskelupaikkansa niin, että hän hälytyksen sattuessa pääsi työvaatetukseen pukeutuneena virka-ajoneuvolla etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen 20 minuutissa kyseisen kaupungin rajalle.
Työtuomioistuin tuomion eri kieliversiot huomioon ottaen toteaa tuomiosta seuraavaa.
Unionin tuomioistuin totesi aiempaan käytäntöönsä ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan viitaten, että direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Tuomion 38 ja 39 kohdat.)
Jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti lukea työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luettava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä. Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työnantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden tehtävien keskimääräiseen lukumäärään, joita työntekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan päivystysjakson aikana. (Tuomion 44 ja 45 kohdat.)
Ensinnäkin kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon, mitä seurauksia työntekijän mahdollisuudelle päättää vapaasti ajankäytöstään on sen ajan lyhyydellä, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tullessa ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle saapumista (tuomion 46 kohta). Työpaikkana on pidettävä paikkaa, jossa työntekijän on harjoitettava toimintaa työnantajan määräysten mukaisesti, myös silloin, kun tämä paikka ei ole se paikka, jossa hän tavallisesti suorittaa työtehtäviään (tuomion 35 kohta). Tuomioistuin viittasi (tuomion 46 kohta) myös julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 89–91 kohtiin, joissa julkisasiamies totesi, että ratkaisevia tekijöitä varallaoloajan luokittelemisessa ovat työnantajan asettamien velvoitteiden voimakkuus ja erityisesti aika, jonka kuluessa kutsuun on reagoitava. Reagointiaika kutsun tullessa on ratkaiseva tekijä, sillä se vaikuttaa välittömästi niin objektiivisesti kuin yksiselitteisesti työntekijän vapauteen keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiinsa ja levätä. Muutaman minuutin reagointiaika kutsun tullessa ei anna mahdollisuutta suunnitella omaa lepoaikaa edes muutoksiin varautuen. Kohtuullinen reagointiaika kutsun tullessa sitä vastoin antaa työntekijälle mahdollisuuden keskittyä muuhun toimintaan varallaoloaikana, vaikka hän onkin tietoinen siitä, että hänet saatetaan kutsua töihin.
Unionin tuomioistuin korosti, että päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole direktiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa. Reaktioajan vaikutusta on kuitenkin arvioitava vasta sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa on tarvittaessa huomioitu yhtäältä muut varallaolijalle asetetut velvoitteet ja toisaalta hänelle varallaoloajalle myönnetyt järjestelyt ja edut (ru. förmåner, sa. Erleichterungen). (Tuomion 47–48 kohdat.)
Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen tai etujen osalta merkityksellinen on myös varallaolijan käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).
Työtuomioistuin toteaa, että edellä tuomion 49 kohdassa mainittujen seikkojen on katsottava olevan esimerkkejä reaktioaikaan liittyvistä sellaisista erityisesti merkityksellisistä, asiaa kokonaisuutena arvioitaessa tarvittaessa huomioon otettavista velvoitteista, järjestelyistä tai eduista, joita varallaolijalle on voitu asettaa tai myöntää (ks. esim. tuomion saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joissa mainitut seikat tuodaan esiin esimerkkeinä).
Toiseksi on reaktioajan ohella otettava huomioon hälytystiheys, eli se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa, jos tämä on objektiivisesti arvioitavissa. Jos työntekijä kutsutaan töihin keskimäärin useita kertoja yhden päivystysjakson aikana, hänellä on vähemmän liikkumavaraa päättää vapaasti ajankäytöstään ajanjaksoina, joina hän ei tee aktiivisesti töitä, kun otetaan huomioon, että ne keskeytyvät toistuvasti. Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, jos työntekijältä päivystysjaksonsa aikana tavallisesti edellytettävät tehtävät (”interventiot”) ovat pitkäkestoisia. Tästä seuraa, että jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, nämä ajanjaksot kokonaisuudessaan ovat lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että työntekijä kutsutaan päivystysjaksoinaan työhön keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että näitä ajanjaksoja olisi pidettävä työaikadirektiivissä tarkoitettuna lepoaikana, jos sen ajan, jonka kuluessa työntekijän edellytetään palaavan työtehtäviään suorittamaan, vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuttaan käyttää vapaasti näinä ajanjaksoina aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista. (Tuomion 50–53 kohdat.)
Unionin tuomioistuin täsmensi vielä, että arvioitaessa, onko päivystysjakso direktiivissä tarkoitettua työaikaa, voidaan ottaa huomioon ainoastaan velvoitteet, jotka työntekijälle on asetettu joko asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä, työehtosopimuksessa tai hänen työnantajansa taholta erityisesti työsopimuksessa, työpaikan säännöissä tai työntekijöiden päivystysvuorojen jakamista koskevassa järjestelmässä. Sen sijaan ei voida ottaa huomioon organisatorisia vaikeuksia, joita päivystysjakso voi aiheuttaa työntekijälle ja jotka eivät johdu tällaisista velvoitteista, vaan jotka aiheutuvat esimerkiksi luonnon olosuhteista tai työntekijän omasta vapaasta valinnasta. Niinpä yhtäältä se, että työntekijän vapaasti valitsema kotipaikka on huomattavan etäällä paikasta, jonne hänen on päästävä tietyssä ajassa päivystysjaksonsa aikana, ei sinällään ole merkityksellinen arviointiperuste, jotta koko tätä ajanjaksoa voitaisiin pitää direktiivissä tarkoitettuna työaikana, ainakaan silloin, kun tämä paikka on hänen tavanomainen työpaikkansa. Tällaisessa tapauksessa kyseinen työntekijä nimittäin on voinut vapaasti arvioida mainitun paikan ja kotinsa välisen etäisyyden. (Tuomion 40–42 kohdat. Ks. myös suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Radiotelevizija Slovenija, C-344/19, EU:C:2021:182, 39–41 kohdat.)
Unionin tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi jäi, kohdistuiko kantajana olevaan työntekijään olosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen varallaoloaikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. (Tuomion 55 kohta.)
Tuomiossa Radiotelevizija Slovenija (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-344/19, EU:C:2021:182) pääasian kantaja oli erikoistunut teknikko, jonka oli yhdessä kollegansa kanssa huolehdittava useiden peräkkäisten päivien ajan vuoren huipulla sijaitsevan televisiolähetyskeskuksen toiminnasta. Hän päivysti kuusi tuntia päivässä siten, että hänen tuli olla joka hetki tavoitettavissa ja tarvittaessa saapua lähetyskeskukseen yhdessä tunnissa. Lisäksi työntekijällä oli käytettävissään työpaikalla työsuhdeasunto, jossa hän ei kuitenkaan ollut velvollinen oleskelemaan jatkuvasti kyseisinä ajanjaksoina. Työn luonne, lähetyskeskuksen etäisyys hänen kodistaan sekä ajoittain hankala kulku lähetyskeskukseen tekivät hänen oleskelustaan lähetyskeskuksen läheisyydessä kuitenkin välttämätöntä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen oli kaikkien käsiteltävän asian olosuhteiden perusteella arvioitava, kohdistuiko kantajaan varallaolojärjestelmän mukaisten päivystysjaksojen aikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa (tuomion 56 kohta).
Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä
Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 työtuomioistuin katsoi, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.
KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.
Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.
KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:30 ensihoitajien oli tullut varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he olivat päässeet lähtemään ambulanssilla hälytystehtävään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Ambulanssi oli sijainnut lähellä varallaolijoiden majoittumistiloja. Varallaolijat olivat voineet vapaasti liikkua asemapaikan lähistöllä siten, että he olivat ehtineet ambulanssin luo 15 minuutissa. Sanotunlainen lähtövalmius oli lisännyt varallaolijoiden työhönsidonnaisuutta, mutta se ei yksinään voinut johtaa varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi. Varallaoloaikana työntekijät eivät olleet kantaneet mukanaan muuta varustusta kuin Virve-puhelinta ja mahdollista matkapuhelinta. Työaika oli alkanut siitä, kun varallaolija oli vastannut puheluun tai hälytykseen. Hän oli saattanut joutua työskentelemään myös hälytyksen ja ambulanssin 15 minuutin lähtövalmiusajan täyttymisen välisenä aikana ottaen Virve-puhelimen kautta vastaan hälytyskeskuksen antamia lisätietoja hälytyksestä. Tämän seikan ei kuitenkaan katsottu rajoittaneen työntekijän varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta siinä määrin, että sille olisi tullut antaa asiaa arvioitaessa merkitystä. Hälytykset eivät myöskään olleet toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Työntekijät olivat yhden tai kahden vuorokauden mittaisen työvuoronsa aikana kello 20 ja 8 välisen ajan varalla ollessaan tosiasiassa joutuneet yöpymään työpaikallaan, koska heidän kotinsa olivat sijainneet kaukana eri asemapaikoista. Tämä on rajoittanut varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa ja lisännyt siten heidän työhönsidonnaisuuttaan. Sen ei kuitenkaan katsottu sellaisenaan tekevän varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä oli oikeus valita asuinpaikkansa.
Varallaolo oli kuitenkin järjestetty siten, että työtä oli teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet olivat sijainneet eri puolilla sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä oli tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä oli edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ollut ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari oli tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa. Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoi, että ensihoitajat olivat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika oli luettava työajaksi.
KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:31 palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuon ajan katsottiin olevan niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.
Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä
Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2015:48 kyse oli siitä, oliko palomiehen varallaoloksi katsottua aikaa pidettävä työaikana, kun tämän tuli olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus katsoi, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika maan eri osissa on erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkaansa. (Tuomion 27 kohta.) Korkein oikeus katsoi, että viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät olleet tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi. (Tuomion 28 kohta.)
Tuomiossa KKO 2015:49 korkein oikeus taas katsoi, että sairaankuljettajien 15 minuutin lähtövalmius ei yksinään johtanut varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi, kun työntekijät olivat tosiasiallisesti pystyneet varallaoloaikana oleskelemaan muun muassa kotonaan. Varallaoloaikana sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus totesi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti sitä, että sairaankuljettajat eivät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he olivat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He olivat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ollut rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoi näillä perusteilla, että sairaankuljettajat eivät olleet varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana. (Tuomion 17 kohta.)
Henkilötodistelu
Työtuomioistuimessa on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, B:tä, C:tä, D:tä sekä pelastusjohtaja I:tä. Todistajina on kuultu sopimuspalomies E:tä, yksikönjohtaja ja palopäällikkö F:ää, sopimuspalomies G:tä, palomestari H:ta, apulaispalopäällikkö J:tä, valmiuspäällikkö K:ta ja pelastuspäällikkö L:ää.
A on kertonut tehneensä yksikönjohtajavarallaoloa vuodesta 2000 lukien. Hän oli asunut ja työskennellyt aluksi Vuolijoella. Työnantaja oli 1.2.2007 siirtänyt hänet Kajaaniin, jonne hän oli työn perässä muuttanut. A oli kuitenkin 1.6.2007 saanut uuden siirtokäskyn Sotkamoon. Hän oli kuitenkin jäänyt Kajaaniin asumaan. Lähtövalmiusaika varallaollessa oli ollut viisi minuuttia eikä A:lla tämän vuoksi ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin majoittua asemalla varallaollessaan. Sotkamon paloasemalla oli ollut majoitushuone, jossa oli saattanut majoittua koko varallaoloryhmä kerrallaan. Varallaolo oli A:n käsityksen mukaan kuulunut virkatehtäviin. Esimies M ei ollut tuonut A:lle esiin mahdollisuutta vapautua varallaolosta. Hän oli työskennellyt ja tehnyt varallaoloa Sotkamossa vuoden 2015 loppuun asti, jolloin paloasemalla majoittuminen oli kielletty.
Varallaoloon olivat kuuluneet hälytys- ja ensivastetehtävät. Niiden lisäksi oli tehty koulutus- ja valistustehtäviä sekä vastattu kuntalaisten tiedusteluihin ja esimiesten puheluihin. Varallaollessa mukana oli ollut Virve-puhelin ja matkapuhelin. A:lla oli ollut käytössä pieni henkilöauto pelastusajoneuvona. Autossa ei ollut ollut mukana suoja- tai muita varusteita, vaan niitä oli säilytetty paloasemalla.
Hälytyksen tullessa yksikönjohtaja oli mennyt aina paloaseman kautta hälytykselle, ellei tilannepaikka ollut poikkeuksellisesti sijainnut asemaa lähempänä, jolloin sen ohi ei tietenkään ollut voinut ajaa. Asemalta oli haettu suojavarusteet, ja siellä yksikönjohtaja oli tehnyt ratkaisut siitä, millä varustuksella oli lähdetty liikkeelle. Pelastusyksikön oli tullut lähteä asemalta viidessä minuutissa hälytyksestä. Liikkeelle lähtö oli kuitattu järjestelmään. Hälytykselle oli lähdetty aina vähintään 1+2 miehistövahvuudella. Sopimuspalokuntalaisten osallistuminen hälytykselle oli ollut epävarmaa eikä varallaolijan velvoitteisiin ylipäänsä ollut vaikuttanut muiden henkilöiden osallistuminen hälytyksille. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Yksikönjohtaja oli aina ollut mukana ensimmäisessä toimintayksikössä. Keskisuuressa tai suuressa hälytyksessä etäyhteyden päässä päivystänyt palomestari oli osallistunut tilanteeseen antamalla erillisiä toimintakäskyjä.
A tunsi varallaolosta vuonna 2008 annetun toimintaohjeen (K1), jossa lähtöajaksi oli määritelty keskimäärin viisi minuuttia. A:n käsityksen mukaan termillä keskimäärin tarkoitettiin esimerkiksi sitä, että jos joskus saapui asemalle kuudessa minuutissa, seuraavalla kerralla tuli sinne saapua neljässä minuutissa. Varallaolo oli käytännössä mahdollistanut liikkumisen noin kilometrin etäisyydellä asemasta. Aluksi varallaoloa oli tehty viikko kerrallaan, mutta sittemmin oli sovittu esimiehen kanssa siitä, että varallaoloviikko oli voitu jakaa kuukauden ajalle.
B on kertonut työskennelleensä sivutoimisena palomiehenä Vuolijoen asemalla ja toimineensa yksikönjohtajana vuodesta 1988 kesäkuuhun 2016. Vuodesta 2007 lukien varallaolo asemalla oli järjestetty Kajaanin pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välisellä sopimuksella. K oli tuolloin ollut B:n esimies. Sopimuksen mukaan lähtöaika hälytykselle oli ollut viisi minuuttia. Näin esimies K oli ilmoittanut B:lle. B oli tehnyt varallaoloa kesäkuuhun 2016 saakka eikä hänelle ollut kerrottu, että lähtöaikavaatimus olisi muuttunut ennen sitä.
Yksikönjohtajavarallaolovuorot oli jaettu aluksi neljän ja sittemmin kolmen henkilön kesken. Hälytyksille ei ollut ollut velvoitetta osallistua ellei ollut varallaolovuorossa. Varallaolovahvuus oli ollut noin 10 henkilöä. Tehtävälle oli lähtenyt usein myös muita kuin varallaolijoita. Palomestarin päivystyspaikka oli sijainnut kaukana eikä hän ollut osallistunut kaikille hälytyksille. Yksikön oli joka tapauksessa lähdettävä matkalle riippumatta siitä miten palomestari toimi.
Varallaollessa oli ollut mukana Virve-puhelin ja matkapuhelin. B:llä ei ollut ollut pelastusautoa käytössään. Varusteita oli säilytetty paloasemalla. Hälytyksen tullessa oli menty aina ensin asemalle, jossa vasta oli varmistunut, minkälaiseen vahvuuteen päästiin ja pitikö hälyttää lisäapua muilta asemilta. Asemalla miehistö oli jaettu autoihin sekä annettu tehtävämääräykset. Ensimmäinen yksikkö ei ollut koskaan lähtenyt liikkeelle ilman yksikönjohtajaa. Esimies ei ollut antanut tästä menettelystä poikkeavia ohjeita. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Ensivastetehtäville oli lähdetty samalla tavoin. Kiireellisiä ensivastetehtäviä oli tullut viikoittain. Yksikön lähtöaika oli kirjautunut järjestelmään ja tieto oli mennyt työnantajalle, mutta koskaan ei ollut tullut lähtöaikoja koskevia kommentteja.
Varallaolo oli mahdollistanut oleskelun noin kilometrin etäisyydellä asemasta. B oli asunut asemasta noin 450 metrin päässä. Kaikki varallaolijat olivat asuneet enintään kilometrin päässä asemasta. Myös taajaman palvelut, eli kauppa, oli sijainnut kilometrin etäisyydellä.
C on kertonut aloittaneensa palomiehen tehtävissä vuonna 1981 Hyrynsalmen paloasemalla, jossa hän oli hoitanut yksikönjohtajan tehtäviä eläkkeelle jäämiseensä saakka. C oli hoitanut myös asemavastaavan tehtäviä vuodesta 2007 lukien, kun palopäällikkö oli siirretty Kajaaniin ja C oli jäänyt aseman ainoaksi viranhaltijaksi. Hänen esimiehenään oli tuosta lähtien toiminut apulaispalopäällikkö J.
Varallaolo oli kuulunut virkatehtäviin. Varallaoloaikana oli hoidettu hälytys- ja ensivastetehtävät sekä vastattu kuntalaisten tiedusteluihin. Mukana oli tullut pitää Virve-puhelinta ja matkapuhelinta. C:llä oli ollut käytössä pelastusajoneuvo. Pelastusvarusteita oli säilytetty asemalla.
Hälytys oli kuitattu Virve-puhelimella ja tämän jälkeen lähdetty välittömästi paloasemalle. Asemalla oli puettu suojavarusteet, tarkistettu hälytyskohde ja sen edellyttämät varusteet. Pelastusyksikkö oli muodostunut aina asemalta lähdettäessä. Lähtö oli pyritty tekemään vuonna 2008 annetun varallaolo-ohjeen mukaisesti viidessä minuutissa. Esimies ei ollut tarkentanut, mitä ohjeessa ilmaisu ”keskimäärin viidessä minuutissa” oli tarkoittanut. Asemalta liikkeelle lähtö oli kuitattu, samoin kuin kohteeseen saapuminen, sieltä lähteminen ja asemalle palaaminen. Asemalle oli ollut kotoa noin kilometrin matka. Hälytykselle oli menty aina aseman kautta eikä ensimmäinen sammutusyksikkö ollut lähtenyt asemalta ennen kuin yksikönjohtaja oli ollut mukana. Toisenlaista menettelytapaa ei ollut ohjeistettu. Ruohonen ei ole muistanut, että varallaolo-ohjeessa olisi mahdollistettu lähteminen suoraan kohteeseen.
C oli tehnyt asemavastaavana varallaololistat. Vuoroista oli sovittu yhteistyössä sopimuspalokuntalaisten kanssa. Sopimuspalomiehet olivat olleet halukkaita tekemään varallaoloa ja heille oli jaettu vuorot tasapuolisesti. C oli tarvittaessa tehnyt myös ylimääräisiä yksikönjohtajan vuoroja, jos muita ei ollut ollut käytettävissä.
Hälytykselle oli voinut osallistua myös henkilöitä, jotka eivät olleet olleet varallaolovuorossa. Tämä ei ollut vaikuttanut varallaolijan velvollisuuksiin lähteä hälytyksille. Vain ensivastetehtäville oli lähtenyt vain varallaoloryhmä. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Asemalla oli saattanut selvitä, ettei tilannepaikalle ollut tarve lähteä, esimerkiksi silloin, kun kohde oli sijainnut naapurikunnassa, jossa hälytystehtävä oli hoidettu paikallisin voimin.
Varallaollessa oli voinut tehdä vain sellaisia asioita, jotka oli pystynyt jättämään välittömästi kesken. C oli oleskellut varallaoloaikana pääasiassa kotona tai ollut esimerkiksi asemalla kuntoilemassa.
D on kertonut työskennelleensä vuodesta 2004 ylipalomiehen tehtävissä Vaalan paloasemalla. Hän oli tehnyt vuodesta 2004 lukien myös yksikönjohtajavarallaoloa. Hänen esimiehenään oli kanteen tarkoittamana aikana ollut apulaispalopäällikkö J.
Varallaolo oli kuulunut virkavelvollisuuksiin. Varallaolijalla oli ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Käytössä oli mahdollisuuksien mukaan ollut pelastusauto. Autossa oli ollut varusteina sammutin ja ensiapulaukku. Pelastus- ja sammutusvarusteita oli säilytetty paloasemalla. Hälytyksen tullessa oli menty aina ensin asemalle, jossa miehistö oli jaettu koulutuksen ja kokemuksen perusteella eri tehtäviin ja ajoneuvoihin. Pelastusryhmä ei ollut lähtenyt koskaan asemalta ilman yksikönjohtajaa. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Lähtöaika oli ollut viisi minuuttia ja se oli perustunut vuonna 2008 annettuun varallaoloa koskevaan toimintaohjeeseen. Esimies J:n kanssa ei ollut ollut puhetta siitä, että kotoa voisi lähteä suoraan kohteeseen. Kaikissa Kainuun kunnissa oli toimittu siten, että aina oli menty ensin asemalle. Ensimmäisen yksikön liikkeellelähdöstä oli tehty ns. statusilmoitus, mikä oli kirjautunut pronto-järjestelmään.
D oli laatinut Vaalan varallaololistat, jotka oli hyväksytetty esimiehellä. Vuorot oli sovittu sopimuspalomiesten kanssa. Heitä ei kuitenkaan ollut voinut velvoittaa varallaoloon, ja D oli joutunut tekemään ylimääräisiä vuoroja, jos vapaaehtoisia sopimusmiehiä ei ollut ollut riittävästi. Hälytyksille oli saattanut osallistua myös muita kuin varallaolijoita, mutta heillä ei ollut ollut siihen samanlaista velvoitetta kuin varallaolijalla. Muiden henkilöiden osallistuminen ei ylipäänsä ollut vaikuttanut varallaolijan velvoitteisiin.
Lähtöaikavaatimus oli muuttunut työnantajan ohjeistuksella 15 minuutiksi 14.9.2016. Tästä oli tullut sähköpostia. Sitä ennen ei ollut tullut muutoksia lähtöaikaan. Aiempi tammikuussa 2016 annettu ohje (V6) ei ollut D:n käsityksen mukaan liittynyt lähtöaikaan vaan siihen, että varallaoloa piti pystyä tekemään kotoa käsin. Työnantaja oli esitellyt tämän ohjeen, mutta siitä ei ollut ollut puhetta, että viiden minuutin lähtöaikavaatimus ei olisi ollut enää voimassa. Tammikuusta 2016 lukien oli D:n käsityksen mukaan tullut toimia siten kuin aiemminkin.
I on kertonut vastanneensa pelastusjohtajana ja pelastustoimen toimialajohtajana Kainuun pelastuslaitoksen toiminnasta ja siitä, että palvelutaso tulee tuotettua siten kuin palvelutasopäätöksessä on määritelty. Varallaoloon liittyvien ohjeistusten suunnittelu tai toimeenpano ei varsinaisesti kuulunut hänen virkatehtäviinsä muilta osin kuin siten, että hän oli hyväksynyt ohjeet. Toimiohjeiden toteuttamisesta vastasivat pelastuspäällikkö, palomestarit ja paloasemavastaavat.
Pelastustoimintaa ohjasivat valtakunnallisesti pelastuslaki ja -asetus, sisäasiainministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje (V2) sekä maakuntatasolla Kainuun pelastustoimen palvelutasopäätös (V3–4). Toimintavalmiusajat määräytyivät sisäministeriön valtakunnallisen suunnitteluohjeen perusteella. Alueet oli jaettu suunnitteluohjeen perusteella riskiruutuihin, jotka määrittivät sen, missä ajassa ensimmäisen toimintayksikön tuli alue kiireellisissä tehtävissä saavuttaa. Ohjeessa puhuttiin vain kiireellisistä tehtävistä ja 50 prosentin saavutettavuudesta. Toimintavalmiusaika koski kaikkia aikoja, ja suurin osa kiireellisistä tehtävistä ajoittui päiväaikaan. Eri yksiköiden toiminta-aikojen toteutumista seurattiin pronto-järjestelmän avulla yleisellä tasolla. Pelastuspäälliköt ja palomestarit vastasivat järjestelmän seurannasta. Sotkamon asema oli Kainuun suurin paloasema, jonka alueista suurin osa sijoittui II-riskiruuduille, mikä tarkoitti 10 minuutin toimintavalmiusaikaa. Muiden asemien alueet kuuluivat pääsääntöisesti III-riskiruuduille ja muutamalle II-riskiruudulle. Pelastuslaitos ei ollut voinut varautua kiireellisiin hälytystehtäviin virka-ajan ulkopuolella kuin varallaolojärjestelmän kautta. Päätoimista henkilöstöä oli paloasemilla 1–4. Varallaolorinki muodostui heistä ja sopimuspalomiehistä. Hälytyksiin lähdettiin minimissään 2–3 varallaolijan vahvuudella, jolloin pelastusryhmä täydentyi tarvittaessa taustalla olevilla sopimus- ja vakinaisilla palomiehillä. Jos kyse oli esimerkiksi isommasta tulipalosta, päivystävä palomestari Kajaanista määräsi tehtävään useampia yksiköitä eri paloasemilta.
I oli hyväksynyt vuonna 2008 annetun toimintaohjeen (V1, K1), jonka taustalla oli ollut kuntien yhdistäminen aluepelastuslaitokseksi vuonna 2004 ja siitä johtunut tarve yhtenäistää eri kuntien pelastustoimintaa koskevat käytännöt. Ohjeessa oli määritelty keskimääräinen viiden minuutin velvoite mennä paloasemalle tai, jos kohde oli lähempänä kuin paloasema, mennä suoraan kohteeseen. Koska varallaolijat olivat asuneet eri paikoissa, ajassa oli ollut joustoa. Tämä tarkoitti sitä, että paloasemalta saattoi asua noin viiden, jopa kuuden kilometrin päässä. Lähtöajat olivat käytännössä vaihdelleet esimerkiksi sääolosuhteiden ja tehtävätyyppien mukaan. Lähtöön saattoi mennä pidempään esimerkiksi siitä syystä, että oli tarpeen ottaa erityisvarustusta mukaan. Paloasemalla valmisteleviin toimiin meni aikaa vaihtelevasti.
Keskeiset varallaolovelvoitteet olivat, että hälytyksen tultua tuli keskimäärin viidessä minuutissa saapua asemalle ja että tuli olla työkykyinen. Muita erityisiä rajoitteita ei ollut ollut. Varallaolija oli voinut liikkua taajaman alueella. Taajaman koko ei ollut missään Kainuun kunnassa juuri viittä kilometriä suurempi. Ohjeessa ei ollut rajattu mahdollisuutta mennä suoraan kohteeseen, mutta yleinen käytäntö oli ollut mennä asemalle, koska se oli usein järkevämpää. Varallaolijoilla oli ollut käytössä pelastusajoneuvo, jolla oli pyritty helpottamaan varallaolijan olosuhteita siten, ettei varallaoloa varten perheeseen tarvinnut hankkia toista autoa. Autoa sai käyttää välttämättömiin ajoihin.
Työnantaja oli muuttanut toimintaohjetta kahteen otteeseen. Taustalla oli korkeimmassa oikeudessa käsitelty Laitilan tapaus, jonka johdosta todettiin, että viiden minuutin ehdoton lähtöaikavaatimus oli liian sitova ja varsinkin asuminen paloasemalla. Ohjeessa 1.1.2016 (V6) kiellettiin paloasemalla yöpyminen ja otettiin käyttöön toimintavalmiuden suunnitteluohjeessa oleva 50 prosentin saavutettuusaikavaatimus riskialueittain. Ohjeessa ei ollut määritelty yksittäiselle viranhaltijalle lähtöaikavaatimusta. Henkilöstö ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt ohjetta eikä sitä, mitä kirjauksella tarkoitettiin, ja siksi ohjetta muutettiin syksyllä uudelleen (V7, K3) kirjaamalla 15 minuutin lähtöaikavaatimus. Kaikki toimintaohjeet olivat koskeneet koko henkilöstöä, myös sopimuspalomiehiä, ja ne olivat koskeneet myös ensivastetehtäviä.
Varallaolo kuului virkamiehen virkavelvollisuuksiin ja siihen oli annettu suostumus. Myös B oli antanut varallaoloon suostumuksen. Varallaoloon ei periaatteessa kuitenkaan ollut ollut pakko osallistua, koska siihen halukasta henkilöstöä oli muutenkin ollut riittävästi. Varallaolovuorojen tekemisestä oli myös ollut mahdollisuus luopua.
Hälytys meni varallaoloaikana kaikille kunnan hälytysosastoon kuuluville sekä sopimuspalomiehille. Lisäksi varallaolija oli saanut hälytyksen Virve-puhelimeen. Varallaolija oli kuitannut hälytyksen vastaanotetuksi ja lähtenyt siirtymään paloasemalle mahdollisesti lisäohjeita kuunnellen. Työnantaja ei ollut seurannut, missä ajassa henkilö oli ehtinyt asemalle eikä ketään ollut siitä sanktioitu. Mahdollista oli, joskaan ei normaalia, että yksikönjohtaja ei ollut tilannepaikalla ensimmäisenä. Työnantaja oli yksittäisissä tilanteissa tilapäisesti sallinut yöpymisen paloasemalla varallaollessa, mutta siihen ei ollut ketään velvoitettu. Jos henkilö oli muuttanut kauemmaksi siten, että hän ei enää ehtinyt kotoaan viidessä minuutissa asemalle, hänen ei tarvinnut enää osallistua varallaoloon. Hälytystehtävien määrät eri asemilla olivat vaihdelleet. Varallaoloaikana hälytystehtäviä oli vuonna 2016 ollut A:lla 31, B:llä 14, C:llä 16 ja D:llä 20.
I on vielä kertonut A:n tilanteesta, että tämä oli alun perin työskennellyt Vuolijoella, mutta kahden vakituisen viran tultua lakkautetuksi siirretty vuonna 2007 ensin Kajaaniin ja sen jälkeen Sotkamoon, jossa oli tarvittu A:n osaamista palotarkastajana. Hän oli ryhtynyt tekemään Sotkamossa myös varallaoloa, vaikka ei olisi ollut siihen velvollinen. Koska hän asui Kajaanissa, hän oli varallaoloaikana majoittunut Sotkamon paloasemalla. Majoittuminen paloasemalla oli vuoden 2016 alusta lukien kielletty, mikä oli rajoittanut A:n mahdollisuuksia tehdä varallaoloa, ja hän oli kokenut taloudellisen tilanteensa tämän johdosta vaikeutuneen. A oli tehnyt virkavapaahakemuksen 16.3.2016 (V8), jonka I oli joutunut hylkäämään sen vuoksi, ettei A:lle ollut Sotkamossa ollut tarjolla sijaista. A oli sittemmin irtisanoutunut.
E on kertonut aloittaneensa työt vuonna 1981 Hyrynsalmella, jossa hän työskenteli edelleen. E oli toiminut sopimuspalomiehenä ja yksikönjohtajana vuodesta 1997 lukien ja tehnyt myös varallaoloa. Hän oli työskennellyt Hyrynsalmen asemalla yhdessä C:n kanssa. Hänen esimiehenään oli ollut apulaispalopäällikkö J.
E on kertonut, että hälytyksen tultua oli siirrytty paloasemalle ja hälytykseen oli lähdetty viidessä minuutissa. Lähtöaika oli mainittu vuonna 2008 annetussa toimintaohjeessa. E:n mukaan termistä ”keskimäärin” ei ollut ollut erityistä puhetta, mutta hän oli ymmärtänyt sen siten, että jos joskus saapumiseen meni yli viisi minuuttia, seuraavalla kerralla tuli tavoitella alle viiden minuutin aikaa. Hälytykselle oli aina tullut mennä aseman kautta, koska yksikönjohtajan tuli olla ensimmäisen sammutusyksikön kyydissä. J:n kanssa ei ollut ollut puhetta siitä, että kohteeseen voisi ajaa suoraan. Yksikön liikkeellelähtö oli ilmoitettu ja se oli kirjautunut järjestelmään. Yksikkö ei ollut koskaan lähtenyt asemalta ilman yksikönjohtajaa. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Varallaolijan velvoitteisiin ei ollut vaikuttanut se, oliko hälytyksille lähtenyt muita henkilöitä.
Varallaololistat oli tehty kahdesti vuodessa. Lista oli velvoittanut olemaan käytettävissä siihen merkittynä ajankohtana. Listoja oli saatu hyvin täytettyä, koska sopimuspalomiehiä oli ollut runsaasti. Vuoroja oli jaettu tasapuolisesti. Varallaollessa oli ollut mahdollista oleskella sellaisella alueella, että ehti viidessä minuutissa asemalle. Hyrynsalmella oli tullut varallaoloaikana hälytyksiä vuosittain noin 50.
F on kertonut työskennelleensä B:n kanssa samaan aikaan Vuolijoen asemalla kesään 2007 asti. Varallaolijalla oli ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Varusteita oli säilytetty asemalla. Hälytyksen tullessa oli lähdetty välittömästi asemalle hakemaan varusteita. Yksikönjohtaja oli lähtenyt ensimmäisessä yksikössä liikkeelle. Lähtöaikavaatimus oli ollut viisi minuuttia, mikä oli perustunut palokunnan ja kunnan väliseen sopimukseen. Vuonna 2008 oli annettu varallaolon toimintaohje, joka ei ollut muuttanut näitä käytäntöjä pelastuslaitoksen alueella.
G on kertonut työskennelleensä Vaalan asemalla vuodesta 1990 lähtien sopimuspalomiehenä. G oli tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa. Hänen esimiehinään olivat olleet D ja J.
Varallaololistat oli tehty kolmen kuukauden välein ja vuorojen sijoitteluun oli ollut mahdollisuus vaikuttaa. D oli laatinut listat. Yksikönjohtajakelpoisia henkilöitä varallaoloringissä oli ollut viisi. Varallaollessa oli pidetty mukana Virve-puhelinta ja matkapuhelinta. G:llä oli ollut käytössä pelastusajoneuvo. Sammutusvarusteita oli säilytetty asemalla jokaisen omassa kaapissa. Hälytyksen tullessa oli aina menty asemalle, jossa oli tarkistettu mukaan tuleva miehistö. Suoraan kohteeseen ei olisi ollut mahdollista mennä. Ryhmä ei ollut koskaan lähtenyt tehtävälle ilman yksikönjohtajaa. Varallaolijan velvoitteisiin ei ollut vaikuttanut se, oliko hälytykselle osallistunut muita henkilöitä. Yksikön liikkeelle lähdöstä oli tehty statusilmoitus, joka oli kirjautunut pronto-järjestelmään. Lähtöaika oli ollut viisi minuuttia. Työnantaja ei ollut kertonut, mitä toimintaohjeessa mainittu keskimäärin tarkoitti. Lähtöaikavaatimus oli muuttunut 15 minuutiksi 14.9.2016. Tätä ennen ei ollut annettu sellaista ohjeistusta, että viiden minuutin lähtöaikaa ei enää tarvitsisi noudattaa. G oli oleskellut varalla ollessaan pääasiassa kotona, noin kahden kilometrin päässä asemasta.
H on kertonut aloittaneensa sopimuspalomiehenä Sotkamon palolaitoksella vuonna 1985. H oli saanut paloesimiehen viran vuonna 2002, jolloin hän oli alkanut tehdä yksikönjohtajavarallaoloa. H oli tuolloin asunut 1,5 kilometrin etäisyydellä paloasemasta ja oleskellut varallaollessaan kotona. Hän oli vuonna 2008 muuttanut 27 kilometrin etäisyydelle paloasemasta ja majoittunut varallaollessaan asemalla. Varallaolo oli H:n käsityksen mukaan kuulunut virkavelvollisuuksiin. H oli työskennellyt A:n kanssa samaan aikaan Sotkamon paloasemalla.
Varallaoloon olivat kuuluneet sekä hälytys- että ensivastetehtävät. Varallaolijalla oli ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Käytössä oli ollut pelastusauto. Varusteita oli säilytetty asemalla. Kotona päivystäessään H oli hälytyksen tullessa mennyt ensin asemalle. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Tilannepaikalle oli voinut mennä suoraan vain, jos se oli sijainnut asemaa lähempänä. Tällaiset tilanteet olivat olleet harvinaisia. Asemalle tuli mennä viidessä minuutissa hälytyksestä. Vuonna 2008 oli tullut ohje, jonka mukaan asemalle tuli saapua keskimäärin viidessä minuutissa. Työnantaja oli ohjeistanut tämän tarkoittavan sitä, että joskus asemalle saattoi ehtiä alle viidessä minuutissa ja toisinaan aika saattoi vähän ylittyä. Liikkumisalue oli määrittynyt sen mukaan, että asemalla oli tullut olla viidessä minuutissa.
H oli asemavastaavana laatinut varallaololistat. Varallaolo oli toistunut vakinaisten virallaolijoiden kesken tietyin väliajoin. Henkilöiden, jotka eivät olleet varalla, ei ollut samanlaista velvoitetta osallistua hälytyksille, vaan osallistuminen oli perustunut vapaaehtoisuuteen. Yksikönjohtajan velvoitteisiin ei vaikuttanut se, että vapaalta saattoi hälytykseen osallistua muita henkilöitä, tai se, että taustatukena oli päivystänyt palomestari. Hälytyspaikalla tilannetta oli johtanut yksikönjohtaja ja vastannut ryhmänsä toiminnasta. H ei ole tuntenut ohjetta, joka oli annettu vuoden 2016 alussa.
J on kertonut aloittaneensa Kainuun pelastuslaitoksella vuonna 2004 ja toimineensa vuodesta 2009 lukien nykyisessä asemassaan apulaispalopäällikkönä. J oli toiminut Kainuun alueen tulosyksikön päällikkönä, jolloin hänen vastuualueenaan vuosina 2009–2015 oli ollut muun ohella Hyrynsalmi ja vuonna 2016 lisäksi Vaala ja Sotkamo. Huotarin tehtävät olivat liittyneet operatiiviseen valmiuteen, ja hän oli muun ohessa hyväksynyt varallaololistat. J oli toiminut C:n ja D:n esimiehenä. He olivat vastanneet asemillaan varallaololistojen laatimisesta. Varallaolo oli kuulunut virkavelvollisuuksiin, mutta siihen ei ollut määrätty ketään. Varallaolijoiden saatavuus oli vaihdellut, mutta varallaoloon oli yleensä ottaen ollut paljon halukkaita ja sen vähentämistä oli vastustettu.
Varallaolijan tuli pitää mukanaan Virve-puhelinta, ja yksikönjohtajavarallaolijoilla oli ollut pelastusauto käytettävissään välttämättömiin ajoihin. Suojavarusteita oli säilytetty paloaseman tiloissa. Vuonna 2008 annettu toimintaohje oli velvoittanut varallaolijaa saapumaan asemalle keskimäärin viidessä minuutissa. Keskimäärin tarkoitti sitä, että saapumisajassa oli joustoa eli sillä ei ollut merkitystä, saapuiko paloasemalle viidessä, kuudessa tai seitsemässä minuutissa esimerkiksi sääolosuhteista riippuen. Tästä oli vuosien varrella käyty keskustelua. Valtaosa varallaolijoista oli asunut korkeintaan viiden kilometrin päässä asemasta. Annettuun tehtävään oli ohjeen mukaan voinut mennä suoraan, jos kohde oli kodin ja paloaseman välisellä alueella. Liikkumisaluetta ja vapaa-ajan tekemisiä oli rajannut se, että keskimäärin viidessä minuutissa tuli kyetä saapumaan asemalle. Kyse oli harvaanasutuista alueista ja pienistä taajamista. Toimintaohje oli käyty läpi henkilöstön kanssa työpaikkapalavereissa ja se oli ollut työpaikoilla nähtävissä. Varallaolo-ohjeet olivat koskeneet samalla tavoin virkasuhteista ja sivutoimista henkilöstöä. Työnantaja oli sallinut varallaolijoiden ajanvieton paloasemalla. Asemalla oli voinut kuntoilla ja yksittäisissä tapauksissa jopa yöpyä.
Kiireellisiä hälytystehtäviä oli tullut varallaoloaikoina vähän. Varallaoloaikana hälytys oli mennyt varallaolijoille ja kaikille hälytysosastoon kuuluville. Yksikönjohtaja oli hälytyksen tultua lähtenyt asemalle ja matkan aikana tarvittaessa ollut yhteydessä hätäkeskukseen. Mahdollista oli, että yksikönjohtajavarallaolija ei ollut ensimmäisenä paloasemalla tai tilannepaikalla johtamassa toimintaa. Jos näin kävi, päivystävän palomestarin vastuulla oli johtaa tilannetta. Yksikönjohtajavarallaolija oli kuitenkin vakiintuneesti ja pääsääntöisesti lähtenyt ensimmäisen yksikön mukana. Mahdollista oli, että yksikkö lähti poikkeuksellisesti ilman häntä, jos näin sovittiin. Varallaoloon liittyen ei ollut annettu sanktioita, mutta päivystävä palomestari oli puuttunut asiaan, jos saapumisessa paloasemalle oli jotain poikkeavaa. Ensivastetehtävät oli hoidettu varallaoloaikana samalla tavoin kuin muutkin hälytystehtävät.
Varallaolo-ohjetta oli korkeimman oikeuden ennakkotapauksen vuoksi muutettu 1.1.2016 ja uudestaan 14.9.2016. Tammikuun ohjeessa ei ollut viiden minuutin aikamäärettä. Ohjeeseen oli kirjattu ministeriön suunnitteluohjeen mukainen tavoite prosenttimääräisistä toimintavalmiusajoista. Ohjeessa oli myös kielletty varallaoloaikana asemalla majoittuminen, mikä oli käytännössä koskenut vain yksittäisiä henkilöitä. Kaikki tulleet ohjeet oli tiedotettu paloasemille. Huotari ei ole muistanut millä tavoin hän oli käynyt tammikuun ohjeen läpi henkilöstön kanssa. Kysyttäessä, oliko J ohjeistanut D:tä siten, että hänen ei tarvinnut tammikuun ohjeen jälkeen enää tulla asemalle keskimäärin viidessä minuutissa, J on vastannut, että tällaista ohjeistusta ei ollut tarvinnut antaa, koska jokainen palokunnan toiminnassa mukana ollut pyrki joka tapauksessa lähtemään tehtävään viivytyksettä. Vuoden 2016 alun jälkeen toteutuneissa lähtöajoissa ei ollut J:n käsityksen mukaan tapahtunut merkittäviä muutoksia aiempaan verrattuna.
K on kertonut toimineensa 2011–2016 apulaispalopäällikkönä hoitaen Kajaanin tulosyksikön (Kajaani ja Vuolijoki) päällikön tehtäviä. Varallaoloon liittyen koko pelastuslaitoksen alue oli kuitenkin K:lle tuttu. Vuolijoen paloasema oli poikennut muiden kuntien asemista siten, että kunnan liittyessä Kajaaniin asemalta oli poistunut päätoiminen henkilökunta ja asemaa varten oli laadittu Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoisen palokunta VPK ry:n välinen palokuntasopimus 10.5.2007 (K2, V5) varallaolon toteuttamiseksi. Samalla oli sovittu myös siitä, että Vuolijoen kuntaa koskeva hälytys meni myös Kajaaniin päivystävälle paloesimiehelle. Sopimuksen mukaan varallaoloaikana miehistövahvuus oli 1+1 ja lähdön tuli tapahtua viidessä minuutissa. Sopimus ei ollut koskenut yksittäisiä henkilöitä vaan kyse oli ollut vapaapalopalokunnan kollektiivisesta vastuusta.
Varallaolosta oli laadittu työvuorolistat kuukauden ajalle ja vuoroihin sekä niiden sijoitteluun oli ollut mahdollista vaikuttaa. Sopimuksessa sovittu viiden minuutin lähtöaika koski työvuorolistaan nimettyä henkilöjoukkoa. Varallaolijan tuli olla työkykyinen ja pitää mukanaan Virve-puhelinta. Yksikönjohtaja johti ryhmäänsä tilannepaikalla ja päällystöpäivystäjä antoi tälle tarvittaessa ohjeita.
Kainuun pelastuslaitoksen toimintaohjeeseen 18.6.2008 (K1, V1) oli koottu kunnissa vallitsevat käytännöt yhteen asiakirjaan. Ohjeeseen merkitty viiden minuutin keskimääräinen lähtöaikavaatimus oli ollut sillä tavalla joustava, että se täytti pelastustoiminnan tarkoituksen mutta mahdollisti varallaolossa mukanaolon. Varallaolijan liikkumisaluetta ei ollut nimenomaisesti rajattu, mutta oman harkintansa mukaan varallaolijan tuli olla sellaisella alueella, että kykeni lähtemään hälytykseen sopimuksessa edellytetyssä ajassa. Pelastuslaitos oli antanut uuden ohjeen 1.1.2016 (V6), johon oli kirjattu minuuttimäärien sijaan riskiruutuja koskevat toimintavalmiusajat prosentteina. Ohjeistus ei ollut muuttanut arjen käytäntöjä. Pelastuslaitoksen varallaolo-ohjeet olivat koskeneet myös B:tä siltä osin kuin niillä oli tarkennettu vapaapalokuntaa koskevan sopimuksen sisältöä.
L on kertonut toimineensa Kainuun pelastuslaitoksella vuodesta 1982 lähtien, pääasiassa esimiesasemassa. L oli toiminut vuosina 2011–2016 pelastuspäällikkönä operatiivisissa tehtävissä, joihin kuului muun ohessa varallaoloon liittyvien resurssien ja toimintaohjeiden suunnittelu. L oli ollut kanteessa tarkoitettuihin henkilöihin nähden esimiesasemassa, ei kuitenkaan lähiesimies. Hän tunsi varallaolokäytännöt Sotkamon, Hyrynsalmen ja Vaalan paloasemilla. Viranhaltijat olivat antaneet suostumuksensa varallaoloon, eikä se siinä mielessä ollut virkavelvollisuus. Varallaoloa oli haluttu tehdä, koska siitä oli maksettu hyvin.
Vuonna 2004 oli perustettu Kainuun aluepelastuslaitos, ja vuonna 2008 annetulla toimintaohjeella (K1, V1) oli pyritty alueen erilaisten käytäntöjen yhdenmukaistamiseen. L oli ollut mukana laatimassa ohjetta. Ohjeen mukaan varallaolijan oli saavuttava paloasemalle keskimäärin viiden minuutissa. Ajan toteutumista ei ollut seurattu tai sanktioitu. Varallaolijat olivat voineet mennä myös suoraan kohteeseen, mutta Mylly ei ole muistanut yhtään tapausta, jossa näin olisi toimittu. Ainakaan tilannepaikan ohi ei ollut voinut ajaa, jos se sattui olemaan matkan varrella. Yksikönjohtajan ei välttämättä tarvinnut olla mukana ensimmäisessä asemalta lähtevässä toimintayksikössä. Pääsääntöisesti näin oli kuitenkin toimittu.
Varallaolijan oleskelualuetta ei ollut rajoitettu, kunhan ohjeen mukainen edellytys täyttyi eli kykeni saapumaan keskimäärin viidessä minuutissa asemalle. Viranhaltijavarallaolijoilla oli yleensä ollut käytössään päivystysauto liikkumisen helpottamiseksi. Sotkamon alueella varallaolon aikana kiireellisiä tehtäviä oli tullut noin kerran viikossa. Kiireettömiä tehtäviä oli saattanut tulla useammin. Hyrynsalmella ja Vaalassa hälytyksiä oli ollut vähemmän. Suurin osa hälytyksistä oli tullut päiväaikaan.
L oli ollut mukana laatimassa myös pelastuslaitoksen ohjetta 1.1.2016 (V6). Tarkoituksena oli ollut päivittää edellistä ohjetta. Ohjeen mukaan kiireellisissä tehtävissä ensimmäisen yksikön tuli saavuttaa riskiruuduille asetetut toimintavalmiustavoitteet vähintään 50 prosentissa. Tämä oli ollut suurin muutos edelliseen ohjeeseen ja sen taustalla oli ollut ministeriön ohje. Ohjeella ei asetettu henkilökohtaista lähtöaikavaatimusta varallaolijoille. Ohjeita oli pitänyt käsitellä työpaikoilla henkilöstön kanssa työpaikan kokouksissa. Kun henkilö sai hälytyksen Virveen, siitä ei ilmennyt, minkä riskiruudun alueelle hälytys sijoittui. Varallaolijat tunsivat kuitenkin oman kuntansa alueen hyvin. Vuoden 2016 alussa annetun ohjeen johdosta ei ollut tapahtunut käytännössä kovinkaan paljon konkreettisia muutoksia.
A oli tammikuussa 2007 siirretty erään toisen henkilön kanssa Vuolijoelta Kajaaniin työtehtävien perässä (K4). Hänet oli kesäkuussa 2007 siirretty uudelleen, tällä kertaa Sotkamoon, koska siellä oli tarvittu palotarkastajaa. A:lla ei ollut ollut velvoitetta osallistua Kajaanissa asuessaan Sotkamossa tehtävään varallaoloon, mutta hän oli kuitenkin halunnut tehdä sitä.
C:n ja D:n varallaolotunnit olivat jossain vaiheessa kasvaneet liiaksi. Asiaa oli käsitelty varallaolijoiden kanssa, ja esimerkiksi C:tä oli erikseen käsketty vähentämään tunteja. Tilanne oli sittemmin tasaantunut.
Kainuun pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 1.4.2011–14.9.2016
Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta
Kainuun pelastuslaitoksella Sotkamon, Vuolijoen, Hyrynsalmen ja Vaalan paloasemilla on pelastushenkilöstön työ ollut kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaoloaika on pääsääntöisesti alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtaan. B:n osalta varallaoloaika on kuitenkin alkanut perjantaina kello 16. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Osa varallaolossa tulleista hälytyksistä on ollut ensivastetehtäviä, joiden osalta varallaolovelvoitteiden on selvitetty olleen samanlaiset kuin pelastustehtävissä. Varallaoloviikko on pääsääntöisesti voinut toistua noin neljän viikon välein. Viranhaltijoille on maksettu varallaolokorvaus, jonka suuruus on ollut 40 prosenttia perustuntipalkasta. Työaika on alkanut hälytyksestä.
Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Kanteessa mainitut viranhaltijat ja myös sivutoimisena työskennellyt B ovat toimineet hälytyksessä pelastusyksikön johtajina. Yksikön ovat muodostaneet yksikönjohtajavarallaolijan lisäksi sivutoimiset palomiehet ja mahdollisesti myös sellaiset vapaalla olevat vakinaiset palomiehet, jotka ovat lähteneet tehtävään vapaaehtoisesti. Asiassa esitetyn todistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijoiden varallaolovelvoitteiden kannalta merkitystä ei kuitenkaan ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä. Varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole poistanut myöskään se, että johtovastuussa on mahdollisesti ollut päivystävä palomestari tai että tämä on ollut muutoin yksikön tukena.
Henkilötodistelun perusteella varallaolo on viranhaltijoiden keskuudessa koettu vahvasti osaksi virkatehtäviä. Toisaalta sitä on myös haluttu tehdä. Työtuomioistuin toteaa, että arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, onko varallaolo perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Yhtä lailla sekään, että varallaolosta ei ole voinut kieltäytyä, ei voi johtaa siihen, että varallaolo olisi luettava työajaksi. Myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun.
Varallaolijan velvoitteista
Varallaolijat ovat kantaneet mukanaan viranomaisverkon puhelinta (Virve). Lisäksi A:lla, C:llä ja D:llä on ollut mukanaan matkapuhelin, johon on saattanut tulla esimerkiksi ilmoituksia tai kyselyjä yksittäisiltä kuntalaisilta. Hälytyskeskuksen hälytys on tullut Virve-puhelimeen, ja varallaolijalla on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi. Vastaajan ja kuultavan mukaan mikäli hälytys on koskenut varallaolijaa ja edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, hänellä on hälytyksen saatuaan ollut velvollisuus lähteä pääsääntöisesti paloasemalle, josta on tapahtunut lähtö onnettomuuspaikalle. Sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, jotka eivät olisi koskeneet varallaolijaa ja joihin varallaolijan ei olisi tullut reagoida lähtemällä asemalle.
Kainuun pelastuslaitoksella on 18.6.2008 annettu ohje varallaolosta (K1, V1), johon tehdyn kirjauksen mukaan ”hälytyksen saatuaan varallaolijan on saavuttava paloasemalle keskimäärin 5 minuutin kuluessa. Varallaolijan on annettava status-ilmoitus tai puheviesti hätäkeskukselle lähtiessään suoraan annettuun tehtävään esim. kotoaan tai muusta paikasta.” Ohje on riidattomasti ollut voimassa kanteen tarkoittamana ajankohtana. Termi ”keskimäärin” on henkilötodistelun perusteella tulkittu tarkoittavan sitä, että saapumisaika on voinut olla jonkin verran alle tai yli viiden minuutin. Työnantajapuolen henkilötodistelusta on johdonmukaisesti ja selkeästi ilmennyt, että varallaolijan liikkumisaluetta ja vapaa-ajan tekemisiä on rajannut se, että hänen on keskimäärin viidessä minuutissa tullut kyetä saapumaan paloasemalle. Ohjeessa mainittu suoraan kohteeseen lähteminen on henkilötodistelun perusteella tarkoittanut lähinnä tilanteita, joissa kohde on ollut kodin ja paloaseman välillä. Sinänsä selvää on, että varallaolija ei ole voinut ajaa onnettomuuskohteen ohitse matkalla paloasemalle. Pelastuslaitosta koskevien ohjeiden on selvitetty koskeneen viranhaltijoiden lisäksi myös sivutoimisena palomiehenä toiminutta B:tä. Viiden minuutin lähtöaika on ilmennyt myös Kainuun pelastuslaitoksen ja VPK ry:n välisestä palokuntasopimuksesta (K2, V5).
Pelastuslaitos on antanut 1.1.2016 uuden varallaoloa koskevan ohjeen (V6), jonka mukaan ”varallaolo ei saa aiheuttaa sitä, että varallaolija joutuu varallaolon aikana asumaan muualla kuin kotona (vakituinen asunto)”. Majoittuminen paloasemalla on toisin sanoen tuolloin kielletty. Edelleen ohjeeseen on varallaolijan tavoitettavuutta koskevan ajan osalta tehty kirjaus, jonka mukaan ”vähimmäistavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa riskiruudulle asetetun toimintavalmiustavoitteen 50 %:ssa tehtävistä (jokaista riskiruutua tarkastellaan erikseen)”. Henkilötodistelun perusteella henkilöstö ei ole kuitenkaan ymmärtänyt uuden ohjeen tarkoittavan sitä, että viiden minuutin saapumisaikaa paloasemalle ei enää tarvitsisi noudattaa. B:n esimiehen K:n kertomuksesta ei ole ilmennyt, että hän olisi ohjeistanut B:tä tältä osin, eikä B ole kertomansa mukaan tällaista tietoa saanut. Myös D on tehnyt varallaoloa vielä vuonna 2016. Hänen käsityksensä on ollut, että paloasemalle saapumisaikaa koskeva vaatimus on muuttunut työnantajan ohjeistuksella vasta 14.9.2016 annetulla ohjeella (K3, V7). C:n ja hänen esimiehensä apulaispalopäällikkö J:n kertomuksesta on käynyt ilmi, että he ovat sinänsä käyneet ohjeen läpi, mutta siitä ei ole ollut puhetta, että viidessä minuutissa ei enää tarvitsisi tulla asemalle. Pelastusjohtaja I onkin kertonut, että henkilöstö ei ole ymmärtänyt ohjetta eikä sitä, mitä kirjauksella riskialueittain määrittyvällä 50 prosentin saavutettuusaikavaatimuksella on tarkoitettu, ja siksi ohjetta on muutettu syksyllä 2016 uudelleen.
Pelastuslaitos on muuttanut varallaolo-ohjetta 14.9.2016 päivätyllä ohjeella (V7), jossa edellä mainittu kirjaus on korvattu kirjauksella, jonka mukaan ”varallaolijan on oleskeltava siten, että hänen on saavuttava toimipisteeseen 15 minuutin kuluessa hälytyksestä.” Vaatimukset tässä asiassa eivät kohdistu enää 14.9.2016 jälkeiselle ajalle.
Työtuomioistuin toteaa, että työnantajan velvollisuutena on selvittää työntekijöille varallaoloa koskevat keskeiset velvoitteet. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin (ks. TT 2019:91 ja TT 2020:31). Tässä asiassa on tullut selvityksi, että varallaolijoiden on tullut kanteessa tarkoitettuina aikoina varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he kykenevät hälytyksen saatuaan saapumaan paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluessa. Tilannetta ei ole muuttanut 1.1.2016 annettu ohje, jonka sisältöä ei tältä osin ole selvitetty riittävällä tavalla henkilöstölle ja jonka merkitys on siten jäänyt henkilöstön keskuudessa epäselväksi.
Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla
Kainuun pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa ja ensivastetoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (V2) ja maakunnan tasolla pelastuslaitoksen palvelutasopäätökset (V3, V4).
Sisäasiainministeriön suunnitteluohjeen mukaan pelastustoimen alueet jaetaan maakunnissa eri riskiluokkiin, jotka määrittävät kiireellisissä pelastustehtävissä noudatettavaa toimintavalmiusaikaa. Kanteessa tarkoitetut henkilöt ovat suorittaneet varallaoloa II-, III- ja IV-luokan riskialueilla. II-luokan riskialueella tavoitteena on, että ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. III-luokan riskialueella tuo tavoiteaika on 20 minuuttia. IV-luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta. Kanteessa tarkoitettuna aikana Kainuun pelastuslaitoksella on ollut voimassa palvelutasopäätös vuosille 2009–2013 (V3) ja vuosille 2015–2019 (V4). Tavoitteelliset toimintavalmiusajat ovat palvelutasopäätöksissä olleet samat kuin sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa. Vastaaja ja kuultava ovat korostaneet sitä, että sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa tai pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksissä ei ole asetettu yksittäiselle varallaolijalle velvollisuuksia, vaan kyse on ollut tavoitteellisista asiakirjoista. Tavoiteajoissa on ollut käytännössä joustoa, koska palvelutasopäätöksen mukaisena vähimmäistavoitteena on ollut niiden toteutuminen 50 prosentissa kiireellisistä tehtävistä. Työtuomioistuin toteaa, että asiakirjoista ei voikaan suoraan päätellä, millaista lähtövalmiusaikaa varallaolijoilta on käytännössä edellytetty. Ne ovat osaltaan voineet kuitenkin vaikuttaa viranhaltijoiden käsitykseen siitä, minkälaista lähtövalmiutta heiltä on varallaoloaikana tosiasiassa edellytetty.
Työtuomioistuimen johtopäätökset
KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.
Edellä todetusti työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa.
Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.
Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.
Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.
A:n, B:n, C:n ja D:n on edellä todetusti tullut varalla ollessaan saapua paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Koska tuo edellytetty viiden minuutin saapumisaika on ollut keskimääräinen, merkitystä ei ole ollut sillä, jos se on joskus ylittynyt. Joka tapauksessa edellytetty valmiusaika on ollut niin lyhyt, että varallaoloaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Näin on katsottu myös vakiintuneessa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa on annettu merkitystä sille, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä (ks. esim. TN 1387-03, TT 2006:50, KKO 2015:48, TT 2019:91, TT 2020:31). Koska olosuhteita on arvioitava kokonaisuutena, huomioon on otettava myös se, että varallaolijat ovat I:n kertomin tavoin olleet välittömästi hälytyksen saatuaan yksikönjohtajina velvollisia vastaanottamaan hälytystehtävään liittyviä mahdollisia lisäohjeita puhelimitse. Koska kyse on ollut yksikönjohtajasta, tehtävän muutoinkin kiireellinen luonne on korostunut.
Työtuomioistuin toteaa, että varallaolijat ovat sinänsä voineet liikkua vapaasti kunnan taajaman alueella, mutta kuitenkin vain siten, että he ovat ehtineet paloasemalle keskimäärin viidessä minuutissa. Myöhästymisistä ei ole aiheutunut seuraamuksia, tosin apulaispalopäällikkö J:n mukaan palomestari on puuttunut asiaan, jos saapumisessa paloasemalle on ollut jotakin poikkeavaa. Viranhaltijoilla on ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo, mikä on helpottanut liikkumista ja mahdollistanut etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen. Sivutoimisella B:llä pelastusautoa ei ole ollut. Varallaolijat eivät ole kantaneet mukanaan muita varusteita kuin Virve-puhelinta ja B:tä lukuun ottamatta myös matkapuhelinta. Varsinaisia pelastuspaikalla tarvittavia varusteita ja henkilökohtaisia suojavarusteita on säilytetty paloasemalla. Varallaoloaikana tulleiden hälytysten määrä kanteessa tarkoitettuina ajanjaksoina on jäänyt jossain määrin epäselväksi. Hälytyksiä ei ole kuitenkaan väitettykään tulleen niin usein, että varallaoloaikaa olisi sen vuoksi kokonaisuudessaan tullut pitää työaikana.
A on Sotkamossa majoittunut paloasemalla, koska hänen kotinsa on sijainnut 40 kilometrin päässä Kajaanissa. Hänet on vuonna 2007 siirretty ensin Vuolijoelta Kajaaniin ja samana vuonna Kajaanista Sotkamoon (K4). Työtuomioistuin toteaa, että A on siten joutunut varallaoloaikana olemaan poissa perheensä luota ja hänellä on ollut vähemmän mahdollisuuksia keskittyä tavanomaisiin vapaa-ajan askareisiinsa. Tämä ei kuitenkaan voi sellaisenaan tehdä varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä on oikeus valita asuinpaikkansa (ks. em. tuomiot Stadt Offenbach am Main, 40–42 kohdat ja Radiotelevizija Slovenija, 39–41 kohdat; ks. myös TT 2020:30).
Työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika A:han, B:hen, C:hen ja D:hen varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten luettava kokonaisuudessaan työajaksi.
Edellä lausutuilla perusteilla kanteessa esitetyt vahvistusvaatimukset on hyväksyttävä.
Oikeudenkäyntikulut
Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.
Tuomiolauselma
Työtuomioistuin vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2015, B:lle ajalla 1.4.2011–30.6.2016, C:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2013 ja D:lle ajalla 1.1.2013–14.9.2016 Kajaanin kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.
Jatkokäsittely
Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.
Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Anttila puheenjohtajana sekä Kiiski, Aarto, Wilska, Lehto ja Mustonen jäseninä. Valmistelija on ollut Julmala.
Tuomio on yksimielinen.