TT 2021:33
Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko yksikönjohtajana toimineen ylipalomiehen varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.
Ylipalomiehellä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle siten, että paloauto pääsi lähtemään asemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen ylipalomieheen varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi. (Ks. myös TT 2020:31 ja TT 2021:34).
Kaupunki tuomittiin hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.
KANTAJA
Julkisen alan unioni JAU ry
VASTAAJAT
Kunnallinen työmarkkinalaitos
Lappeenrannan kaupunki
ASIA
Työaikaa koskeva riita
Vireille 4.10.2017
ASIAN KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA
Suullinen valmistelu 23.4.2019
Asia on 24.10.2019 jätetty oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:n nojalla lepäämään.
Jatkettu suullinen valmistelu 25.6.2020
Pääkäsittely 23. ja 25.9.2020
VIRKA- JA TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET
Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2012–2013 ja 2014–2016) III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:
2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät
1 mom.
Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:
5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika), 9 §:n 2 momentti (työehtosopimukseen perustuva säännöllinen työaika), 13 §:n 1 ja 3 momentti (liukuva työaika), 14 §:n 1 ja 3 momentti (poikkeuksellinen säännöllinen työaika), 15 § (lyhennetty työaika), 18 § (työntekijän suostumus ja viranhaltijan velvollisuus tehdä lisä- ja ylityötä), 19 § (ylityön enimmäismäärä), 20 § (aloittamis- ja lopettamistyö), 21 § (hätätyö), 24 § (työsopimuksen päättyminen kesken tasoittumisjakson), 26 § (yötyö) jäljempänä 31 §:stä ilmenevin poikkeuksin, 27 § (vuorotyö ja yövuorot jaksotyössä), 29 § (vuorokausilepo), 30 § (moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokausilepo), 33 §:n 1 momentti (sunnuntaityön teettäminen), 36 § (poikkeuslupa), 37 § (työaikakirjanpito) sekä 8 luvun erinäiset säännökset (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset, ym.).
2 mom.
Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
4 § Työaika
Määritelmä
1 mom.
Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
5 § Varallaoloaika
1 mom.
Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.
Soveltamisohje
Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).
Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.
Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
4 mom.
Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00–06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
6 mom.
Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS
A on työskennellyt 1.1.2009 lukien toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Lappeenrannan kaupungin palveluksessa ylipalomiehen virassa työpisteenään Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen Joutsenon yksikkö. A:n virkatehtäviin on kuulunut toimiminen ryhmänjohtajana/yksikönjohtajana.
Joutsenon paloasemalla pelastushenkilöstön työ on ollut päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin ajalle 8–16 ja perjantaisin ajalle 8–14.15. Pelastusvalmius on hoidettu muuna aikana siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Ajanjaksolla 21.11.2013–30.10.2015 Joutsenon palokunnassa on ollut varallaolossa aina joko pää- tai sivutoiminen ryhmänjohtaja. Ryhmänjohtajan lisäksi arkiöisin varalla on ollut yksi vanhempi sammutusmies ja viikonloppuisin kaksi vanhempaa sammutusmiestä. A on antanut suostumuksensa varallaoloon.
Kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen paikalliset osapuolet ovat 30.4.2009 laatineet paikallisen sopimuksen "Sopimus Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen päätoimisen henkilöstön osallistumisesta yksikönjohtajavarallaoloon Etelä-Karjalan pelastustoimen alueella". Sopimus on koskenut myös A:ta. Sopimuksessa on todettu muun ohella, että varalla olevan tulee hälytyksen saatuaan lähteä kohteeseen viiden minuutin kuluessa. Varallaolon aikana A:lla on ollut mukanaan Virve-puhelin.
Asiassa on riitaa ensinnäkin siitä, onko A:n varallaolo ajanjaksolla 21.11.2013–30.10.2015 luettava työajaksi. Toiseksi riitaa on palkkasaatavien määrästä sekä siitä, ovatko ne ainakin osittain vanhentuneet.
Välituomiolla ratkaistaan ensin kysymys siitä, onko varallaolo luettava työajaksi. Jos A:n varallaoloksi luettu aika on tullut lukea työajaksi, kysymys on vielä siitä, onko Lappeenrannan kaupunki tuomittava hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.
KANNE
Vaatimukset
Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin
- vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 21.11.2013–30.10.2015 Lappeenrannan kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi,
- velvoittaa Lappeenrannan kaupungin maksamaan A:lle kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia yhteensä 91.077,34 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen laskettuna
10.458,44 eurolle 31.12.2013 lukien
40.404,73 eurolle 31.12.2014 lukien
40.214,17 eurolle 31.12.2015 lukien,
- tuomitsee Lappeenrannan kaupungin maksamaan kunnallisen virkaehtosopimuslain mukaista hyvityssakkoa virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta, sekä
- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Lappeenrannan kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut korkoineen.
Perusteet
Työnantaja edellytti Joutsenossa, että pelastushenkilökunta, mukaan lukien ryhmänjohtaja kuten A, lähti paloasemalta viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Kun A asui aiemmin kolmen kilometrin päässä paloasemasta, hän suoritti varallaoloa kotona, koska hän ehti paloasemalle juuri ja juuri viidessä minuutissa. Hän muutti vuonna 2013 uuteen kotiinsa eräälle tielle, joka sijaitsi kahdeksan kilometrin päässä paloasemasta. Muuton jälkeen työnantaja ilmoitti, ettei A saanut oleskella kotonaan varallaoloaikana, vaan hänen tuli oleskella viiden minuutin matkan päässä paloasemalta. A:lla ei siten ollut muuta tosiasiallista mahdollisuutta kuin oleskella paloasemalla varallaoloaikana. Ainakin hänellä oli perusteltu syy olettaa, että työnantaja edellytti näin. Tällä tavoin hän oli toiminut marraskuusta 2013 lähtien. Tämän vuoksi varallaolo tuli katsoa työajaksi.
Koska A:n tuli olla viiden minuutin lähtövalmiudessa, näin lyhyen valmiusajan vuoksi varallaolo on joka tapauksessa katsottava työajaksi. Tähän nähden sillä ei ole edes merkitystä, oliko A:ta kielletty päivystämästä kotona.
Työnantaja ja henkilöstö ovat 2.2.2015 paikallisesti sopineet muutoksista paikalliseen sopimukseen, mukaan lukien siitä, että A voi halutessaan päivystää 1.3.2015 lukien myös kotonaan. Tämän jälkeenkin oli edelleen voimassa viiden minuutin lähtövalmiusaika. Ainakin A:lla oli perusteltu syy olettaa, että hänen tuli olla paloasemalla viidessä minuutissa hälytyksestä. Kyseessä oli työaika.
A:n tuli varalla ollessaan vastaanottaa Virve-puhelimeen tullut hälytys välittömästi, jolloin vastuu tehtävästä siirtyi hänelle. Kaikki hälytykset tuli vastaanottaa ja kaikille tehtäville oli velvollisuus lähteä. Tehtävät olivat luonteeltaan kiireellisiä. A oli velvollinen tekemään varallaoloa.
A:n varallaolo on luettava työajaksi, koska hän on ollut tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan ja velvoitettu olemaan työpaikallaan (21.11.2013-28.2.2015). Kaupunki on työnantajana tiennyt asian olosuhteista ja kaupunki on siitä huolimatta tietoisesti tulkinnut, ettei kyseessä ollut työaika. Kaupunki on siten tietoisesti rikkonut työehtosopimusta.
VASTAUS
Vaatimukset
Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Lappeenrannan kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut 21.534,63 eurolla korkoineen.
Perusteet
Kyse on ollut varallaolosta
KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin sanamuoto huomioon ottaen kyse on ollut varallaolosta. A:lla ei ole ollut velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa. A:lle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai muussa itse valitsemassaan paikassa. Hänellä on varalla ollessaan ollut halutessaan mahdollisuus viettää aikaa myös esimerkiksi kotonaan. Hänelle ei ole ilmoitettu, ettei hän voisi olla varallaollessaan kotonaan, kun hän muutti kahdeksan kilometrin päähän paloasemasta. A:ta varten ei ole myöskään järjestetty varallaoloa varten asuntoa. Varalla ollessaan A ei ole tehnyt työtehtäviään tai ollut millään tavoin sidottu työtehtäviin tai työpaikkaan, vaan hän on omasta vapaasta tahdostaan halunnut viettää aikaa pelastuslaitoksella. Hän ei ole ollut velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät ole kohtuuttomasti haitanneet A:n vapaa-ajan viettoa. A ei ole ollut varallaollessaan sidottu työtehtäviinsä tosiasiallisesti samalla tavalla kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan.
Ottaen huomioon sopimusmääräysten sanamuoto ja pitkään vallinnut käytäntö, jonka palkansaajajärjestöt ovat hyväksyneet, on selvää, että sopijaosapuolten tarkoitus on ollut, että käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa on ollut kysymyksessä KVTES:n III luvun 5 §:n mukainen varallaolo ja että siitä suoritetaan määräyksen mukainen korvaus. Erityisesti on otettava huomioon se, että palkansaajajärjestöjen tulkinta on vuosikausien ajan ollut yhteneväinen työnantajan tulkinnan kanssa. Järjestöt ovat riitauttaneet varallaolon vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi tuomion KKO 2015:48. Kaupungin noudattama käytäntö, jota ei ole aikaisemmin riitautettu, on muodostunut määräyksen tarkoitusta vastaavaksi vakiintuneeksi tulkinnaksi. Myöskään A ei ole ennen KKO:n ratkaisua väittänyt, että varallaolo kuormittaisi häntä tai haittaisi vapaa-ajan käyttöä.
KVTES:n mahdollistaman varallaolon tarkoituksena on turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat tarpeen kansalaisten hengen terveyden sekä omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi. Varallaolo on voitava järjestää palo- ja pelastustoimessa siten, että pelastustehtävään lähdetään nopeasti hälytyksen saapumisen jälkeen myös tilanteessa, jossa viranhaltija itse järjestää asumisensa siten, että hänen kotinsa ei sijaitse pelastuslaitoksen lähettyvillä. Pelastustehtävissä lähtökohtana on, että kohteeseen ajetaan 1 min/km. Tämä antaa varalla olijalle mahdollisuuden olla varalla ollessaan laajalla alueella. Ylipäätään palomiehen ammattitaitoon kuuluu nopea lähtö ja palomiehet ovat jo pelastuslainkin perusteella velvollisia pelastustehtäviin ilman varallaoloa.
Pelastuslaitoksia koskevat toimintavalmiuden suunnitteluohjeet
Pelastustoimen alueelle on laadittu palvelutasopäätökset sisäministeriön antamien pelastuslaitoksia koskevien toimintavalmiuden suunnitteluohjeiden mukaisesti.
Pelastustoimen toimintavalmius määritellään niin sanottujen riskiruutujen perusteella. Arvioidun riskitason perusteella riskiruudulle määritellään riskiluokka. Joutsenon taajama kuuluu II-luokan riskialueeseen, jossa pelastusmuodostelmat ja niiden toimintavalmiudet suunnitellaan siten, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa onnettomuuskohteen riskialueittain pääsääntöisesti valtakunnallisesti asetettujen toimintavalmiusaikatavoitteiden mukaisesti. Tuo tavoite II-luokan riskialueella on kymmenen minuuttia. Sisäministeriön ohjeen mukaan tavoite tulee saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä.
Pelastuslaitoksen pelastusviranomainen on kanteessa tarkoitettuna aikana määritellyt hälytysvasteet eli sen, mitä palokuntia ja mitä kokoonpanoa on käytetty erilaisissa hälytystilanteissa. Hätäkeskus on toiminut näiden hälytysvasteiden mukaisesti. Hätäkeskus on hälyttänyt annetun ohjeen mukaisesti oman riskiarviointinsa perusteella joko ryhmän, joukkueen, komppanian tai yhtymän hätäilmoituksesta saamiensa tietojen perusteella. Tavoitteena on ollut, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö on pelastuspaikalla hälytyksestä kymmenen minuutin kuluessa 50 prosentissa hälytyksistä.
Vaatimuksia koskevana aikana on ollut voimassa palvelutasopäätös 2013-2016. Kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa riskiruudulle asetetun toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 75 prosentissa tehtävistä. Toimintavalmiusaika koskee kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa. Toimintavalmiusaika on asetettu pelastuslaitokselle, ei yksittäiselle viranhaltijalle. Yksittäisen viranhaltijan osalta ei ole määritetty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka.
Varallaolo Joutsenon paloasemalla
Kun hälytys on tullut, A:n on tullut mahdollisimman pian kuunnella hälytyskeskuksen viesti, vastata siihen ja ryhtyä toimimaan sen mukaisesti. Hälytys on tullut kaikille varallaolijoille yhtäaikaisesti. Mikäli hälytys on edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, on A:n tullut osallistua tehtävään. A on varallaolosta onnettomuuspaikalle saavuttuaan vastannut oman ryhmän toiminnasta, mutta pelastustoiminnan johtamisvastuu on aina ollut päivystysvuorossa olevalla pelastusviranomaisella (päivystävä palomestari), joka tarvittaessa on määrännyt tilannepaikan johtajan paikalla olleesta ryhmänjohtajasta, jos itse ei saapunut onnettomuuspaikalle.
Jotta edellä mainittu toimintavalmiustavoite olisi saavutettu mahdollisimman hyvin, tehtiin Lappeenrannassa syyskuussa 2009 ”sopimus Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen päätoimisen henkilöstön osallistumisesta yksikönjohtajavarallaoloon Etelä-Karjalan pelastustoimen alueella”. Tämä sopimus koski ja koskee edelleen yksikönjohtajavarallaoloa ja siten myös A:n varallaoloa. Sopimuksessa on muun ohella todettu, että varalla olevan tuli olla erikseen määritellyllä toiminta-alueella; varalla olijan tuli lähteä kohteeseen viiden minuutin kuluessa hälytyksen saatuaan; varalla olijan tuli toimia pelastusyksikön yksikönjohtajana; varalla olevalla oli käytössään pelastuslaitoksen osoittama päivystysauto varusteineen ja tarvittavat hälyttämis- ja yhteydenpitovälineet.
Jotta onnettomuuskohde voitiin saavuttaa kymmenen minuutin tavoiteajassa, pääsääntönä oli se, että pelastuslaitokselta lähtevä ryhmä lähti kohteeseen noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Paloasemilta lähdettiin hälytykseen hälytysajoneuvolla, joka määräytyi tilanteen ja tehtävän mukaan (esimerkiksi sammutusauto, säiliöauto tai nostolava-auto). Varalla
oleva ryhmänjohtaja saattoi lähteä hälytykseen käytössään olevalla päivystysautolla, jolloin hän joko ajoi suoraan kohteeseen tai ajoi paloaseman kautta, jolloin hän lähti kohteeseen muiden mukana. Tilanteesta riippuen ryhmänjohtaja saattoi saapua onnettomuuspaikalle myös ensimmäisen yksikön jälkeen. Ryhmää oli mahdollista johtaa myös päivystysautosta. Ensimmäisen yksikön lähtöaika ei ollut riippuvainen siitä, missä ajassa varalla oleva ryhmänjohtaja lähti kohteeseen tai saapui paloasemalle.
Kysymyksessä oli siis kymmenen minuutin tavoiteaika, johon aina pyrittiin, mutta joka ei ollut varalla olijaa ”ehdottomasti sitova”. Varalla olijan mahdollisuus saavuttaa pelastuskohde varallaolosta oli tosiasiassa erilainen riippuen muun ohella sääolosuhteista. Tämä oli hyväksyttävää, ja keskeistä oli se, että kohteeseen lähdettiin niin pian kuin se oli mahdollista olosuhteet huomioon ottaen. Tämä oli myös riittävää. Tavoiteajan toteutumista ei henkilötasolla seurattu. Tavoitteesta jäämisestä ei ole seurannut varoitusta tai muuta sanktiota.
Edellä esitetty ohjeistus ja käytäntö on ollut myös A:n tiedossa. Ryhmänjohtajana hän on voinut hälytyksen saatuaan lähteä joko suoraan onnettomuuspaikalle taikka ajaa sinne paloaseman kautta. Miehistö on tilanteen vaatimalla tavalla lähtenyt kohteeseen paloaseman kautta. A:lla olisi halutessaan ollut varalla ollessaan käytössään päivystysauto. A ei ole kuitenkaan halunnut ottaa autoa käyttöönsä. Hän on ottanut käyttöönsä päivystysauton vasta maaliskuussa 2015.
Kun A vuonna 2013 valitsi muuttaa kahdeksan kilometrin päähän pelastuslaitokselta, työnantaja totesi, että hänen ei tarvinnut suorittaa varallaoloa. Käytäntönä pelastuslaitoksella oli se, että varallaoloa suorittivat vain palomiehet, jotka asuivat pelastuslaitoksen välittömässä läheisyydessä. A itse halusi jatkaa varallaolon suorittamista myös muuttonsa jälkeen. A:ta ei missään vaiheessa velvoitettu varallaoloon ja hän oli varalla vain tilanteissa, joissa hän itse nimenomaisesti kirjasi nimensä varallaololistaan, jonka työnantaja vahvisti. A olisi myös saanut käyttöönsä varallaoloaikana pelastuslaitoksen auton edellä todetuin tavoin. A:lle ei ilmoitettu, ettei hän voisi olla kotonaan varallaolossa. Sen sijaan A:lle on nimenomaisesti ilmoitettu, että hän voi käyttää pelastuslaitoksen päivystysautoa. Työnantaja ei ole seurannut, missä A viettää varallaoloaikaansa ja missä määrin hän on viettänyt sitä esimerkiksi kotonaan. A ei ole voinut olla perustellusti siinä käsityksessä, että hänen tulee työnantajan asettamista vaatimuksista johtuen olla viidessä minuutissa paloasemalla tai että työnantaja edellyttää hänen olevan varallaoloaikana paloasemalla. Työnantaja ei ole antanut paikallisesta sopimuksesta poikkeavia määräyksiä varallaolovelvoitteesta.
Paikallisneuvottelussa 2.2.2015 muistioon kirjattiin vallinnut olosuhde. Paikallisneuvottelulla ei muutettu paikallista sopimusta 30.4.2009. Neuvottelussa ei millään tavalla muutettu aiempia ohjeita. A:lla oli myös ajankohdan 2.2.2015 jälkeen oikeus viettää aikaa varallaolossa kotonaan ja käyttää päivystysautoa.
Päivystysautossa ei ollut koskaan ollut mitään varsinaista sammutus- ja/tai pelastuskalustoa, vaan ne olivat paikalle menevässä pelastusyksikössä. Varalla oleva henkilö on voinut pitää omia, henkilökohtaisia suojavarusteita mukana autossa. Lisäksi Virve-puhelimella hän on voinut olla heti yhteydessä esimerkiksi hätäkeskukseen. Kukaan ei ole koskaan estänyt ryhmänjohtajaa menemästä tällä päivystysautolla suoraan kohteeseen. Näin on toimittu Etelä-Karjalassa kaikkien muiden ryhmänjohtajien kanssa. Joutsenossa paloasemalle tulo on ollut ”ikivanha” tapa ja se on toiminut hyvin Joutsenossa. Syynä siihen, että on tultu ensin paloasemalle on ollut se, että varalla olijat ovat perinteisesti asuneet hyvin lähellä paloasemaa. Keskeistä kuitenkin oli se, että A ei ole kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona eikä myöskään tarkastelujakson jälkeen otettuaan auton käyttöönsä ollut velvollinen menemään hälytyksen saatuaan paloasemalle. Ryhmänjohtajalla ei ole ollut velvollisuutta olla mukana sammutusautossa. Ryhmänjohtajalla ei ole myöskään ollut velvollisuutta olla pelastuskohteessa esimerkiksi kymmenessä minuutissa.
A ei siis ole halunnut ottaa autoa käyttöönsä, vaan hän on mieluummin viettänyt varalla ollessaan aikaa muun muassa paloasemalla. A viihtyi varallaolossa ja vapaa-aikanaan paloasemalla myös aikana, jolloin hän asui lähellä paloasemaa. Hän halusi viettää aikaansa paloasemalla. Jos A olisi ottanut käyttöönsä pelastuslaitoksen auton, hän olisi voinut varalla ollessaan paremmin viettää aikaa muun muassa omassa kodissaan ja ajaa sieltä suoraan pelastuspaikalle hälytyksen saatuaan. Näin hänen ei olisi tarvinnut tulla ensin kotoaan paloasemalle ja sieltä pelastuspaikalle yhdessä muiden kanssa. A:n tehtäviin ei kuulunut paloauton ajaminen, vaan paloautoa ajoi sammutusmies tai palomies. Käytännössä A on viettänyt varalla ollessaan vapaa-aikaa muun muassa paloaseman tiloissa, josta hän on lähtenyt pelastuskohteeseen. Kysymyksessä ei ole ollut työaika.
Varallaoloaikana A:lla ei ole ollut mitään työtehtäviä eikä työhön liittyviä velvollisuuksia. Varallaolon aikana A on voinut muun muassa käydä kaupassa, tehdä muita haluamiaan asioita ja muutoin liikkua valitsemallaan alueella. Hänen on tullut pysyä toiminta-alueella, joka on ollut entisen Joutsenon kunnan alue. Käytössä olleen auton ja alueen maaseutumaisten olosuhteiden vuoksi alue, jolla A saattoi liikkua, oli laaja. Paloaseman tiloissa palomiehillä oli mahdollisuus muun muassa remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita. Siellä vietettiin vapaa-aikaa ja urheiltiin. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa on siis voinut viettää tavanomaista vapaa-aikaa. Varallaolon aikana A:lla on ollut mukanaan Virve-puhelin, johon hälytykset ovat tulleet. Jos A olisi kokenut varallaolon sitovaksi ja/tai liian rajoittavaksi, olisi hänen tullut ilmoittaa asiasta työnantajalle.
Työnantaja ei ole määritellyt toiminta-alueeksi kantajan mainitsemaa viiden kilometrin aluetta. Varallaololistat on tehnyt palopäällikkö ja käytännössä listalle on kirjattu A:n varallaolo hänen omien toiveidensa mukaisesti. Tehtävien määrä ja hälytysten toistuvuus varallaolon aikana on ollut vähäinen.
A on maaliskuusta 2015 lukien ottanut käyttöönsä pelastuslaitoksen auton tilanteissa, joissa hän on suorittanut varallaoloa. Hän olisi voinut auton ottaa käyttöönsä jo aikaisemmin. Koska henkilöstön keskuudessa oli kyseenalaistettu A:n mahdollisuus viettää varallaolossa aikaa kotonaan asuinpaikan etäisyyden vuoksi, tehtiin asiaan liittyen muistio paikallisneuvottelusta 2.2.2015, jossa mahdollisuus viettää aikaa kotonaan ja oikeus auton käyttöön on nimenomaisesti kirjattu. Muistiossa on todettu, että muut päivystivät kotonaan, koska kyseisenä ajankohtana muut varallaoloon osallistuneet asuivat kävelymatkan päässä paloasemasta eikä heillä ollut mitään tarvetta päivystysauton käytölle.
Hyvityssakkoa koskevat vaatimukset
Hyvityssakkovaatimukset on joka tapauksessa hylättävä.
Lappeenrannan kaupunki on noudattanut KVTES:n määräyksiä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja palkansaajajärjestöjen yhdessä sopimalla tavalla. Sopijaosapuolet ovat yhdessä sopineet varallaolomääräysten sisällöstä. Sopijaosapuolet ovat olleet tulkinnasta yhtä mieltä. Kuntatyönantajat ovat koko maassa soveltaneet varallaolomääräyksiä samalla tavoin kuin A:n kohdalla.
Palkansaajajärjestöt ovat riitauttaneet yhteisen tulkinnan vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus on antanut tuomion KKO 2015:48. Pääasia sanotussa riidassa on koskenut erimielisyyttä määräaikaisuuden perusteista. Varsinainen pääasiaa koskeva riita ei ole koskenut virka- ja työehtosopimuksen tulkintaa. Tuomio varallaoloon liittyen on tullut käytännössä yllätyksenä kunta-alan virka- ja työehtosopimusten osapuolille. Asiassa ei edes ole pyydetty työtuomioistuimen ja/tai kunta-alan sopijaosapuolten tulkintaa. Jos työtuomioistuin päätyisi tulkinnassaan siihen, että kyseistä sopimuskohtaa ei voitaisi soveltaa sen sanamuodon mukaisesti, on hyvityssakko jätettävä tuomitsematta. Työnantajan on tullut noudattaa yhdessä sovittuja määräyksiä.
Lappeenrannan kaupungin ei voi katsoa tieten rikkoneen virkaehtosopimusta sillä perusteella, että A on tulkinnut varallaolon aikaisia velvoitteitaan toisin kuin paikallisessa sopimuksessa on nimenomaisesti sovittu. Työnantaja ei ole määrännyt A:ta olemaan varallaolossa missään tietyssä paikassa, vaan kyseessä on ollut KVTES:n sanamuodon mukainen vapaamuotoinen varallaolo.
TODISTELU
Kantajan kirjalliset todisteet
1. Paikallinen sopimus 30.4.2009
2. Paikallinen sopimus 2.2.2015
3. Itä-Suomen hovioikeuden 8.4.2019 antama tuomio nro 173 asiassa S 18/443 (lainvoimainen)
Vastaajien kirjalliset todisteet
1. Paikallinen sopimus 30.4.2009 (=K1)
2. Muistio paikallisneuvottelusta 2.2.2015 (=K2)
3. Palvelutasopäätös 2013–2016
4. Sisäasiainministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje
Kantajan henkilötodistelu
1. A, todistelutarkoituksessa
2. B, palomies
3. C, ylipalomestari, pääluottamusmies
4. D, palomies
5. E, palomies
6. F, palomies
Vastaajien henkilötodistelu
1. G, pelastusjohtaja, todistelutarkoituksessa
2. H, palopäällikkö
3. I, entinen palomestari
4. J, henkilöstöjohtaja
5. F, palomies
TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU
Kysymyksenasettelu
Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n varallaolo ajanjaksolla 21.11.2013–30.10.2015 luettava työajaksi. Jos A:n varallaoloksi luettu aika on tullut lukea työajaksi, kysymys on vielä siitä, onko Lappeenrannan kaupunki tuomittava hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.
Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat
Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.
KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.
Unionin oikeus
Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana ”työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti”. Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”. Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luettava joko direktiivissä tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivissä ei säädetä niiden välimuodosta (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 30 kohta).
Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (tuomio 21.2.2018, Matzak, C-518/15, EU:C:2018:82, 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.
Työaikadirektiivin tarkoituksena on vahvistaa vähimmäisvaatimukset, joilla pyritään parantamaan työntekijöiden elin- ja työoloja lähentämällä erityisesti työajan kestoa koskevia kansallisia säännöksiä. Lainsäädännön yhdenmukaistamisen tarkoituksena on taata työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempi suojelu takaamalla työntekijöille vähimmäislepoajat ja asianmukaiset tauot sekä säätämällä viikoittaiselle työajalle ylärajan. Direktiivin enimmäistyöaikaa ja vähimmäislepoaikaa koskevia eri vaatimuksia on pidettävä erityisen tärkeinä unionin sosiaalioikeuden sääntöinä, joita on sovellettava jokaiseen työntekijään ja joiden noudattamisen ei pidä olla pelkästään taloudellisista näkökohdista riippuvainen. Direktiivissä täsmennetään Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti vahvistettu perusoikeus, minkä vuoksi sitä on tulkittava kyseisen määräyksen valossa. Tästä seuraa erityisesti, että direktiivin säännöksiä ei voida tulkita suppeasti työntekijällä direktiivin perusteella olevien oikeuksien kustannuksella. (Suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 26–28 kohdat.)
Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.
Euroopan unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan lausunut työaikadirektiiviin sisältyvän työajan määritelmän tulkinnasta. Tuomiossa Simap (tuomio 3.10.2000, C-303/98, EU:C:2000:528) kyse oli terveyskeskuksien ensiapuyksiköissä työskentelevien lääkäreiden päivystysajasta. Osan tästä ajasta lääkäreiden edellytettiin olevan henkilökohtaisesti paikalla työpaikallaan, mutta muina aikoina heidän piti olla pelkästään ”tavoitettavissa”. Kyse oli työajasta siltä osin kuin päivystysaikana lääkäreiden edellytettiin olevan työpaikalla. Vaikka todellisuudessa tehty työ vaihteli olosuhteiden mukaan, lääkäreille asetetun velvollisuuden olla paikalla ja käytettävissä työpaikalla harjoittaakseen ammattitoimintaansa oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Sen sijaan se aika, jonka lääkärit olivat työnantajansa käytettävissä siten, että heidät oli voitava tavoittaa, oli lepoaikaa. Tässä tilanteessa lääkärit saattoivat järjestää ajankäyttönsä siten, että heillä oli vähemmän velvoitteita, ja keskittyä omiin asioihinsa. (Tuomion 48–50 kohdat.)
Tuomio Jaeger (tuomio 9.9.2003, C-151/02, EU:C:2003:437) koski sairaalalääkäriä, joka oli velvollinen viettämään päivystysajan työnantajansa tiloissa. Hänellä oli sairaalassa käytettävissään huone, jossa oli vuode ja jossa hänellä oli lupa nukkua silloin, kun häntä ei pyydetty työskentelemään. Unionin tuomioistuin totesi, että tällaiset jaksot, jolloin lääkäri ei tee työtä, kuuluvat erottamatta lääkärin fyysistä paikallaoloa sairaalassa edellyttävään päivystysjärjestelmään, sillä säännöllisestä työajasta poiketen kiireellisten toimenpiteiden tarve riippuu olosuhteista eikä sitä voi suunnitella etukäteen. Tuomioistuimen mukaan ratkaisevana oli pidettävä sitä, että lääkäreillä oli velvollisuus olla fyysisesti paikalla työnantajan määrittämässä paikassa ja tämän käytettävissä, jotta he voisivat tarvittaessa välittömästi suorittaa työtehtäviä. Näiden velvollisuuksien, joiden vuoksi lääkäreiden oli mahdotonta valita oleskelupaikkaansa varallaolojaksoina, oli katsottava kuuluvan heidän tehtäviensä harjoittamiseen. Tätä johtopäätöstä ei muuttanut se, että työnantaja oli antanut lääkärin käyttöön lepohuoneen, jossa tämä saattoi oleskella niin kauan kuin hänen työsuoritustaan ei tarvittu. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, että lääkäreiden oli päivystysjaksojen aikana oltava poissa sekä perheidensä luota että sosiaalisista ympyröistään, ja heillä oli ajankäytössään vähemmän liikkumavaraa silloin, kun heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista. Näissä olosuhteissa kyse ei ollut lepoajasta vaan työajasta. Unionin tuomioistuin lisäsi, ettei sen tulkintaa työajan käsitteestä voitu kyseenalaistaa väitteillä taloudellisista ja organisatorisista vaikutuksista, joita aiheutuisi tiettyjen jäsenvaltioiden mukaan, jos tällaista aikaa pidettäisiin työaikana. (Tuomion 60–66 kohdat. Ks. myös tuomio 1.12.2005, Dellas ym., C-14/04, EU:C:2005:728 ja määräys 4.3.2011, Grigore, C-258/10, EU:C:2011:122.)
Tuomiossa Matzak (tuomio 21.2.2018, C-518/15, EU:C:2018:82) unionin tuomioistuin katsoi, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi. Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden. Tuomioistuin korosti myös sitä, että työaikadirektiivin 2 artiklassa tarkoitetun työajan käsitteen ominaispiirteisiin ei kuulu työntekijän työnteon intensiivisyys tai tehokkuus. Varallaoloaikaa, jonka työntekijä vietti kotonaan siten, että hänen oli vastattava työnantajansa hälytyksiin kahdeksassa minuutissa, ja jolla rajoitettiin erittäin huomattavasti mahdollisuuksia harjoittaa muita toimintoja, oli pidettävä työaikana. (Ks. tuomion 53–66 kohdat.)
Tuomiossa Stadt Offenbach am Main (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-580/19, EU:C:2021:183) kyse oli palomiehestä, joka työskenteli ryhmänjohtajana saksalaisen kaupungin palolaitoksella. Varalla olleessaan palomiehen tuli olla jatkuvasti puhelimitse tavoitettavissa ja pidettävä työvaatetuksensa ja työnantajan hänen käyttöönsä antama virka-ajoneuvo mukanaan. Toisinaan hänen oli lähdettävä tehtäväpaikalle tai työpaikalleen. Hänen oli valittava oleskelupaikkansa niin, että hän hälytyksen sattuessa pääsi työvaatetukseen pukeutuneena virka-ajoneuvolla etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen 20 minuutissa kyseisen kaupungin rajalle.
Työtuomioistuin tuomion eri kieliversiot huomioon ottaen toteaa tuomiosta seuraavaa.
Unionin tuomioistuin totesi aiempaan käytäntöönsä ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan viitaten, että direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Tuomion 38 ja 39 kohdat.)
Jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti lukea työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luettava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä. Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työnantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden tehtävien keskimääräiseen lukumäärään, joita työntekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan päivystysjakson aikana. (Tuomion 44 ja 45 kohdat.)
Ensinnäkin kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon, mitä seurauksia työntekijän mahdollisuudelle päättää vapaasti ajankäytöstään on sen ajan lyhyydellä, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tullessa ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle saapumista (tuomion 46 kohta). Työpaikkana on pidettävä paikkaa, jossa työntekijän on harjoitettava toimintaa työnantajan määräysten mukaisesti, myös silloin, kun tämä paikka ei ole se paikka, jossa hän tavallisesti suorittaa työtehtäviään (tuomion 35 kohta). Tuomioistuin viittasi (tuomion 46 kohta) myös julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 89–91 kohtiin, joissa julkisasiamies totesi, että ratkaisevia tekijöitä varallaoloajan luokittelemisessa ovat työnantajan asettamien velvoitteiden voimakkuus ja erityisesti aika, jonka kuluessa kutsuun on reagoitava. Reagointiaika kutsun tullessa on ratkaiseva tekijä, sillä se vaikuttaa välittömästi niin objektiivisesti kuin yksiselitteisesti työntekijän vapauteen keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiinsa ja levätä. Muutaman minuutin reagointiaika kutsun tullessa ei anna mahdollisuutta suunnitella omaa lepoaikaa edes muutoksiin varautuen. Kohtuullinen reagointiaika kutsun tullessa sitä vastoin antaa työntekijälle mahdollisuuden keskittyä muuhun toimintaan varallaoloaikana, vaikka hän onkin tietoinen siitä, että hänet saatetaan kutsua töihin.
Unionin tuomioistuin korosti, että päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole direktiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa. Reaktioajan vaikutusta on kuitenkin arvioitava vasta sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa on tarvittaessa huomioitu yhtäältä muut varallaolijalle asetetut velvoitteet ja toisaalta hänelle varallaoloajalle myönnetyt järjestelyt ja edut (ru. förmåner, sa. Erleichterungen). (Tuomion 47–48 kohdat.)
Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen tai etujen osalta merkityksellinen on myös varallaolijan käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).
Työtuomioistuin toteaa, että edellä tuomion 49 kohdassa mainittujen seikkojen on katsottava olevan esimerkkejä reaktioaikaan liittyvistä sellaisista erityisesti merkityksellisistä, asiaa kokonaisuutena arvioitaessa tarvittaessa huomioon otettavista velvoitteista, järjestelyistä tai eduista, joita varallaolijalle on voitu asettaa tai myöntää (ks. esim. tuomion saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joissa mainitut seikat tuodaan esiin esimerkkeinä).
Toiseksi on reaktioajan ohella otettava huomioon hälytystiheys, eli se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa, jos tämä on objektiivisesti arvioitavissa. Jos työntekijä kutsutaan töihin keskimäärin useita kertoja yhden päivystysjakson aikana, hänellä on vähemmän liikkumavaraa päättää vapaasti ajankäytöstään ajanjaksoina, joina hän ei tee aktiivisesti töitä, kun otetaan huomioon, että ne keskeytyvät toistuvasti. Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, jos työntekijältä päivystysjaksonsa aikana tavallisesti edellytettävät tehtävät (”interventiot”) ovat pitkäkestoisia. Tästä seuraa, että jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, nämä ajanjaksot kokonaisuudessaan ovat lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että työntekijä kutsutaan päivystysjaksoinaan työhön keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että näitä ajanjaksoja olisi pidettävä työaikadirektiivissä tarkoitettuna lepoaikana, jos sen ajan, jonka kuluessa työntekijän edellytetään palaavan työtehtäviään suorittamaan, vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuttaan käyttää vapaasti näinä ajanjaksoina aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista. (Tuomion 50–53 kohdat.)
Unionin tuomioistuin täsmensi vielä, että arvioitaessa, onko päivystysjakso direktiivissä tarkoitettua työaikaa, voidaan ottaa huomioon ainoastaan velvoitteet, jotka työntekijälle on asetettu joko asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä, työehtosopimuksessa tai hänen työnantajansa taholta erityisesti työsopimuksessa, työpaikan säännöissä tai työntekijöiden päivystysvuorojen jakamista koskevassa järjestelmässä. Sen sijaan ei voida ottaa huomioon organisatorisia vaikeuksia, joita päivystysjakso voi aiheuttaa työntekijälle ja jotka eivät johdu tällaisista velvoitteista, vaan jotka aiheutuvat esimerkiksi luonnon olosuhteista tai työntekijän omasta vapaasta valinnasta. Niinpä yhtäältä se, että työntekijän vapaasti valitsema kotipaikka on huomattavan etäällä paikasta, jonne hänen on päästävä tietyssä ajassa päivystysjaksonsa aikana, ei sinällään ole merkityksellinen arviointiperuste, jotta koko tätä ajanjaksoa voitaisiin pitää direktiivissä tarkoitettuna työaikana, ainakaan silloin, kun tämä paikka on hänen tavanomainen työpaikkansa. Tällaisessa tapauksessa kyseinen työntekijä nimittäin on voinut vapaasti arvioida mainitun paikan ja kotinsa välisen etäisyyden. (Tuomion 40–42 kohdat. Ks. myös suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Radiotelevizija Slovenija, C-344/19, EU:C:2021:182, 39–41 kohdat.)
Unionin tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi jäi, kohdistuiko kantajana olevaan työntekijään olosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen varallaoloaikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. (Tuomion 55 kohta.)
Tuomiossa Radiotelevizija Slovenija (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-344/19, EU:C:2021:182) pääasian kantaja oli erikoistunut teknikko, jonka oli yhdessä kollegansa kanssa huolehdittava useiden peräkkäisten päivien ajan vuoren huipulla sijaitsevan televisiolähetyskeskuksen toiminnasta. Hän päivysti kuusi tuntia päivässä siten, että hänen tuli tarvittaessa saapua lähetyskeskukseen yhdessä tunnissa. Lisäksi työntekijällä oli käytettävissään työpaikalla työsuhdeasunto, jossa hän ei kuitenkaan ollut velvollinen oleskelemaan jatkuvasti kyseisinä ajanjaksoina. Työn luonne, lähetyskeskuksen etäisyys hänen kodistaan sekä ajoittain hankala kulku lähetyskeskukseen tekivät hänen oleskelustaan lähetyskeskuksen läheisyydessä kuitenkin välttämätöntä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen oli kaikkien käsiteltävän asian olosuhteiden perusteella arvioitava, kohdistuiko kantajaan varallaolojärjestelmän mukaisten päivystysjaksojen aikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa (tuomion 56 kohta).
Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä
Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 työtuomioistuin katsoi, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.
KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.
Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.
KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:30 ensihoitajien oli tullut varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he olivat päässeet lähtemään ambulanssilla hälytystehtävään 15 minuutin kuluttua hälytyksestä. Ambulanssi oli sijainnut lähellä varallaolijoiden majoittumistiloja. Varallaolijat olivat voineet vapaasti liikkua asemapaikan lähistöllä siten, että he olivat ehtineet ambulanssin luo 15 minuutissa. Sanotunlainen lähtövalmius oli lisännyt varallaolijoiden työhönsidonnaisuutta, mutta se ei yksinään voinut johtaa varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi. Varallaoloaikana työntekijät eivät olleet kantaneet mukanaan muuta varustusta kuin Virve-puhelinta ja mahdollista matkapuhelinta. Työaika oli alkanut siitä, kun varallaolija oli vastannut puheluun tai hälytykseen. Hän oli saattanut joutua työskentelemään myös hälytyksen ja ambulanssin 15 minuutin lähtövalmiusajan täyttymisen välisenä aikana ottaen Virve-puhelimen kautta vastaan hälytyskeskuksen antamia lisätietoja hälytyksestä. Tämän seikan ei kuitenkaan katsottu rajoittaneen työntekijän varallaolon aikaista työhönsidonnaisuutta siinä määrin, että sille olisi tullut antaa asiaa arvioitaessa merkitystä. Hälytykset eivät myöskään olleet toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi. Työntekijät olivat yhden tai kahden vuorokauden mittaisen työvuoronsa aikana kello 20 ja 8 välisen ajan varalla ollessaan tosiasiassa joutuneet yöpymään työpaikallaan, koska heidän kotinsa olivat sijainneet kaukana eri asemapaikoista. Tämä oli rajoittanut varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin vapaa-ajan askareisiinsa ja lisännyt siten heidän työhönsidonnaisuuttaan. Sen ei kuitenkaan katsottu sellaisenaan tekevän varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä oli oikeus valita asuinpaikkansa.
Varallaolo oli kuitenkin järjestetty siten, että työtä oli teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet olivat sijainneet eri puolilla sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä oli tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä oli edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ollut ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari oli tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa. Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoi, että ensihoitajat olivat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika oli luettava työajaksi.
KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:31 palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuon ajan katsottiin olevan niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.
Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä
Korkeimman oikeuden tuomiossa KKO 2015:48 kyse oli siitä, oliko palomiehen varallaoloksi katsottua aikaa pidettävä työaikana, kun tämän tuli olla varallaoloaikana sellaisessa valmiudessa, että paloauto oli voinut lähteä tehtävään viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus katsoi, että varallaoloaika tulee lukea työajaksi, jos työntekijä on tällöin tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan valmiusajan pituus on keskeinen lähtökohta arvioitaessa työntekijän sidonnaisuutta työhönsä. Mitä pidempi valmiusaika on, sitä enemmän arvioinnissa on syytä kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin, kuten työntekijän mahdollisuuteen oleskella varallaoloaikana itse valitsemassaan paikassa ja seurassa sekä siihen, mitä varusteita hänen on pidettävä mukanaan. Kiinteää valmiusajan pituutta ei voida asettaa senkään vuoksi, että työmatkaan kuluva aika maan eri osissa on erilainen, mikä väistämättä vaikuttaa työntekijän tosiasiallisiin mahdollisuuksiin valita olinpaikkaansa. (Tuomion 27 kohta.) Korkein oikeus katsoi, että viiden minuutin lähtövalmius ja sen edellyttämä varustus eivät olleet tosiasiassa jättäneet palomiehelle mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Sillä seikalla, ettei palomiestä ollut tähän nimenomaisesti velvoitettu, ei näissä olosuhteissa ollut merkitystä työhönsidonnaisuutta arvioitaessa. Palomiehen varallaoloaika oli näin ollen luettava työajaksi. (Tuomion 28 kohta.)
Tuomiossa KKO 2015:49 korkein oikeus taas katsoi, että sairaankuljettajien 15 minuutin lähtövalmius ei yksinään johtanut varallaoloksi katsotun ajan lukemiseen työajaksi, kun työntekijät olivat tosiasiallisesti pystyneet varallaoloaikana oleskelemaan muun muassa kotonaan. Varallaoloaikana sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa ambulanssissa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Korkein oikeus totesi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika tarkoitti sitä, että sairaankuljettajat eivät olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikallaan tai sen välittömässä läheisyydessä, vaan he olivat voineet liikkua ja asioida esteettä esimerkiksi kunnan keskusta-alueella. He olivat myös voineet oleskella ja levätä kotonaan. Työnantaja ei ollut rajoittanut heidän varallaoloajan käyttöään muutoin kuin valmiusajan pituudella. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että hälytykset olisivat toistuneet niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut kokoaikaiseksi työksi. Korkein oikeus katsoi näillä perusteilla, että sairaankuljettajat eivät olleet varallaoloaikanaan olleet sillä tavoin sidottuja työhönsä tai työpaikalleen, että varallaoloaikaa olisi tällä perusteella pidettävä työaikana. (Tuomion 17 kohta.)
Henkilötodistelu
Työtuomioistuimessa on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta ja pelastusjohtaja G:tä. Todistajina on kuultu palomiehiä D, E ja B, jotka ovat toimineet pelastusryhmän jäseninä. Edelleen on todistajina kuultu ylipalomestari, pääluottamusmies C:tä, entistä palomestaria I:tä ja yksikönjohtajana toiminutta palomiestä F:ää. Vielä on kuultu palopäällikkö H:ta ja henkilöstöjohtaja J:tä.
A on kertonut aloittaneensa työt Joutsenon paloasemalla puolivakinaisena palomiehenä vuonna 2002. Vakinaiset palomiehet olivat tuolloin hoitaneet yksikönjohtajapäivystystä ja puolivakinaiset miehistöpäivystystä. Kaikilta oli edellytetty viiden minuutin lähtöaikaa. Kaikki olivat aina lähteneet hälytyksille paloasemalta.
A:n virkasuhde oli alkanut vuonna 2009. Hänen asemapaikkansa oli ollut edelleen Joutseno. Hänen esimiehinään oli ollut I, F ja H. A oli tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa virkasuhteensa alusta lukien. Viranhakuilmoituksessa oli ollut maininta varallaolosta. Virkaa vastaanotettaessa varallaoloon oli pyydetty suostumus. Virka-ajan ulkopuolella oli päivystetty kotona. Aina oli puhuttu viiden minuutin lähtöajasta. Pääsääntöisesti oli hälytyksen tultua menty paloasemalle, josta oli lähdetty tarkoituksenmukaisella yksiköllä kohteeseen. Kaikki olivat toimineet näin. Vain jos hälytyspaikka oli ollut paloaseman ja kodin välissä, oli tietenkin jääty suoraan kohteeseen eikä ajettu sen ohi. Lähtöaika oli käytännössä mahdollistanut oleskelun korkeintaan muutaman kilometrin päässä paloasemalta Joutsenon keskustan alueella. Varallaolijalla oli ollut käytössään pelastusajoneuvo, jossa olivat olleet yhteydenpitovälineet, jauhesammutin ja virkavaatteet eli ulkotakki ja asemapalvelushousut. Varsinaisia pelastuspaikalla tarvittavia varusteita oli säilytetty aina paloasemalla. Kaikkiin varallaoloaikana Virve-puhelimeen tulleisiin hälytyksiin oli tullut reagoida lähtemällä asemalle. Tähän velvoitteeseen ei ollut vaikuttanut se, että hälytystehtävän olivat käytännössä saattaneet hoitaa muiden asemien palomiehet. Päivystyslistaan yksikönjohtajaksi merkitty henkilö oli toiminut hälytyksellä ryhmänjohtajana. Hänen oli aina mentävä hälytykseen, vaikka miehistössä olisi ollut sellainen henkilö, jolla oli ryhmänjohtajan pätevyys.
Vuoden 2009 paikallinen sopimus (K1) oli käyty läpi Joutsenon paloaseman kolmen vakinaisen palomiehen kanssa. Sopimus koski kaikkia vakinaisia koko Etelä-Karjalan alueella. Sopimuksen mukaan oli mahdollista mennä autolla suoraan kohteeseen, mutta Joutsenossa vanhaa käytäntöä ei ollut lähdetty muuttamaan, koska siellä oli ollut myös miehistövarallaolijoita. Varusteitakin oli säilytetty asemalla samalla tavalla kuin aiemmin. Sama pelastusajoneuvo oli ollut käytössä kuin ennen sopimustakin.
A oli aluksi asunut noin kolmen kilometrin etäisyydellä paloasemalta. Hän oli tuolloin muutaman kerran poikkeuksellisesti yöpynyt asemalla sääolosuhteista johtuen. A oli sittemmin kesäkuussa 2013 muuttanut kahdeksan kilometrin päähän paloasemasta. Hän olisi mieluummin päivystänyt kotoa käsin ja oli tuolloin kesällä kysynyt työnantajalta lupaa tähän. Keskustelu oli käyty Joutsenon paloasemalla, ja paikalla oli A:n mukaan ollut palopäällikkö H, palomestari I ja mahdollisesti myös B, muita viranhaltijoita ja puolivakinainen ryhmänjohtaja. Tilaisuudessa oli keskusteltu muistakin varallaoloon liittyvistä asioista. Keskustelun aikana oli tultu siihen tulokseen, että A:n päivystäminen kotoa käsin ei ollut mahdollista, koska paloasemalle oli A:n kotoa liian pitkä matka. Palopäällikkö H oli tarjonnut A:lle allekirjoitettavaksi asiakirjaa, jonka mukaan A olisi kieltäytynyt varallaolosta. A ei ollut allekirjoittanut asiakirjaa, vaan oli jatkanut varallaolon tekemistä yöpyen paloaseman majoitustiloissa. Varallaollessaan A oli jo aiemmin viettänyt aikaa paloasemalla muun ohella aseman kuntosalilla.
A ja luottamusmies C olivat vuoden 2014 lopussa tiedustelleet työnantajalta, voiko A päivystää varallaollessaan kotona. Asiasta oli pidetty paikallisneuvottelu, jossa A:lle oli annettu tähän lupa (K2). A ei enää 1.3.2015 jälkeen ollut viettänyt varallaollessaan aikaa paloasemalla. Lähtöaika tai menettely, jonka mukaan hälytyksen tullessa mentiin ensin paloasemalle, ei kuitenkaan ollut muuttunut. Joutseno oli kymmenen minuutin toimintavalmiusaluetta. Hyvällä kelillä asemalle ehti viidessä minuutissa kahdeksankin kilometrin päästä. Vain silloin, kun tilannepaikka oli sijainnut paloasemaa lähempänä, oli tehtävälle voinut mennä suoraan. Tällöin miehistöpäivystäjä oli pyydettäessä ottanut pelastusvarusteet mukaan asemalta myös A:lle. Kun A oli vuonna 2015 saanut luvan päivystää kotona, hän oli säilyttänyt sammutusvarusteita päivystysajoneuvossa.
Joutsenossa oli ollut kolme tai neljä viranhaltijaa, jotka olivat tehneet keskenään päivystyslistat ja jakaneet päivystysvuorot. Listaa oli saatettu täydentää sivutoimisilla palomiehillä, jos vakinaisia ei ollut ollut riittävästi. Listaan ei ollut ollut pakko laittaa omaa nimeä, mutta vuorot olisivat tuolloin kuormittaneet muita. Varallaoloa oli ollut noin viikko joka kuukausi. Varallaollessa saattoi tehdä asioita, jotka oli mahdollista jättää kesken heti hälytyksen tullessa. Auto piti olla myös koko ajan lähellä. Työnantaja oli seurannut aikaa, jolloin ensimmäinen yksikkö oli lähtenyt liikkeelle. Jos aika oli ylittänyt viisi minuuttia, palopäällikkö oli huomauttanut asiasta ja viivästykselle oli annettu selitys.
Arkena varallaolovuorossa oli ollut ryhmänjohtajapäivystäjä ja yksi miehistövarallaolija, viikonloppuna ja juhlapyhinä ryhmänjohtajan lisäksi kaksi miehistövarallaolijaa. Hälytys oli mennyt varallaolijoiden lisäksi kaikille Joutsenon puolivakinaisille palomiehille, yhteensä noin 25 henkilölle. Tehtävästä riippuen hälytys oli saattanut mennä myös esimerkiksi Imatralle tai Lappeenrantaan. Pelastustoimen tehtäviin saattoi osallistua myös niitä, jotka eivät olleet olleet varalla. Varallaolijat olivat aina ensimmäisessä yksikössä mukana.
G on kertonut toimineensa pelastusalan esimiestehtävissä vuodesta 1983 lukien Lappeenrannan kaupungin ja Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen palveluksessa, vuodesta 2004 lukien pelastusjohtajana. Alueen ylimpänä pelastusviranomaisena G vastasi pelastusjärjestelmän toimivuudesta. G oli edustanut vuonna 2009 paikallista sopimusta (K1, V1) tehtäessä Lappeenrannan kaupunkia. Hän oli vastannut palvelutasopäätöksen (V3) esittelystä pelastuslautakunnalle, jonka tehtäviin kuului päätöksen vahvistaminen. G:n alapuolella organisaatiossa olivat pelastuspäällikkö, toimialueen palopäällikkö ja paloasemavastaavat. Paloasemavastaava (I ja hänen jälkeensä F) oli ollut A:n lähiesimies. Palopäällikkö (H) vastasi siitä, että varallaolojärjestelyt oli toteutettu siten kuin palvelutasopäätöksessä ja sopimuksissa oli päätetty.
Pelastuslaitoksen toimintaa ohjasivat pelastuslainsäädäntö, pelastustoimen palvelutasopäätös, kunnan omat hallintosäännöt, pelastuslaitoksen toimintasäännöt ja viranomaispäätökset. Sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje (V4) ei ollut velvoittava asiakirja vaan ohjeistava työkalu. Palvelutasopäätökseen (V3) oli kirjattu osin samoja asioita. Suunnitteluohjeessa oli määritelty riskialueet riskiluokittain. Etelä-Karjalassa kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäisen yksikön tuli saavuttaa riskiruudulle asetettu toimintavalmiusaikatavoite vähintään 75 prosentissa tehtävistä. Mainituissa asiakirjoissa ei ollut asetettu velvoitteita yksittäiselle viranhaltijalle.
Vuonna 1977 oli annettu ensimmäinen sisäministeriön antama valtakunnallinen yleissuunnitelma palo- ja pelastustoiminnan kehittämiseksi, jossa oli mainittu viiden minuutin lähtöaika. G:n mukaan käsitys viiden minuutin lähtöajasta oli jäänyt elämään ”riippakivenä” tuosta asiakirjasta lukien.
Paikallista sopimusta (K1,V1) vuonna 2009 tehtäessä varallaolokäytännöt eri kunnissa olivat poikenneet toisistaan. Tarkoituksena oli yhtenäistää yksikönjohtajia koskevia käytäntöjä. Yksikönjohtajavarallaolo oli osa pelastustoiminnan johtamisjärjestelmää. Varallaololla varmistettiin se, että hälytyksen tullessa oli etukäteen nimettynä koulutuksen saanut yksikönjohtaja, joka lähti käytössään olleella pelastuslaitoksen ajoneuvolla suoraan kohteeseen ja ryhtyi johtamaan onnettomuuspaikalle saapunutta pelastusryhmää. Tämä oli sopimuksen (K1, V1) henki silloin, kun se tehtiin. Käytännössä paloasemalta lähtevän ryhmän vetäjänä toimi siihen asti ryhmän kokenein henkilö, kunnes ryhmä saapui tilannepaikalle ja sinne suoraan saapunut yksikönjohtaja ryhtyi johtamaan ryhmäänsä. Sopimuksen mukaan varalla olevan tuli olla varalla erikseen määritellyllä toiminta-alueella, joka tarkoitti yleensä kyseisen kunnan aluetta. Pelastusajoneuvossa tuli olla johtamisvälineet eli Virve-puhelin ja matkapuhelin, ensiapuvälineet, käsisammutin ja henkilökohtaiset suojavarusteet. Varallaolijan tuli olla työkuntoinen, ottaa vastaan hälytykset ja lähteä kohteeseen viiden minuutin sisällä. Paloasemakohtaisesti saatettiin seurata lähtöaikoja. G oli itse seurannut kokonaistoimintavalmiutta koko maakunnan alueella.
Joutsenon aseman hälytysmäärät varallaoloaikana olivat vuosina 2013–2015 olleet suhteellisen vähäisiä, 2–3 hälytystä viikkoa kohden. Kukaan varallaolijoista ei ollut tuonut esiin kokeneensa varallaolon liian sitovaksi tai rasittavaksi. Yleensä ottaen varallaolon tekemisestä ei ollut haluttu luopua tai sitä vähentää. Varallaolosta oli laadittu listat, jotka olivat velvoittaneet varallaolijoita. Oli kuitenkin ollut mahdollista, ettei viranhaltija osallistunut lainkaan varallaoloon. Viranhakuilmoituksissa oli ollut maininta varallaolosta ja siitä, että viran vastaanottaessaan henkilö suostui myös varallaoloon.
Päätoimisen ja sivutoimisen henkilöstön varallaolovelvoitteet olivat eronneet siten, että virkasuhteessa olevia oli koskenut vuonna 2009 tehty paikallinen sopimus (K1, V1), jonka mukaan varallaolijan tuli lähteä kohteeseen viidessä minuutissa hälytyksestä. Sivutoimisten kanssa oli tehty työsopimukset, joiden perusteella he osallistuivat hälytyksille mahdollisuuksien mukaan siten että riskialueet saavutetaan. Heille ei ollut työsopimuksiin kirjattu mitään lähtöaikavaatimusta. Sivutoimiset menivät paloasemalle ja lähtivät sieltä kohteeseen.
G ei ollut tiennyt Joutsenon käytännöistä eikä siitä, miten paikallisen sopimuksen sisältö oli siellä kerrottu henkilöstölle. Paikallisen sopimuksen tarkoitusta ei G:n mukaan kuitenkaan vastannut se, että yksikönjohtajat eivät ajaneet suoraan kohteeseen vaan tulivat paloaseman kautta. Varallaolijat Joutsenossa olivat yleensä asuneet lähellä paloasemaa. A olisi muuttonsa jälkeen täyttänyt paikallisessa sopimuksessa sovitut edellytykset, koska hän olisi voinut lähteä päivystysautolla kotoaan suoraan kohteeseen. Paloasemalla oleskelu oli sinänsä saatettu sallia. Paloasemalla oli ollut mahdollisuus esimerkiksi kuntoilla tai korjata autoa. G ei ollut antanut sellaista määräystä, että varallaolossa tuli olla paloasemalla. G:llä ei ollut tietoa siitä, missä A oli varallaollessaan oleskellut.
Muistiosta 2.2.2015 (K2, V2) G on kertonut, että Joutsenoon oli tullut uusia palomiehiä, ja tuolloin oli syntynyt keskustelua siitä, miltä etäisyydeltä varallaoloon oli voinut osallistua ja olisiko A:n muutettuaan kahdeksan kilometrin päähän tullut luopua varallaolosta. Työnantajan näkemyksen mukaan A:n varallaololle ei ollut ollut estettä. G ei ole muistanut, mitä tilaisuudessa keskusteltiin siitä, missä A oli oleskellut varallaollessaan. Toisaalta kysyttäessä oliko tilaisuudessa tullut esiin sellainen väite, että työnantaja olisi velvoittanut A:n olemaan paloasemalla, G on kertonut, että sellaista tietoa hänellä ei ollut. G oli tilaisuudessa korostanut sitä, että tarvetta paikallisen sopimuksen muuttamiselle ei ollut vaan entinen käytäntö jatkui. Tilaisuudessa mukana ollut K oli tuolloin pelastustoiminnan vastuualueen päällikkö.
D on kertonut toimineensa tammikuusta 2007 lukien Joutsenon asemalla puolivakinaisena palomiehenä. Hän oli tehnyt varallaoloa vuodesta 2008 saakka. F oli ollut D:n esimies. D oli varallaolossa tehnyt sammutusmiehen tehtäviä. Vuonna 2013 hän oli aloittanut ryhmänjohtajavarallaolon. D:lle oli kerrottu, että asemalla tuli olla viidessä minuutissa hälytyksestä. Suojavarusteita oli säilytetty paloasemalla. Hälytykselle oli aina menty aseman kautta eikä toisin ollut ohjeistettu. Samoin oli toiminut myös A yksikönjohtajana varalla ollessaan. Yksikönjohtaja oli vastannut ryhmästään. Ensimmäinen yksikkö ei ollut koskaan lähtenyt liikkeelle ilman yksikönjohtajaa. Hälytykselle oli yksikönjohtajavarallaolossa aina tullut lähteä. Tällöin varallaolijan velvollisuuksiin ei vaikuttanut se, että tehtävälle oli lähtenyt muitakin henkilöitä, joilla oli yksikönjohtajapätevyys. Varallaololistaan oli merkitty, kuka toimi yksikönjohtajana. Palomestari oli vastannut kokonaistilanteesta. Hälytys oli mennyt myös muille kun varallaolijoille. Henkilömäärä oli vaihdellut tehtävästä riippuen. Sivutoimiset olivat asuneet yleensä muutaman kilometrin etäisyydellä paloasemasta. D:llä oli ryhmänjohtajana toimiessaan ollut käytössään päivystysauto, jossa ei ollut ollut pelastus- tai sammutusvälineistöä. D ei ole tiennyt, minkälaisia velvoitteita työnantaja oli asettanut vakinaisille viranhaltijoille.
E on kertonut aloittaneensa sivutoimisen palomiehen tehtävissä Joutsenossa vuonna 1991, josta lukien hän oli tehnyt varallaoloa järjestelmän lakkauttamiseen saakka. E oli toiminut sammutusmiehenä ja yksikönjohtajana. Hälytyksen tullessa oli tullut siirtyä viidessä minuutissa paloasemalle. Määräaika oli perustunut esimiesten ohjeisiin ja siihen miten oli aina toimittu. Palavereissa oli käyty läpi viiden minuutin lähtöajan toteutumista. E oli aina mennyt hälytykselle paloaseman kautta kuten muutkin yksikönjohtajavarallaolijat. Kaikki olivat toimineet aina samalla tavalla. Esimiehet eivät olleet ohjeistaneet toisenlaista toimintatapaa. Pelastusyksikkö ja varusteet olivat olleet paloasemalla. Yksikönjohtajalla oli ollut pelastuslaitoksen auto käytössään. Autossa ei ollut ollut sammutus- tai pelastusvälineistöä. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida lähtemällä asemalle. Hälytys oli mennyt varallaoloaikana kaikille sen piirissä olleille, eli noin reilulle kymmenelle henkilölle. Yksikönjohtaja oli johtanut hälytykselle tulevia henkilöitä. Hälytykselle oli osallistunut myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet olleet varallaolossa. Varallaolijan velvoitteisiin ei ollut vaikuttanut se, oliko hälytyksille lähtenyt myös sellaisia henkilöitä, joilla oli yksikönjohtajapätevyys. E oli tehnyt A:n kanssa samaan aikaan varallaoloa. A oli toimiessaan yksikönjohtajana aina hälytyksen tullessa saapunut paloasemalle. A:n käytössä olleessa päivystysautossa oli ollut vain lapio ja sammutin eikä suoraan kohteeseen meneminen olisi tällä varustuksella ollut mahdollista. Sivutoimiset varallaolijat olivat asuneet korkeintaan muutaman kilometrin etäisyydellä asemasta. E ei ole tiennyt, minkälaisia velvoitteita työnantaja oli asettanut päätoimiselle virkasuhteiselle henkilöstölle varallaoloon liittyen.
B on kertonut aloittaneensa vuoden 2000 alussa sopimuspalokunnassa ja tehneensä miehistövarallaoloa vuodesta 2007 lukien. B:n esimies oli ollut palopäällikkö H. B oli suorittanut yksikönjohtajakoulutuksen ja aloittanut yksikönjohtajavarallaolot vuonna 2009. Hän oli tehnyt varallaoloa toukokuuhun 2016 asti, jolloin varallaolo oli Joutsenossa lopetettu. Miehistövarallaolossa oli saanut olla kotona tai paloaseman välittömässä läheisyydessä. Hälytyksen tultua Virve-puhelimeen varallaolija oli lähtenyt välittömästi asemalle. Asemahallissa olevan sammutusyksikön tuli olla liikkeessä viiden minuutin kuluessa hälytyksen tultua. Joutsenon palokunta oli ollut valmiuspalokunta, joka oli hoitanut kaikki tehtävät omalla toimialueellaan, ja viiden minuutin lähtöaika oli B:n käsityksen mukaan perustunut riskikartoitukseen. Alueella oli ollut II-luokan riskialueita, joissa pelastustoiminnan piti alkaa 10 minuutissa. Tämä ei olisi toteutunut ilman sammutusyksikön välitöntä liikkeellelähtöä. Jos kyseessä olisi ollut niin sanottu tukipalokunta, ei toiminta olisi ollut yhtä kiireellistä. Sammutusyksikössä oli ollut järjestelmä, joka oli rekisteröinyt ajoneuvon statuksen. Yksikönjohtaja oli ilmoittanut statukseksi ”matkalla” sammutusauton liikkeelle lähtiessä. Lähtöaika oli kirjautunut pronto-järjestelmään. Jos viisi minuuttia oli ylittynyt, järjestelmä oli vilkkunut punaisella. Varallaolossa lähtöaika oli aina ollut viisi minuuttia riippumatta siitä, oliko yksikönjohtajana vakinainen viranhaltija tai sivutoiminen palomies.
Joutsenossa oli muodostunut sellainen toimintatapa, että hälytykselle oli menty aina aseman kautta. Joutsenossa ei ollut otettu käyttöön sellaista toimintatapaa, kuten joillain muilla paloasemilla, että yksikönjohtaja olisi mennyt aina suoraan kohteeseen. Käytäntöä, jonka mukaan yksikönjohtaja oli ollut ensimmäisessä sammutusyksikössä mukana, oli pidetty Joutsenossa hyvänä. Varusteitakin oli säilytetty paloasemalla. Työnantaja oli tiennyt varallaoloon liittyneistä käytännöistä. Toimintatavat ja viiden minuutin lähtöaika oli käyty läpi jo perehdytyksessä. F oli perehdyttänyt B:n yksikönjohtajavarallaoloon.
Varallaololistasta oli ilmennyt, kuka toimi kulloinkin yksikönjohtajana. Varallaolija oli aina ollut velvollinen lähtemään tehtävälle. Kun henkilö ei ollut ollut varallaolossa, hänellä oli ollut velvoite osallistua hälytykselle mahdollisuuksien mukaan. Yksikönjohtaja oli sekä varallaoloryhmän että aseman toiminnasta vastaava henkilö varallaolon aikana. Hän johti tehtävää Joutsenon alueella hälytyksen saatuaan. Taustalla oli pelastusviranomaisena päivystävä palomestari, mutta yksikönjohtaja toimi pääsääntöisesti tilannepaikan johtajana eikä palomestari ollut kuin radion päässä. Yksikönjohtajakin saapui hälytyksen tultua asemalle, puki varusteet ja ryhtyi organisoimaan toimintaa. Yksikönjohtajalla oli ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo, jolla oli päässyt omaa autoa nopeammin asemalle. B:n ollessa yksikönjohtajana oli ollut erittäin harvinaista, että ryhmä olisi lähtenyt liikkeelle ilman häntä. Joskus hän oli jäänyt kohteeseen, joka oli ollut matkan varrella.
B oli oleskellut varallaollessaan aseman välittömässä läheisyydessä. Hän asui 2,6 kilometrin päässä asemasta. Yöaikaan määräajan saavuttaminen oli onnistunut paremmin kuin päiväaikaan, kun liikennettä oli enemmän. Varallaolo oli rajoittanut ajanviettomahdollisuuksia. Hälytys kun tuli, oli lähdettävä saman tien.
A oli toiminut B:n yksikönjohtajana. A oli suorittanut varallaoloa aluksi kotoa käsin. Kun A oli muuttanut kauemmaksi, ensimmäinen yksikkö ei ollut kyennyt noudattamaan viiden minuutin lähtöaikaa, koska A:ta oli jouduttu odottamaan. Palopäällikkö H oli erään keskustelun yhteydessä todennut, että A:n tuli tehdä varallaoloa asemalta käsin, jos hän siihen halusi osallistua. Tämän jälkeen A oli ollut paloasemalla varallaollessaan. B ei ole muistanut, että henkilöstön keskuudessa olisi erityisesti keskusteltu siitä, missä A voi viettää aikaansa varallaollessaan.
C on kertonut aloittaneensa virkasuhteessa vuonna 2000 ja työskennelleensä keskuspaloasemalla sekä edelliset neljä vuotta Joutsenon paloasemalla. Kun C oli aloittanut työskentelyn Joutsenossa, varallaolo oli siellä jo lopetettu. C oli toiminut varapääluottamusmiehenä vuodesta 2011 ja pääluottamusmiehenä vuodesta 2014. C edusti miehistöä, alipäällystöä ja teknistä henkilöstöä. C oli kuullut A:n asiasta vuonna 2014 tämän otettua häneen yhteyttä. A oli kertonut, että hän oli, toisin kuin muut Joutsenon aseman palomiehet, joutunut päivystämään paloasemalla, koska työnantaja oli katsonut, että A oli asunut liian kaukana paloasemasta eikä ehtinyt kotoaan tarpeeksi nopeasti paloasemalle. C:lle oli kerrottu, että Joutsenossa tuli ehtiä varallaollessa viidessä minuutissa paloasemalle, josta yksikkönä oli lähdetty liikkeelle. Työnantajalta eli pelastuspäällikkö K:lta oli pyydetty neuvottelua, koska tilanne oli tuntunut kohtuuttomalta siihen nähden, että paloasemalle saapuminen oli A:lta kestänyt vain muutaman minuutin liian kauan. C oli neuvotellut asiasta 2.2.2015 pelastuspäällikkö K:n ja pelastusjohtaja G:n kanssa lopputuloksella, että A:lle oli annettu lupa päivystää kotoa käsin. Aiemmin A oli joutunut päivystämään paloasemalla, eikä neuvotteluissa ollut väitetty muuta. Muistion 2.2.2015 (K2) oli tehnyt pelastuspäällikkö K. Se mitä muistioon oli kirjattu, vastasi sitä, mitä asiasta oli sovittu.
I on kertonut toimineensa päätoimisena palomestarina vuosina 2011–2012 Joutsenon paloasemalla. Vuoden 2013 alusta lukien hän ei ollut työskennellyt enää Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella. I oli palomestarina muun ohella vastannut Joutsenon paloaseman pelastustoiminnan johtamisesta ja suunnittelusta sekä toiminut joukkuejohtajana. Lisäksi hän oli ollut vapaapalokuntayhdistysten ja sivutoimisten yhteyshenkilö sekä päätoimisen henkilöstön, kuten A:n, lähiesimies. Viranhaltijoilla ei ollut ollut velvollisuutta osallistua varallaoloon vaan osallistuminen oli ollut vapaaehtoista. Myös sivutoimiset olivat olleet siihen kovasti halukkaita eikä ketään ollut tarvinnut määrätä varallaoloon. Sivutoimisia oli ollut noin 25 henkilöä. Varallaolijan oli tullut olla tavoitettavissa Virve-puhelimella. Olinpaikkaa ei ollut määritelty. Halutessaan oli saanut oleskella myös paloasemalla. Varallaolijalla oli pääsääntöisesti ollut pelastusajoneuvo käytössään. I ei tiennyt tarkalleen, missä A oli viettänyt varallaoloaikaa. I ei ollut antanut A:lle määräyksiä tämän olinpaikasta.
Varallaoloaikana hälytys oli mennyt varallaolijoiden lisäksi päätoimiselle henkilöstölle, jos he näin olivat halunneet, sekä kaikille sivutoimisille. Henkilöstö oli siirtynyt paloasemalle ja siellä pelastusyksikköön. Hälytyksille lähteminen paloaseman kautta oli ollut Joutsenossa vakiintunut käytäntö, kun taas esimerkiksi Ruokolahdella yksikönjohtaja oli mennyt suoraan kohteeseen. Henkilöstö oli pitänyt käytäntöä tarkoituksenmukaisena ja itsestään selvänä, eikä sitä ollut kyseenalaistettu. Sen sijaan oli ihmetelty muilla paloasemilla käytössä ollut tapaa, jossa yksikönjohtaja oli mennyt suoraan kohteeseen. Joutsenossa oli katsottu, että ryhmän johtaminen oli helpompaa, jos ryhmänjohtaja liikkui ryhmänsä mukana. Työnantaja ei ollut I:n tietojen mukaan seurannut varallaolijan lähtöaikoja. I ei myöskään muistanut, että lähtöajoista tai niiden toteutumisesta olisi keskusteltu.
F on kertonut toimineensa sivutoimisena palomiehenä vuodesta 1985 lukien Joutsenon paloasemalla ja päätoimisena 1990-luvun alusta lukien. Nykyisessä palomestarin virassaan hän oli toiminut vuodesta 2014 lukien. F oli toiminut myös I:n esimiehenä. Joutsenossa oli aina ollut sekä miehistö- että ryhmänjohtajavarallaoloa varallaolojärjestelmän lakkauttamiseen saakka. Kalustonhoitajaa lukuun ottamatta vakituiset eivät olleet osallistuneet varallaoloon 1990-luvun alussa, vaan sivutoimiset olivat hoitaneet sen. Viranhaltijoiden yksikönjohtajavarallaolo oli alkanut noin vuonna 2009. Kaikki viranhaltijat olivat osallistuneet varallaoloon. Osallistuminen oli kuitenkin ollut vapaaehtoista. Varallaolosta oli laadittu vuorolistat, joissa oli eritelty ryhmänjohtaja ja miehistöpäivystäjät. Varallaolijalta oli edellytetty työkykyä, viestintävälineen mukana pitämistä ja hälytykseen reagoimista. Varallaolija oli voinut oleskella silloisen Joutsenon kunnan alueella. Muita rajoituksia ei ollut.
Kun hälytys oli tullut Virve-puhelimeen, yksikönjohtajavarallaolija oli tarkistanut ensin mistä hälytyksestä oli kyse, missä kohde oli, mikä oli kiireellisyysluokka ja tehtävän laatu. Pääsääntöisesti varallaolijalla oli ollut käytössään palokunnan ajoneuvo, jolla hän oli ajanut yleensä paloasemalle ensimmäisen sammutusyksikön esimieheksi. Alkuun ei ollut ollut kirjattua aikamäärettä, missä ajassa tuli toimia. Hälytyksen tultua oli pyritty kuitenkin toimimaan mahdollisimman ripeästi. Vanhan tavan mukaan noudatettiin viiden minuutin lähtöaikaa, ja siitä myös puhuttiin ja se oli yleisesti kaikkien tiedossa. F:n tietojen mukaan lähtövalmiusaikaan liittyen kenellekään ei ollut annettu moitteita. Yksittäisen viranhaltijan paloasemalle saapumisaikaa ei ollut seurattu vaan ensimmäisen yksikön saapumisaikaa onnettomuuskohteeseen.
Paikallinen sopimus vuodelta 2009 ei ollut muuttanut vallitsevaa käytännettä. Varallaoloa suoritettiin samalla tavalla riippumatta siitä, oliko varallaolija vakituinen viranhaltija tai sivutoiminen. Vuoden 2010 jälkeen F oli ollut esimiestehtävissä Joutsenon asemalla, myös jossain vaiheessa aikavälillä 2013–2015. Hän ei ollut puuttunut siihen käytänteeseen, että yksikönjohtajat tulivat hälytyksen tultua paloasemalle. Järkeä oli kuitenkin saanut käyttää, eli jos kohde oli lähempänä kuin paloasema tai matkan varrella, ei kohteen ohi voinut ajaa. Suoraan kohteeseen saattoi ajaa myös, jos siitä oli jotain muuta hyötyä. Suojavarusteet säilytettiin edelleen asemalla. Paikallisesta sopimuksesta poikkeavia määräyksiä F ei ollut antanut.
F oli palomestarina tehnyt myös päällystövarallaoloa, jossa valmistauduttiin johtamaan suurempaa joukkoa. Hänellä oli ollut käytössään pelastusajoneuvo, jolla kohteeseen oli menty. Jos kyse oli joukkuelähdöstä ja palomestari ehti ensimmäisenä tilannepaikalle, palomestari saattoi aloittaa johtamisen. Yksikönjohtajavarallaolijan tuli kuitenkin lähteä hälytykseen tällaisessakin tilanteessa. Myös yksikönjohtajavarallaolijalla oli pääsääntöisesti ollut käytössään auto. Autossa oli säilytetty alkusammutus-, liikenteenohjaamis- ja ensiapuvälineitä. Suojavarusteet oli pääsääntöisesti säilytetty paloasemalla. Varallaolijan oli aina tullut reagoida hälytykseen. Muiden henkilöiden osallistuminen hälytykselle ei ollut vaikuttanut varallaolijan velvoitteisiin.
A oli toiminut varallaollessaan samalla tavalla kuin muutkin eli hälytyksen saatuaan saapunut paloasemalle. F ei ollut antanut muuta tarkempaa ohjeistusta. A oli viettänyt varallaoloaikaa pääsääntöisesti kotonaan. F ei ollut keskustellut A:n kanssa siitä, missä hänen tuli varallaollessaan oleskella. Paloasemalla oli majoittunut yksikönjohtajavarallaolijoita, jotka olivat asuneet kunnan aluetta etäämpänä. Henkilöstön keskuudessa oli käyty joitain keskusteluja A:n osallistumisesta varallaoloon tämän muutettua kauemmaksi. Uusi asuinpaikka oli ollut kauempana paloasemasta, ja keskustelua oli käyty siitä, miten A ehti hälytykseen ja kuinka tasapuolinen tilanne oli. Mitään määräyksiä asiasta ei ollut annettu. F ei ollut esimiehenä käynyt A:n kanssa asiaan liittyviä keskusteluja.
H on kertonut toimineensa Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella palopäällikkönä vuodesta 2004 lukien. Alan esimiestehtävissä hän oli työskennellyt vuodesta 1982 lukien. Vuosina 2013–2015 hänen toimialueeseensa palopäällikkönä kuuluivat Lappeenranta ja Joutseno. A:n lähiesimies oli ollut paloasemapäällikkö, jonka lähiesimies H itse oli ollut. A:n lähiesimiehinä vuosina 2013–2015 olivat olleet pääasiassa F ja I.
Vuosina 2013–2015 Etelä-Karjalassa oli ollut yksi päivystävä palomestari, joka toimi ryhmänjohtajien esimiehenä. Ryhmänjohtaja oli vastannut Joutsenon palokunnan toimintakyvystä. Työnantaja oli edellyttänyt ryhmänjohtajilta vuoden 2009 tehdyn sopimuksen mukaista toimintaa varallaoloaikana (V1). Varallaolijan tuli pysytellä Joutsenon kunnan alueella ja olla valmiina tehtävään hälytyksen tullessa. Varallaolo oli ollut pää- ja sivutoimisten ryhmänjohtajien osalta sisällöltään samanlaista, ja he olivat toimineet varallaolossa samalla tavalla. Varallaolijat olivat saaneet merkitä itselleen varallaolovuoroja varallaololistaan, ja paloasemavastaava oli hyväksynyt vuorot. Varallaolijoilla oli varmistettu, että edes joku oli ollut hädän tullen käytettävissä. Varallaolo oli ollut suosittua, ja siihen oli aina löytynyt tekijöitä. Viranhaltijalla ei ollut ollut velvollisuutta osallistua varallaoloon. Myös A olisi voinut halutessaan jäädä kokonaan pois varallaolosta.
Joutsenon palokuntaa perustettaessa vuosina 1970-luvun lopulla ministeriön yleisohjeessa oli määritelty palokunnan ensilähdön lähtöajaksi noin viisi minuuttia. Vuoden 2009 paikallisessa sopimuksessa oli edellytetty kohteeseen lähtemistä viidessä minuutissa hälytyksestä. Ryhmänjohtajalla oli varallaoloaikana käytettävissään pelastuslaitoksen ajoneuvo, jolla saattoi halutessaan ajaa suoraan kohteeseen. Lähellä asuvat eivät olleet ottaneet pelastuslaitoksen autoa käyttöönsä juuri koskaan. Jos ryhmänjohtaja ajoi hälytyksen tultua suoraan kohteeseen, johtaminen tapahtui tällöin Virve-puhelimen ja matkapuhelimen kautta. Ryhmänjohtajan tuli olla yhteydessä päivystävään palomestariin, tiedustella lisätietoja hätäkeskukselta ja olla yhteydessä palokuntaan, joka tuli raskaalla kalustolla kohteeseen ryhmänjohtajan jälkeen. Autossa tuli tällöin työturvallisuusnäkökohdat huomioiden olla omat suojavarusteet eli asu, saappaat, kypärä, hanskat. Suojavarustus oli helppo pitää autossa mukana. Paikalle päästyään ryhmänjohtajan tuli ensin pukeutua tähän suojavarustukseen ennen kuin hän aloitti tilannearvion tekemisen. Ani harva oli kuitenkaan käyttänyt Joutsenossa mahdollisuutta ajaa suoraan kohteeseen, vaan varallaolijat olivat tulleet pääasiassa ensin paloasemalle. Osa yksikönjohtajista oli asunut todella lähellä paloasemaa. Mahdollista olisi myös ollut, että yksikönjohtaja ei ollut ensimmäisenä tilannepaikalla. Yksikkö saattoi lähtökohtaisesti lähteä myös ilman yksikönjohtajaa, jos tehtävän kiireellisyys edellytti nopeaa lähtöä. Pronto-järjestelmään Joutsenon paloaseman lähtöaikavaatimukseksi oli kirjattu viisi minuuttia.
H:n mukaan vuoden 2009 paikallisen sopimuksen taustalla oli se, että Joutsenossa oli maksettu muita Etelä-Karjalan paloasemia suurempaa varallaolokorvausta. Sopimuksella sovitulla erillislisällä kaikki ryhmänjohtajat olivat päässeet samaan ansiotasoon. Sopimusta oli sen solmimisesta lähtien sovellettu kaikilla Etelä-Karjalan paloasemilla.
Työnantaja ei ollut velvoittanut varallaolijoita olemaan paloasemalla. H oli jossain yksittäistapauksessa kuitenkin sallinut asemalla yöpymisen. H:n tietojen mukaan A oli ollut sekä kotona että asemalla varallaollessaan. A:n kanssa H ei ollut keskustellut asiasta eikä sellaisesta ollut ollut puhetta, että A:n pitäisi olla varallaoloaikana asemalla. A:lle ei myöskään ollut annettu paikallisesta sopimuksesta poikkeavia määräyksiä varallaolovelvoitteista.
Etelä-Karjalan pelastuslaitos oli vuonna 2015 sijoittanut nuoria sijaispalomiehiä Joutsenon asemalle työhön perehdyttämistä varten. Nämä olivat kysyneet työnantajalta mahdollisuutta suorittaa varallaoloa Imatralta tai Lappeenrannasta käsin. Työnantaja ei ollut pitänyt tarkoituksenmukaisena, että he olisivat suorittaneet varallaoloa 15–25 kilometrin etäisyydeltä. Tilanteen johdosta oli laadittu paikallinen muistio 2.2.2015 (K2, V2). Muistiossa oli mainittu A, koska asia oli kilpistynyt hänen muuttoonsa kauemmaksi asemasta. H ei ollut ollut läsnä keskusteluissa. Mukana olivat olleet työnantajan puolelta pelastusjohtaja G ja pelastuspäällikkö K.
J on kertonut toimineensa Lappeenrannan kaupungin henkilöstöjohtajana vuodesta 2001 lukien. Pelastuslaitoksen henkilöstöasiat kuuluivat myös hänen tehtäviinsä. J oli ollut mukana laatimassa vuoden 2009 paikallista sopimusta (K1, V1). Sopimus oli tehty, kun aluepelastuslaitos oli muodostettu yhdistämällä 14 kunnan pelastustoimet. Kunnissa oli 2000-luvun alussa ollut erilaisia varallaolojärjestelyitä. Silloisessa Joutsenon kunnassa oli myös maksettu korkeampia varallaolokorvauksia kuin Lappeenrannan kaupungilla. Sopimuksen liitteellä oli taattu se, että asiakirjassa mainittujen viranhaltijoiden korvaukset olivat pysyneet samoina. Yksikönjohtajavarallaolijan velvoitteista asiakirjalla ei ollut sovittu mitään uutta, vaan siihen oli kirjattu jo olemassa olleet keskeiset velvoitteet. Sopimuksen mukaisesti yksikönjohtajavarallaolijan tuli olla Joutsenon kunnan alueella ja hälytyksen saatuaan lähteä onnettomuuskohteeseen viiden minuutin kuluessa hälytyksen saatuaan. Alueen palopäällikön tai pelastuspäällikön tehtävänä oli ohjeistaa henkilöstöä siitä, mitä sopimus tarkoitti käytännössä.
Varallaoloa oli aina tehty vapaamuotoisesti eikä työnantaja ollut kontrolloinut varallaolijoiden olinpaikkaa. Yksikönjohtajalla oli yleensä ollut käytössään palolaitoksen auto, jolla oli hälytyksen tullessa menty suoraan tilannepaikalle. Pää- ja sivutoimisen henkilöstön velvoitteet varallaolossa eivät olleet eronneet toisistaan. Hälytys oli mennyt koko palokunnan henkilöstölle, josta oli muodostettu asianmukaiset pelastusmuodostelmat. Työnantaja ei ollut asettanut sivutoimiselle henkilöstölle mitään lähtöaikavaatimusta. Yleisesti noudatettu käytäntö oli ollut se, että viiteen minuuttiin lähdettiin.
A oli J:n tietojen mukaan ollut varallaollessaan paloasemalla ja kotonaan. A:n muuton jälkeen J ei ollut käynyt palopäällikkö H:n kanssa keskustelua siitä, missä A sai päivystää. Vasta nyt kysymyksessä olevan riita-asian yhteydessä J oli kuullut A:n väitteen siitä, että hänet olisi velvoitettu olemaan paloasemalla. Muistiosta 2.2.2015 (K2, V2) J on kertonut, että hän oli saattanut saada muistion tietoonsa jossain vaiheessa. Kyse oli neuvonpidosta, jonka taustasta J ei tiennyt.
Yleensä ottaen varallaolijat olivat tehneet varallaoloaikana samoja asioita kuin he olivat tehneet vapaa-aikanaankin, erona oli vain se, että Virve-puhelinta tuli kantaa mukana ja tuli olla selvin päin. Paloasemalla oli ollut mahdollisuus viettää myös vapaa-aikaa. Varallaolot olivat ylipäänsä riitautuneet vasta korkeimman oikeuden ratkaisun 2015:48 johdosta.
Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 21.11.2013–30.10.2015
Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta
Joutsenon paloasemalla on pelastushenkilöstön työ ollut kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaolossa on ollut aina joko pää- tai sivutoiminen yksikönjohtaja. Yksikönjohtajan lisäksi arkiöisin varalla on ollut yksi vanhempi sammutusmies ja viikonloppuisin kaksi vanhempaa sammutusmiestä. Työaika on alkanut hälytyksestä. A on kertonut suorittaneensa varallaoloa noin viikon ajan joka kuukausi.
Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Varallaolon aikana tulleessa hälytystilanteessa A:n tehtävänä on ollut toimia pelastusyksikön johtajana. Asiassa esitetyn todistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijan velvoitteiden kannalta merkitystä ei ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä. Varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole poistanut myöskään se, että johtovastuussa on mahdollisesti ollut päivystävä palomestari tai että tämä on ollut muutoin yksikön tukena.
A on viran vastaanottaessaan antanut suostumuksensa varallaoloon. Hänelle on kertomansa mukaan myös tarjottu mahdollisuutta kieltäytyä varallaolosta sen jälkeen, kun hän on muuttanut kauemmas paloasemasta. Työtuomioistuin toteaa, että arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, onko varallaolo perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun.
Varallaolijan velvoitteista
A on varallaoloaikana kantanut mukanaan viranomaisverkon puhelinta (Virve) ja matkapuhelinta. Hälytyskeskuksen hälytys on tullut Virve-puhelimeen, ja varallaolijalla on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi. Vastaajien mukaan A:n on tullut osallistua hälytykseen, jos hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, joihin hänen varallaolijana ei olisi ollut tarvetta lähteä.
Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella on vuonna 2009 laadittu paikallinen sopimus (K1, V1) otsikolla "Sopimus Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen päätoimisen henkilöstön osallistumisesta yksikönjohtajavarallaoloon Etelä-Karjalan pelastustoimen alueella". Sopimus on riidattomasti ollut voimassa kanteen tarkoittamana ajankohtana ja koskenut myös A:ta.
Sopimuksen mukaan ”varalla olevan tulee olla varalla erikseen määritellyllä toiminta-alueella”. G:n ja J:n kertomuksilla selvitetyksi on tullut, että tällä on sopimuksessa tarkoitettu kyseisen kunnan, tässä tapauksessa Joutsenon kunnan aluetta. Edelleen sopimuksen mukaan ”varalla olevan tulee hälytyksen saatuaan lähteä kohteeseen viiden minuutin kuluessa hälytyksen saatuaan. Varallaolijan tulee toimia pelastusyksikön yksikönjohtajana.” Pelastusjohtaja G:n kertomuksesta on ilmennyt, että paikallisen sopimuksen tarkoituksena on ollut yhtenäistää eri paloasemilla vallinneita käytäntöjä ja mahdollistaa erityisesti se, että yksikönjohtajat saivat ajaa pelastuslaitoksen ajoneuvolla suoraan kohteeseen ilman että heidän tarvitsi tulla paloaseman kautta ja lähteä sieltä sammutusautolla yhdessä muun ryhmän kanssa. Edelleen sopimuksessa on todettu, että ”varalla olevalla on käytössään pelastuslaitoksen osoittama päivystysauto varusteineen ja tarvittavat hälyttämis- ja yhteydenpitovälineet”. Selvitetyksi on tullut, että A:lla on ollut mahdollisuus ottaa käyttöönsä pelastuslaitoksen päivystysauto varallaoloaikanaan.
Henkilötodistelusta (A, D, E, B, I, F, G) on kuitenkin ilmennyt, että paikallisesta sopimuksesta poiketen Joutsenossa on noudatettu käytäntöä, jonka mukaan yksikönjohtaja on lähtenyt hälytyksen saatuaan paloasemalle ja edelleen ensimmäisen yksikön mukana kohteeseen. Henkilötodistelun perusteella henkilöstön käsityksenä on lisäksi ollut, että paloauton on tullut lähteä asemalta viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Myös vastauksessa on todettu, että jotta onnettomuuskohde voitiin saavuttaa kymmenen minuutin tavoiteajassa, pääsääntönä oli se, että pelastuslaitokselta lähtevä ryhmä lähti kohteeseen noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä.
Työnantajapuoli on vedonnut asiassa edellä mainittuun vuonna 2009 solmittuun paikalliseen sopimukseen, jolla on tarkoitettu sopia siitä, että päätoimiset yksikönjohtajat ovat voineet varalla ollessaan liikkua vapaasti Joutsenon kunnan alueella ja lähteä hälytyksen tullessa viiden minuutin kuluessa käytössään olevalla päivystysautolla suoraan onnettomuuskohteeseen. Kuten edellä on todettu, näin ei Joutsenossa ole kuitenkaan toimittu, vaan yksikönjohtajat, riippumatta siitä, ovatko he olleet sivutoimisia vai päätoimisia, ovat tulleet ensin paloasemalle ja lähteneet sieltä muun ryhmän mukana kohteeseen viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Tämä käytäntö on ollut yleisesti kaikkien Joutsenon asemalla työskennelleiden tiedossa.
Työtuomioistuin toteaa, että työnantajan velvollisuutena on selvittää työntekijöille varallaoloa koskevat keskeiset velvoitteet. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin (ks. TT 2019:91 ja TT 2020:31). Asiassa on arvioitava, onko A:lla ollut perusteltu syy olettaa, että hänen varallaolovelvollisuuksiinsa kuului hälytyksen tultua siirtyä paloasemalle. Sinänsä henkilötodistelun perusteella on ollut selvää, että sellaisissa tilanteissa, joissa onnettomuuskohde on ollut jo matkan varrella, kohteeseen on jääty suoraan.
Työnantajapuoli on vedonnut asiassa siihen, että A:lle ei ole annettu paikallisesta sopimuksesta poikkeavia määräyksiä. Toisaalta vastauksessa on tuotu esiin ja myös palopäällikkö H ja A:n lähiesimies F ovat kertoneet siitä, että henkilöstön keskuudessa oli syntynyt keskustelua A:n osallistumisesta varallaoloon tämän muutettua kahdeksan kilometrin päähän paloasemasta. Henkilöstön keskuudessa oli kyseenalaistettu se, miten A ehti hälytykseen ja kuinka tasapuolinen tilanne oli. Työtuomioistuin toteaa, että kodin ja paloaseman välisellä etäisyydellä ei pitäisi ylipäätään olla merkitystä, jos yksikönjohtajalla ei ole velvollisuutta tulla paloasemalle hälytyksen saatuaan. Tämä viittaa siihen, että henkilöstölle ei ole riittävällä tavalla tehty selkoa paikallisen sopimuksen sisällöstä ja siinä asetetuista varallaolovelvoitteista, eikä siten siitä, että hälytyksen tultua ei tarvitse tulla paloasemalle.
Toisekseen luottamusmies C on työtuomioistuimessa kertonut yhdenmukaisesti A:n kanssa, että A on vuonna 2014 ottanut luottamusmieheen yhteyttä ja kertonut, että hän oli, toisin kuin muut Joutsenon aseman palomiehet, joutunut päivystämään paloasemalla, koska työnantaja oli katsonut, että hän oli asunut liian kaukana paloasemasta eikä ehtinyt sinne kotoaan tarpeeksi nopeasti. Myös B on kertonut palopäällikkö H:n todenneen, että A:n tuli tehdä varallaoloa asemalta käsin, jos hän siihen halusi osallistua. Luottamusmies C on pyytänyt pelastuspäällikkö K:lta neuvonpitoa, koska tilanne oli tuntunut kohtuuttomalta siihen nähden, että paloasemalle saapuminen oli A:lta kestänyt vain muutaman minuutin liian kauan. Asiasta on neuvoteltu 2.2.2015 pelastuspäällikkö K:n ja pelastusjohtaja G:n kanssa lopputuloksella, että A:lle on annettu lupa päivystää kotoa käsin. Neuvonpitoa koskevassa muistiossa (K2, V2) todetaan, että ”A:ta lukuun ottamatta muut P5 päivystävät kotoaan. Sovittiin, että A:lla on niin halutessaan mahdollisuus olla P5 varallaolossa kotonaan ja käyttää tällöin EKP:n autoa.” Työtuomioistuin ei pidä uskottavana sitä, että A:ta koskevilta osin neuvonpito olisi järjestetty jossain muussa tarkoituksessa kuin A ja C ovat työtuomioistuimessa yhdenmukaisesti kertoneet.
Johtopäätöksenään edellä lausutusta työtuomioistuin katsoo selvityksi, että A:lla on ollut perusteltu syy olettaa, että hänen tulee hälytyksen tullessa lähteä kohteeseen paloasemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä muun ryhmän mukana. A on edellä selostetusti 2.2.2015 sopinut työnantajan kanssa, että hän voi oleskella varallaoloaikanaan kotonaan. Koska A:n koti on tuolloin ollut kahdeksan kilometrin päässä paloasemalta, hänen ei voida katsoa ehtineen asemalle aivan edellytetyssä viidessä minuutissa. A:n on joka tapauksessa selvitetty olleen siinä perustellussa käsityksessä, että hänen tulee vastedeskin lähteä kohteeseen paloasemalta käsin. Käytäntöjen ei ole tältä osin selvitetty muuttuneen 2.2.2015 jälkeen eikä selvitetyksi ole myöskään tullut, että työnantaja olisi ohjeistanut A:ta toimimaan toisin kuin vallitsevan käytännön mukaisesti.
Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla
Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (V4) ja pelastuslaitoksen palvelutasopäätös (V3).
Sisäasiainministeriön suunnitteluohjeen mukaan pelastustoimen alueet jaetaan maakunnissa eri riskiluokkiin, jotka määrittävät kiireellisissä pelastustehtävissä noudatettavaa toimintavalmiusaikaa. Joutsenon taajama kuuluu II-luokan riskialueeseen, jossa tavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Kanteessa tarkoitettuna aikana Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella on ollut voimassa palvelutasopäätös vuosille 2013–2016 (V3). Vähimmäistavoitteena on ollut, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa riskiruudulle asetetun toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 75 prosentissa tehtävistä.
Vastaajat ovat korostaneet sitä, että sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa tai pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä ei ole asetettu yksittäiselle varallaolijalle velvollisuuksia, vaan kyse on ollut tavoitteellisista asiakirjoista. Ajoissa on ollut käytännössä joustoa, koska palvelutasopäätöksen mukaisena vähimmäistavoitteena on ollut niiden toteutuminen 75 prosentissa kiireellisistä tehtävistä. Työtuomioistuin toteaa, että asiakirjoista ei voikaan suoraan päätellä, millaista lähtövalmiusaikaa varallaolijoilta on käytännössä edellytetty. Ne ovat osaltaan voineet kuitenkin vaikuttaa varallaolijoiden käsitykseen siitä, minkälaista lähtövalmiutta heiltä on varallaoloaikana tosiasiassa edellytetty.
Työtuomioistuimen johtopäätökset
KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.
Edellä todetusti työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa.
Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.
Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.
Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.
A:lla on edellä todetusti ollut ainakin 2.2.2015 asti perusteltu syy olettaa, että hänen on varalla ollessaan saavuttava paloasemalle siten, että paloauto on päässyt lähtemään asemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. A:lta edellytetty valmiusaika on ollut niin lyhyt, että varallaoloaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Näin on katsottu myös vakiintuneessa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa on annettu merkitystä sille, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä (ks. esim. TN 1387-03, TT 2006:50, KKO 2015:48, TT 2019:91, TT 2020:31).
Siltä osin kuin A on riidattomasti voinut päivystää myös kotonaan kahdeksan kilometrin päästä paloasemasta, ensimmäisen yksikön viiden minuutin lähtöaikavaatimus ei uskottavasti ainakaan kaikissa tapauksissa ole voinut toteutua. Selvitetyksi on nimittäin tullut, että pääsääntöisesti ryhmä on odottanut, että yksikönjohtaja on saapunut asemalle. A:lta edellytettyä valmiusaikaa 2.2.2015 jälkeenkin voidaan joka tapauksessa pitää hyvin lyhyenä. Koska olosuhteita on arvioitava kokonaisuutena, huomioon on otettava myös se, että A on H:n kertomin tavoin ollut välittömästi hälytyksen saatuaan yksikönjohtajana velvollinen tarvittaessa johtamaan ryhmäänsä puhelimitse, pitämään yhteyttä päivystävään palomestariin ja tiedustelemaan lisätietoja hätäkeskukselta. Koska kyse on ollut yksikönjohtajasta, tehtävän muutoinkin kiireellinen luonne on korostunut.
Työtuomioistuin toteaa, että A on sinänsä voinut liikkua vapaasti Joutsenon kunnan alueella, mutta kuitenkin perustellun käsityksensä mukaan vain siten, että hän on ehtinyt paloasemalle noin viidessä minuutissa. Saapumisaikaa paloasemalle ei ole kuitenkaan seurattu tai sanktioitu. A:lla on ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo, mikä on helpottanut liikkumista ja mahdollistanut etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen. A ei ole kantanut mukanaan muita varusteita kuin Virve-puhelinta ja matkapuhelinta. Päivystysautossa hänellä on ollut lisäksi jauhesammutin ja virkavaatteet eli ulkotakki ja asemapalvelushousut. Varsinaisia pelastuspaikalla tarvittavia varusteita on säilytetty paloasemalla. A on paloasemalle saavuttuaan pukeutunut suojavarustukseen ennen kohteeseen lähtöä. Hälytyksiä on varallaoloaikana selvitetty tulleen keskimäärin kahdesta kolmeen viikoittain.
Työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika A:han varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten luettava kokonaisuudessaan työajaksi.
Edellä lausutuilla perusteilla kanteessa esitetty vahvistusvaatimus on hyväksyttävä.
Hyvityssakot
Kantaja on katsonut, että kaupunki on työnantajana tiennyt asian olosuhteista ja siitä huolimatta tietoisesti tulkinnut, ettei A:n suorittamassa varallaolossa ollut kyse työajasta. Kaupunki on kantajan mukaan siten tieten rikkonut virkaehtosopimusta.
Vuonna 2009 Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella on solmittu päätoimista henkilöstöä koskeva sopimus yksikönjohtajavarallaolosta. Joutsenossa on edellä selostetusti kuitenkin jatkettu jo pitkään noudatettua käytäntöä, joka on poikennut paikallisessa sopimuksessa sovitusta. Asia on paikallisesti riitautunut sen jälkeen, kun korkein oikeus on 25.6.2015 antanut ratkaisunsa 2015:48. Tuossa asiassa arvioitavana ollut Laitilan paloaseman varallaolojärjestelmä on pitkälti vastannut Joutsenon paloasemalla noudatettua käytäntöä lähtöaikavaatimuksineen. Työnantajan olisi tuomion perusteella tullut perustellusti ymmärtää, että Joutsenossa noudatettu varallaolokäytäntö on ollut KVTES:n vastainen. Turun hovioikeuden tuomio mainitussa asiassa on annettu jo vuonna 2012, ja tuossa tuomiossa on niin ikään katsottu, että varallaoloajaksi luettu aika tuli lukea työajaksi. Näillä perusteilla kaupunki on tuomittava hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.
Oikeudenkäyntikulut
Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.
Tuomiolauselma
Työtuomioistuin
- vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 21.11.2013–30.10.2015 Lappeenrannan kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi ja
- tuomitsee Lappeenrannan kaupungin maksamaan Julkisen alan unioni JAU ry:lle kunnallisen virkaehtosopimuslain mukaista hyvityssakkoa 2.000 euroa virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.
Jatkokäsittely
Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.
Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Anttila puheenjohtajana sekä Kiiski, Aarto, Lerssi, Komulainen ja Stenholm jäseninä. Valmistelija on ollut Julmala.
Tuomio on yksimielinen.