TT 2021:25

Työtuomioistuin on 19.3.2020 antamassaan välituomiossa numero 31 katsonut, että kanteessa kyseessä olleiden viranhaltijoiden varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

Tuomiossa ratkaistiin ensinnäkin kysymys siitä, oliko viranhaltijoiden oikeus vaadittuihin työaikakorvauksiin osin rauennut työaikalain (605/1996) 38 §:n kanneaikasäännöksen nojalla vai tuliko asiassa sovellettavaksi kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:n palkkasaatavan vanhentumista koskeva säännös. Ratkaisussa katsottiin työtuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaisesti, että työaikalain (605/1996) 38 § ei tullut asiassa sovellettavaksi. Vaatimukset oli esitetty asiassa sovellettavan kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:ssä säädetyn määräajan kuluessa eivätkä kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset olleet miltään osin vanhentuneita.

Lisäksi tuomiossa katsottiin, että asiassa ei ollut esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella vaadittujen palkkasaatavien tuomitseminen kaupungin maksettavaksi olisi ollut kaupungille sillä tavoin kohtuutonta, että sovittelulle olisi ollut oikeustoimilain 36 §:ssä tarkoitettuja perusteita.

KANTAJA

Julkisen alan unioni JAU ry

VASTAAJA

Kunnallinen työmarkkinalaitos

KUULTAVA

Jyväskylän kaupunki

ASIA

Palkkaus

Vireille 22.12.2017

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Suullinen valmistelu 23. ja 25.4.2019

Jatkettu suullinen valmistelu 15.8.2019

Pääkäsittely 22., 23. ja 30.10.2019

Asiat R 165–168/17 on käsitelty samassa oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla.

Työtuomioistuin on 17.3.2020 päättänyt erottaa asian R 167/17 käsiteltäväksi erillisenä muista samassa oikeudenkäynnissä käsitellyistä asioista oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla. Asioissa R 165/17, R 166/17 ja R 168/17 välituomiot annetaan sen jälkeen, kun Euroopan unionin tuomioistuin on antanut ratkaisun asiassa C-580/19.

Välituomio 19.3.2020

Jatkettu suullinen valmistelu 25.6.2020

Pääkäsittely 24.11.2020

ASIAN TAUSTA

Työtuomioistuin on tässä asiassa 19.3.2020 antamallaan välituomiolla numero 31 vahvistanut, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n, B:n, C:n, D:n ja E:n ajalla 1.1.2014–31.3.2016 Jyväskylän kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi. Kaikki mainitut henkilöt ovat olleet virkasuhteessa kaupunkiin.

Asiassa on ratkaistavana vielä kysymys A:n, B:n, C:n, D:n ja E:n oikeudesta kanteessa vaadittuihin palkkasaataviin.

KANNE

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

- velvoittaa Jyväskylän kaupungin maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia ajalta 1.1.2014–31.3.2016 seuraavasti:

A) A:lle yhteensä 67.313,64 euroa

B) B:lle yhteensä 80.249,35 euroa,

C) C:lle yhteensä 85.696,41 euroa,

D) D:lle yhteensä 83.201,81 euroa,

E) E:lle yhteensä 99.131,16 euroa, sekä

- velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Jyväskylän kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 35.162,04 eurolla korkoineen.

Perusteet

A:lla, B:llä, C:llä, D:llä ja E:llä on oikeus saada palkkansa työaikakorvauksineen virka- ja työehtosopimuksen mukaan laskettuna siten, että varallaolo katsotaan työajaksi. Keskusneuvotteluissa JHL ry on esittänyt aiheutuneet palkkasaatavavaatimukset. Palkkasaatavat koostuvat tuntipalkasta, sunnuntaityökorvauksesta, iltatyökorvauksesta, yötyökorvauksesta, lauantaityökorvauksesta, lisätyökorvauksesta, ylityökorvauksesta ja viikkolepokorvauksesta.

Vanhentuminen

Saatavien vanhenemiseen ei tule miltään osin sovellettavaksi työaikalain 38 §, vaan kunnallisen viranhaltijalain 55 §. KVTES:stä ei muuta johdu eikä voi johtua, koska vanhentumissääntely on pakottavaa.

Viranhaltijalain 55 §:n on katsottava koskevan kaikkia virkasuhteesta johtuvia palkkasaatavia kokonaisuudessaan, eli kaikkea työnteon/viranhoidon ajalta maksettua vastiketta sen perusteesta riippumatta. Säännöksen mukainen palkkasaatavan käsite koskee siten kaikkia viranhaltijoina toimivien asianosaisten vaatimia palkkoja työ- ja virkaehtosopimuksen mukaisine työaikakorvauksineen. Kyseinen säännös koskee sanamuotonsa mukaan myös henkilöitä, joiden virkasuhde on päättynyt. Väite siitä, ettei viranhaltijalain palkkasaatava-termillä voida tarkoittaa työaikakorvauksia, on kestämätön, eikä tällaisen tulkinnan voida katsoa vastaavan lainsäätäjän tarkoitusta. Lainsäätäjän tarkoituksena ei ole voinut olla rajata kyseistä palkkasaatavan käsitettä, eikä tätä myöskään osoita ratkaisu KKO 2018:10. Vaatimuksenesittäjät ovat olleet velvollisia noudattamaan erimielisyysmenettelyä, mikä puoltaa sitä, ettei kanneaikaa sovelleta (ks. myös TT 2019:30). Kantaja vetoaa muutoinkin soveltuvin osin ratkaisusta TT 2019:30 ilmeneviin oikeudellisiin argumentteihin. Suoritusvaatimukset eivät ole miltään osin vanhentuneita.

Kohtuullistaminen

Palkkasaatavavaatimuksia ei tule kohtuullistaa miltään osin. Asiassa ei tule soveltaa oikeustoimilain 36 §:n kohtuullistamissäännöstä.

Jyväskylän kaupungille ei muodostu kohtuutonta taloudellista rasitetta, vaikka työtuomioistuin tuomitsisi vaatimuksen täysimääräisesti maksuun. Kaupunki on kyseisellä alueella suuri julkisen sektorin työnantaja, ja se on ollut virkasuhteiden vahvempi osapuoli. Muutkaan vastauksessa vedotut perusteet eivät voi johtaa siihen, että vaatimuksia voitaisiin kohtuullistaa.

Kaupunki/pelastuslaitos on asettanut kanteessa tarkoitetuille henkilöille varallaolovelvoitteen ja määrännyt sen sisällöstä. Viranhaltijoiden ja työntekijän mahdollisuudet neuvotella asiasta ovat olleet täysin rajatut. Ylipäätään peruspalkkaa ja virka- ja työehtosopimuksen mukaisesti määräytyviä korvausmääriä ei ole syytä kohtuullistaa. Työnantajan on tullut ymmärtää, että edellytetty lähtövalmius ja B:n osalta paloasemalla oleskelu johtaa tai ainakin voi johtaa siihen, että aika luetaan työajaksi. Lisäksi tulee ottaa huomioon, ettei työnantaja ole velvollinen maksamaan viivästyskorkoa.

VASTAUS

Vaatimukset

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Jyväskylän kaupunki ovat vaatineet, että suoritusvaatimus hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 37.697,14 eurolla korkoineen.

Perusteet

Vanhentuminen

Vaadittuihin työaikakorvauksiin on sovellettava työaikalain 38 §:n kanneaikasääntöä. KVTES:n III luvun 2 §:n 1 momentissa on nimenomaisesti sovittu, että työaikalain alaisiin viranhaltijoihin sovelletaan KVTES:ssä sovittujen työaikamääräysten lisäksi KVTES:ssä erikseen mainittuja työaikalain säännöksiä kuten 8 luvun kanneaikamääräystä (eli työaikalain 38 §:ää). Viranhaltijoihin sovellettavassa virka- ja työehtosopimuksessa ei ole sellaisia määräyksiä, joiden perusteella työaikakorvauksiin sovellettaisiin työaikalain 38 §:stä poikkeavaa tai pidempää vanhentumisaikaa. Lisäksi viitatun KVTES:n säännöksen mukaan työaikalain 37 §:n määräykset työaikakirjanpidosta tulevat myös sovellettavaksi. Työaikalain 37 §:n työaikakirjanpidon kanneajan pituisen säilyttämisvelvollisuuden perusteella oikeuskäytännössä on katsottu, että työaikakorvauksiin ei voi soveltaa työaikalain 38 §:ää pidempää kanneaikaa (KKO 2018:10, kohdat 56–57).

Kunnallisia viranhaltijoita koskevan lain 55 §:ssä on säännös palkkasaatavan vanhentumisesta. Lain esitöiden mukaan (HE 196/2002 vp s. 73) vanhentumissäännöstä sovelletaan palkkasaatavaan tai muuhun taloudelliseen etuuteen, kuten esimerkiksi matkapuhelin- tai asuntoetuun. Kunnallisessa viranhaltijalaissa tai lain esitöissä ei todeta, että 55 §:n vanhentumissäännöstä sovellettaisiin työaikakorvauksiin. Säännös vastaa tarkoitukseltaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista yleistä vanhentumis- ja kanneaikasäännöstä, joka ei KKO 2018:10 ilmentämän ratkaisuohjeen mukaan sovellu työaikakorvauksiin. Siten kunnallisia viranhaltijoita koskevan lain 55 §:n vanhentumisaika ei tule tässä asiassa sovellettavaksi.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on vireillä valitusasia (1037/3/19), jossa KHO tulee ottamaan kantaa työaikalain ja viranhaltijalain vanhentumisaikojen soveltamiseen. Korkein oikeus ei ole ratkaisussa KKO 2020:77 muuttanut käsitystään sitä koskien, että työaikalain kannesäännös koskee kaikkia työaikasaatavia. Tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä. Työaikalain 38 §:n kanneaikamääräyksen soveltamatta jättämistä työaikakorvausta koskeviin vaatimuksiin on pidettävä vakiintuneen oikeuskäytännön vastaisena.

Uuden työaikalain esitöiden (158/2018 vp s. 40) mukaan muissa kuin valtion virkamiesten virkasuhteissa sovellettaisiin edelleenkin työaikalain kanneaikasäännöksiä. Tästä voidaan päätellä, että lainsäätäjän tarkoituksena on ollut jo vanhan työaikalain (605/1996) voimassa ollessa, että viranhaltijoiden työaikakorvauksiin sovelletaan työaikalain kanneaikasäännöstä eikä viranhaltijalain 55 §:n vanhentumisaikaa.

Kanne on tullut vireille 22.12.2017. Palvelussuhteet ovat edelleen voimassa. Kanneaika 1.1. ja 31.12.2014 väliseltä ajalta vaadittuihin korvauksiin on työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan vanhentunut. Siten työtuomioistuimen on hylättävä 1.1. ja 31.12.2014 väliselle ajalle kohdistuvat vaatimukset vanhentuneina.

Vanhentunut osa vuodelta 2014 on A:n osalta 13.315,57 euroa, B:n osalta 38.735,69 euroa, C:n osalta 35.612,28 euroa, D:n osalta 34.469,45 euroa ja E:n osalta 45.693,64 euroa.

Kohtuullistaminen

Vaatimuksia tulee kohtuullistaa oikeustoimilain 36 §:n perusteella. Kanteessa mainitut henkilöt ovat suorittaneet vapaamuotoista varallaoloa, jonka mukaisesti korvaukset on vuosien ajan myös maksettu. Palkansaajajärjestö ei ole ollut asiasta eri mieltä ennen kuin varallaoloon liittyen annettiin korkeimman oikeuden tuomio KKO 2015:48.

Viranhaltijoille on maksettu KVTES:n III luvun 5 §:n mukainen korvaus, joka on ensisijaisesti katsottava riittäväksi korvaukseksi. Työtuomioistuimen tulee toissijaisesti velvoittaa työnantaja suorittamaan viranhaltijoille varallaolotunneilta ainoastaan perustuntipalkka vähennettynä jo suoritetulla varallaolokorvauksella (30 % perustuntipalkasta) eli viranhaltijoittain määrällisesti seuraavasti: A:lle enintään 23.950,10 euroa (josta vuoden 2014 osuus on 5.433,25 euroa), B:lle enintään 24.821,25 euroa (josta vuoden 2014 osuus on 11.472,20 euroa), C:lle enintään 28.749,22 euroa (josta vuoden 2014 osuus on 11.206,62 euroa), D:lle enintään 26.398,94 euroa (josta vuoden 2014 osuus on 11.058,61 euroa) ja E:lle enintään 31.807,64 euroa (josta vuoden 2014 osuus on 14.420,69 euroa). Viimesijaisesti työnantaja tulee velvoittaa suorittamaan enintään kolmasosa siitä määrästä, johon työtuomioistuin katsoo viranhaltijoiden olevan oikeutettuja.

Kysymyksessä olevat palkkavaatimukset ovat taannehtivia ja määrältään suuria, ja ne koskevat yli kahden vuoden saatavia. Palkkavaatimukset ja kantajan esittämä virkaehtosopimuksen tulkinta johtaisivat kaupungin kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen, jota kaupunki ei ole kanteessa mainittujen henkilöiden varallaolojärjestelyiden yhteydessä voinut ottaa huomioon. Oikeuskäytännössä työehtosopimuksen sovittelemista on pidetty mahdollisena tilanteessa, jossa työehtosopimuksen soveltaminen johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen (ks. KKO 1986 II 144 ja Itä-Suomen HO 11.2.2016 nro 1010, dnro S 15/322). Kaupungin taloudellisesti heikko tilanne huomioon ottaen taannehtiva täysimääräinen suoritusvelvollisuus työnantajasivukuluineen johtaisi kaupungin kannalta kohtuuttomaan tilanteeseen.

Tuomittavaa määrää tulee kohtuullistaa myös sen vuoksi, että kaupunki on perustellusti luottanut tulkintansa sovellettavasta virkaehtosopimusmääräyksestä olevan oikea. Tulkinta on vastannut KVTES:n sovellettavan määräyksen sanamuotoa. Kaupunki on toiminut täysin avoimesti ja yhteisymmärryksessä palkansaajajärjestöjen kanssa. Kaupunki on varallaolojärjestelyissään huomioinut KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin soveltamisohjeet. Palkansaajajärjestöt ovat olleet yhtä mieltä sopimusmääräysten tulkinnasta ja siis siitä, että kysymyksessä on ollut varallaolo eikä työaika.

Suoritusten tasapainoon tai sopimuksen täyttämisedellytyksiin vaikuttavat osapuolista riippumattomat muutokset ovat tärkeitä sopimuksen sovitteluharkintaan vaikuttavia tekijöitä. Hälytysten on katsottu toistuneen vain harvakseltaan, joten täysimääräisten työaikakorvausten hyväksyminen johtaisi huomattavaan epätasapainoon vaatimuksentekijöiden työsuorituksen ja kaupungin suorittamien korvausten välillä. Vaatimusten määrällinen kohtuuttomuus ilmenee myös vertailemalla vaadittuja määriä ja sitä, kuinka paljon vaatimuksenesittäjille on maksettu tehtäväkohtaista palkkaa mukaan lukien ammattialalisä ja henkilökohtainen lisä. Kanneaikaa vastaavana aikana A:lle on maksettu 48.680,70 euroa, B:lle 62.681,39 euroa, C:lle 58.639,40 euroa, D:lle 70.527,19 euroa ja E:lle 58.792,93 euroa.

Vaatimuksia on kohtuullistettava myös sillä perusteella, että työnantaja ei perustellusti ole katsonut varallaoloaikaa työajaksi eikä näin ollen ole antanut ylityömääräystä. Viranhaltijoilla ei ole ollut varallaoloaikana mitään työnantajan määräämiä työtehtäviä. Hälytystehtävien määrä on ollut vähäinen. Työnantajaa ei siten tule velvoittaa suorittamaan vaadittuja ylityökorvauksia eikä niin sanottuja epämukavan työajan lisiä. Vastaavaa käytäntöä on noudatettu myös muualla.

TODISTELU

Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet

1.a. Kaupunginhallituksen päätös vuoden 2021 talousarviokehyksestä

1.b. Liitteenä oleva kehyslaskelma

2.a. Kaupunginhallituksen päätös yhteistoimintamenettelyn aloittamisesta 1.6.2020

2.b. Liitteenä oleva neuvotteluesitys

3. Kaupunginjohtajan talousarvioesitys 2021: diaesitys 19.10.2020

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. F, pelastuspäällikkö

2. G, kaupungin talousjohtaja

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Perustelut

Vanhentuminen

Työtuomioistuin on 19.3.2020 antamallaan välituomiolla numero 31 katsonut, että kanteessa tarkoitettujen viranhaltijoiden ajalla 1.1.2014–31.3.2016 varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi. Kanteessa on vaadittu palkkasaatavia, jotka koostuvat tuntipalkasta, sunnuntaityökorvauksesta, iltatyökorvauksesta, yötyökorvauksesta, lauantaityökorvauksesta, lisätyökorvauksesta, ylityökorvauksesta ja viikkolepokorvauksesta.

Työtuomioistuin arvioi ensin kysymystä, onko 1.1. ja 31.12.2014 väliselle ajalle kohdistuvat vaatimukset hylättävä vanhentuneina. Kanne on nostettu 22.12.2017.

Riitaa on siitä, tuleeko asiassa sovellettavaksi työaikalain (605/1996) 38 §:n kanneaikaa koskeva säännös vai kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:n palkkasaatavan vanhentumista koskeva säännös. Jos asiassa tulee sovellettavaksi työaikalain 38 §:n säännös, kanteessa 1.1. ja 31.12.2014 väliselle ajalle kohdistuvat vaatimukset on hylättävä vanhentuneina.

Työaikalain (605/1996) 38 §:n 1 momentin mukaan oikeus työaikalaissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Pykälän perustelujen mukaan lyhyttä kanneaikaa on perusteltu lähinnä näyttövaikeuksilla: mitä kauemmin esimerkiksi työn tekemisestä ja varallaolosta on kulunut aikaa, sen vaikeampi on oikeudenkäynnissä näyttää asioita toteen. Tämä koskee luonnollisesti myös esimerkiksi ylityökorvausten perusosia. (HE 34/1996 vp s. 68.)

Työaikalakia (605/1996) sovelletaan lain 1 §:n mukaan työsopimuslain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitetun työsopimuksen sekä virkasuhteen perusteella tehtävään työhön, jollei toisin säädetä. Mitä työaikalaissa säädetään työntekijästä, sovelletaan myös virkamieheen ja viranhaltijaan, jollei toisin säädetä. Samoin, mitä työaikalaissa säädetään työehtosopimuksesta, sovelletaan vastaavasti virkaehtosopimukseen.

Kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain (jatkossa viranhaltijalaki) 55 §:n mukaan viranhaltijan on esitettävä virkasuhteesta johtuvaa palkkaa tai muuta taloudellista etuutta koskeva kirjallinen vaatimus kolmen vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona asianomainen palkkaerä tai muu etu olisi ollut maksettava tai annettava. Jos edellä tarkoitettua vaatimusta ei ole esitetty määräajan kuluessa, oikeus palkkaan tai muuhun taloudelliseen etuuteen on menetetty.

Viranhaltijalain 55 § on lain 1.11.2003 voimaan tullessa ollut säännöksenä uusi. Kuten säännöksen perusteluissa (HE 196/2002 vp s. 67) on todettu, aiemmin palkkasaatavan vanhentumisesta oli määrätty virkasäännössä. Perustelujen mukaan palkkasaatavan vanhentumisessa on kysymys yhdestä viranhaltijan oikeusaseman keskeisestä kysymyksestä eikä sääntelyn jättämistä virkasäännön varaan voida pitää perustuslain 80 §:n 1 momentin vaatimukset huomioon ottaen riittävänä. Edelleen perustelujen mukaan 55 §:n säännöksessä mainitulla muulla taloudellisella etuudella tarkoitetaan esimerkiksi matkapuhelin- tai asuntoetua. Viranhaltijan on esitettävä säännöksessä mainitussa määräajassa palkkaa tai taloudellista etuutta koskeva kirjallinen hakemus tai vaatimus katkaistakseen saatavan vanhentumisen. Jos hän ei näin tee, oikeus palkkaan tai muuhun taloudelliseen etuuteen on menetetty. (HE s. 68.)

Vastaaja ja kuultava ovat vedonneet siihen, että viranhaltijalaissa tai sen esitöissä ei todeta, että 55 §:n vanhentumissäännöstä sovellettaisiin työaikakorvauksiin. Kantaja taas on katsonut, että työaikalain kanneaikasääntely ei ylipäätään sovellu viranhaltijalain mukaisen muutoksenhakujärjestelmään. Kantaja on kiinnittänyt huomiota siihen, että muissa kuin työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa viranhaltijan palkkasaatavia koskeviin työnantajan päätöksiin haetaan viranhaltijalain 50 §:n mukaisesti muutosta siten kuin kuntalaissa oikaisuvaatimuksen tekemisestä ja kunnallisvalituksesta säädetään, ja palkkavaatimus on esitettävä palkan maksamisesta päättävälle viranomaiselle viranhaltijalain 55 §:n mukaisessa määräajassa (ks. esim. KHO 2009:10). Kantaja on korostanut sitä, että järjestäytymättömän viranhaltijan palkkasaatavia koskeva vaatimus käsitellään näin ollen hallinto-oikeudessa kunnallisvalituksena, eikä viranhaltija voi hakea palkkasaataviaan yleisessä tuomioistuimessa työaikalaissa tarkoitetuin tavoin kanneteitse. Järjestäytynyt viranhaltija taas ei voi hakea valittamalla muutosta viranomaisen päätökseen kunnallisen virkaehtosopimuslain 2 §:ssä tarkoitetussa asiassa, jos hänellä tai viranhaltijayhdistyksellä on oikeus panna asia vireille työtuomioistuimessa (ks. kunnallisen virkaehtosopimuslain 26 §, joka on kumottu lailla 18.3.2016/192 sekä viranhaltijalain 50 §:n 2 momentti, joka on tullut voimaan 1.4.2016). Tällaisesta erimielisyydestä tulee ensin neuvotella virkaehtosopimuksessa (kunnallisessa pääsopimuksessa) sovitussa neuvottelumenettelyn mukaisessa järjestyksessä.

Korkein hallinto-oikeus on esimerkiksi ratkaisussaan KHO 2016:85 arvioinut opettajan palkkasaatavaa koskevaa asiaa seuraavasti. Opettaja oli 2.8.2011 toimittanut sähköpostilla kunnan palkkalaskentaan viran hoitoonsa liittyvän palkkaa ja muita taloudellisia etuuksia koskevan hakemuksen. Kyse oli muun ohella ylityökorvauksista. Korkein hallinto-oikeus totesi, että sähköpostiviestistä oli käynyt ilmi kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:ssä tarkoitetut vaatimukset. Viestissä oli muutoinkin asian käsittelemiseksi tarvittavat tiedot. Opettajan palkkaa ja muita taloudellisia etuja koskevien vaatimusten oli siten katsottava tulleen vireille sähköpostin toimittamisajankohtana. Opettaja ei ollut saanut vaatimuksiinsa kunnalta muutoksenhakukelpoista päätöstä, koska kunta ei ollut käsitellyt ja ratkaissut asiaa. Korkein hallinto-oikeus totesi, että viranhaltijalain ja hallintolain perusteella kunnalla oli viranhaltijan työnantajana velvollisuus ratkaista sille toimitettu viranhaltijan palkkaa ja muita taloudellisia etuja koskeva hakemus. Koska opettajalla oli oikeus saada vireille panemassaan asiassa kunnan työnantajana tekemä muutoksenhakukelpoinen ratkaisu, korkein hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden hallintoriita-asiassa tekemän tutkimatta jättämistä koskevan päätöksen ja siirsi asian kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:n mukaisena hakemusasiana kunnan ratkaistavaksi. Kunnan oli asiaa ratkaistessaan otettava huomioon, että opettajan esittämien vaatimusten vireilletuloajankohta oli alkuperäisen hakemuksen mukaisesti 2.8.2011.

Työtuomioistuin toteaa, että edellä selostetussa ratkaisussa korkein hallinto-oikeus on katsonut ylityökorvauksia sisältävän palkkavaatimuksen olevan viranhaltijalain 55 §:n mukainen virkasuhteesta johtuva palkkaa tai muuta taloudellista etuutta koskeva kirjallinen vaatimus, joka tuli käsitellä kunnassa viranhaltijalain 55 §:n mukaisena hakemusasiana.

Vastaaja ja kuultava ovat kuitenkin kiinnittäneet huomiota uutta työaikalakia (872/2019) koskevassa hallituksen esityksessä olevaan mainintaan, jonka mukaan työaikalain kanneaikasäännös on kirjoitettu vastaamaan vanhan työaikalain (605/1996) kanneaikasäännöstä muutoin kuin valtion virkamiesten osalta, joiden työaikasaatavien kanneaika määräytyy valtion virkamieslain mukaan. Sen sijaan muissa virkasuhteissa sovelletaan edelleen työaikalain kanneaikasäännöksiä. (HE 158/2018 vp s. 42.) Tästä voidaan vastaajan ja kuultavan mukaan päätellä, että lainsäätäjän tarkoituksena on ollut jo vanhan työaikalain voimassa ollessa, että viranhaltijoiden työaikakorvauksiin sovelletaan työaikalain kanneaikasäännöstä eikä viranhaltijalain 55 §:n vanhentumisaikaa. Kantaja on katsonut, että työaikalain hallituksen esityksessä lausutulle ei tältä osin voi antaa merkitystä edellä viranhaltijalain muutoksenhakujärjestelmästä lausuttu huomioon ottaen.

Työtuomioistuin toteaa, että työaikalain (605/1996) 38 §:n ja viranhaltijalain 55 §:n välinen suhde on kaikesta päätellen epäselvä. Näiden lakien esitöistä ei myöskään ilmene, miten muiden kuin suoraan työaikalakiin, eli virka- ja työehtosopimukseen perustuvien työaikasaatavien kanne- ja vanhentumisajan on viranhaltijalaissa ja työaikalaissa (605/1996) tarkoitettu määräytyvän. Työtuomioistuimen oikeuskäytäntö on kuitenkin tämän kysymyksen osalta vakiintunut, kuten täysistuntoratkaisussa TT 2019:30 on tarkemmin selostettu.

Työtuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että työaikalain (605/1996) 38 §:ssä säädetyt kanneajat koskevat säännöksen sanamuodon perusteella vain kyseisessä laissa säädettyjen korvausten vanhentumista, ja että tilanteessa, jossa kysymys ei ole lakisääteisten korvausten maksamisesta vaan virka- ja työehtosopimukseen perustuvasta saatavasta, kanneoikeuden vanhentumista ei voida ratkaista työaikalain 38 §:n perusteella (ks. esim. TT 2006:88 ja 2004:122).

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:10 tulkinnut työaikalain 38 §:n sanamuotoa toisin ja katsonut säännöksessä tarkoitetuiksi korvauksiksi myös työehtosopimukseen perustuvat työaikasaatavat. Korkein oikeus tulkitsi ratkaisussaan säännöstä toisin kuin työmarkkinoilla ja työtuomioistuimen käytännössä on aiemmin vakiintuneesti tulkittu (TyVM 17/2018 vp s. 9).

Täysistuntoratkaisussaan TT 2019:30 työtuomioistuin on katsonut, että työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa riita-asioissa, joissa on kysymys virka- ja työehtosopimuksiin perustuvista saatavista, muun ohella virka- ja työehtosopimuksiin liittyvät menettelytapamääräykset puoltavat työaikalain (605/1996) 38 §:n tulkitsemista työtuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti siten, että mainittua säännöstä ei sovelleta. Tuossa työntekijöitä koskevassa asiassa sovellettavaksi tuli sen sijaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukainen vanhentumis- ja kanneaikasäännös. Tätä tulkintaa perusteltiin ratkaisussa työtuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön lisäksi muun ohella sillä, että mainitun työsopimuslain vanhentumis- ja kanneaikasäännöksen perustelujen mukaan viiden vuoden vanhentumisaikaa puoltavat työntekijän oikeudelliseen suojaan liittyvät seikat, kuten esimerkiksi se, että työehtosopimuksen mukaisen palkan suuruudesta voi olla epätietoisuutta (HE 187/2002 vp s. 96). Tällainen epätietoisuus vallitsee tyypillisesti silloin, kun työ- tai virkaehtosopimusmääräykset ovat tulkinnanvaraisia tai niiden tulkinnasta on jo syntynyt sopimukseen osallisten välillä erimielisyyttä. Kyse on tällöin erilaisesta tilanteesta kuin silloin, kun riitaa on vain esimerkiksi siitä näyttökysymyksestä, kuinka paljon henkilö on tehnyt ylitöitä. Työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa asioissa erimielisyydestä on oikeudenkäynnistä työtuomioistuimesta annetun lain 11 §:n 2 momentin mukaan neuvoteltava työehto- tai virkaehtosopimuksen neuvottelumääräysten mukaisesti ennen kuin riita-asia voidaan tutkia työtuomioistuimessa. Työtuomioistuin kiinnitti ratkaisussaan erityisesti huomiota siihen, että työehto- ja virkaehtosopimuksiin liittyvillä menettelytapamääräyksillä on perusteltu myös työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaisen kanneajan säätämistä viideksi vuodeksi kahden vuoden sijaan (TaVM 28/2002 vp s. 3). Myös perus- ja ihmisoikeusnäkökohtien katsottiin puoltavan ratkaisua.

Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan KKO 2020:77, että edellä mainittu työtuomioistuimen välituomio ei perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen eikä asiassa ollut esitetty perusteita, joiden nojalla välituomio ja siihen vanhentumiskysymyksen osalta perustunut tuomio voitaisiin purkaa. Korkein oikeus totesi muun ohella, että lainvoiman saaneen tuomion purkaminen oikeuskäytännön vastaisena edellyttää, että oikeustilaa voidaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella pitää yksiselitteisenä (tuomion 19 kohta). Korkein oikeus jatkoi, että ratkaisussa KKO 2018:10 on todettu, että sovellettava säännös on ollut tulkinnanvarainen ja että se mahdollistaa myös työtuomioistuimen aikaisemmin omaksuman suppeamman tulkinnan. Edelleen korkein oikeus totesi, että työtuomioistuin on välituomiossaan ottanut korkeimman oikeuden ratkaisun huomioon ja perustellut sitä, miksi se on erityistuomioistuimena päätynyt asiassa soveltamaan korkeimman oikeuden ratkaisusta poikkeavasti työsopimuslain 13 luvun 9 §:ää työaikalain 38 §:n asemesta. Korkein oikeus katsoi, että työaikakorvauksia koskeva kanneaikasääntely sekä mainittujen työaikalain ja työsopimuslain säännösten välinen suhde eivät säännösten sanamuotojen perusteella ole yksiselitteisiä. Myöskään ratkaisun KKO 2018:10 perusteella ei korkeimman oikeuden mukaan voida katsoa muodostuneen sellaista vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja oikeustilaa, että tuomion, jossa nimenomaisesti on perusteltu ratkaisusta poikkeavaa tulkintaa, voitaisiin katsoa perustuvan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. (Tuomion 20 kohta.)

Työtuomioistuin toteaa, että korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:10 käsitellyt vain työaikalain (605/1996) 38 §:n ja työsopimuslain 13 luvun 9 §:n välistä suhdetta. Edellä todetusti myös työaikalain ja viranhaltijalain 55 §:n välinen suhde on tältä osin epäselvä. Työtuomioistuimella ei tässä asiassa ole kuitenkaan syytä poiketa sen aiemmasta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, jonka mukaisesti sen toimivaltaan kuuluvissa, virka- tai työehtosopimukseen perustuvia työaikasaatavia koskevissa asioissa työaikalain kanneaikasäännös ei tule sovellettavaksi. Tässä asiassa on siten sovellettava kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:n palkkasaatavan vanhentumista koskevaa säännöstä.

Vastaaja ja kuultava ovat vedonneet vielä siihen, että KVTES:n III luvun 2 §:n 1 momentissa on sovittu, että työaikalain alaisiin viranhaltijoihin ja työntekijöihin sovelletaan KVTES:ssä sovittujen työaikamääräysten lisäksi mainitussa pykälässä erikseen mainittuja työaikalain säännöksiä kuten 8 luvun erinäisiä säännöksiä, muun ohella kanneaikaa koskevaa 38 §:ää. Tältä osin työtuomioistuin toteaa, että laissa säädetyt vanhentumis- ja kanneajat ovat pakottavaa oikeutta, josta ei voi virka- ja työehtosopimuksella poiketa. Asiaa ei ole arvioitava toisin yksin siitäkään syystä, että työaikalain (605/1996) työaikakirjanpitoa koskeva 37 § tulee sovellettavaksi mainitun KVTES:n määräyksen nojalla.

Johtopäätöksenään edellä todetusta työtuomioistuin katsoo, että kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset eivät ole miltään osin vanhentuneita. Vaatimukset on esitetty asiassa sovellettavan kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:ssä säädetyn määräajan kuluessa.

Kohtuullistaminen

Työtuomioistuin on välituomiossaan 19.3.2020 edellä todetuin tavoin katsonut, että kanteessa tarkoitettujen viranhaltijoiden suorittama varallaolo on luettava KVTES:n III luvun 4 §:n mukaiseksi työajaksi. Vaaditut palkkasaatavat ovat määrällisesti riidattomat.

Vastaaja ja kuultava ovat vaatineet, että palkkasaatavia kohtuullistetaan varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (jäljempänä oikeustoimilaki) 36 §:n nojalla. Kantaja on katsonut, että oikeustoimilaki ei voi tulla asiassa ylipäätään sovellettavaksi, koska virkasuhteet eivät ole sopimussuhteita, vaan ne syntyvät yksipuolisella, palvelukseen otettavan suostumusta edellyttävällä toimella.

Oikeustoimilain 36 §:n 1 momentin mukaan jos oikeustoimen ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan joko sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Pykälän 3 momentin mukaan oikeustoimen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta.

Mainitun pykälän säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 247/1981 vp) mukaan sovittelusäännön keskeisen soveltamisalueen muodostavat velkasuhteet ja esineoikeudet. Säännöstä sovelletaan siten sopimukseen, jossa sopijapuoli sitoutuu varallisuusarvoisen suorituksen täyttämiseen. Sovitella voidaan esimerkiksi kauppaa, käyttöoikeutta, työsuoritusta ja yhteistoimintaa koskevan sopimuksen ehtoa. Sovittelusääntöä on mahdollista soveltaa myös perhe- ja jäämistöoikeudessa sekä yhtiöoikeudessa määrätyin rajoituksin. Hallituksen esityksessä jatketaan, että sopimus on tärkein niistä eri oikeustoimityypeistä, joiden kohtuuttomia ehtoja sovitellaan yleissäännöksen nojalla. Mitään perustetta rajoittaa yleissäännöksen soveltaminen pelkästään sopimuksiin ei kuitenkaan ole. Tarvetta kohtuullistaa oikeustointa saattaa joskus esiintyä yksipuolisissakin oikeustoimissa. Esimerkkinä hallituksen esityksessä mainitaan lahja, joka on yksipuolinen oikeustoimi eikä sopimus. Esimerkiksi lahjanlupauksen ehdot voivat osoittautua lupauksenantajalle kohtuuttomiksi, jolloin asia voidaan korjata soveltamalla yleistä kohtuullistamissäännöstä. (HE s. 9–10.)

Hallituksen esityksessä todetaan edelleen, että varallisuusoikeuden ulkopuolelle jää perinteisesti myös julkisoikeus. Rajanvedon varallisuusoikeuden ja julkisoikeuden välillä todetaan esityksessä olevan kuitenkin epäselvä. Kun julkisyhteisö ryhtyy yksityisoikeudellisiin toimiin, on kyseessä toiminta, johon kohtuullistamissäännöstä voitaisiin soveltaa. Esimerkkinä hallituksen esityksessä mainitaan Valtion hankintakeskuksen tekemä sopimus taikka Valtionrautateiden suorittama tavaroiden tai matkustajien kuljettaminen. Toisaalta on hallituksen esityksen mukaan selvää, että kohtuullistamissäännöstä ei voitaisi soveltaa viranomaistoimintaan. Mitä lopulta tulee sellaisiin toimiin, joita ei voida luonnehtia viranomaistoiminnaksi tai selvästi varallisuusoikeudellisiksi oikeustoimiksi, kohtuullistamissäännöstä voitaisiin soveltaa, jos oikeustoimilain pätemättömyyttä koskevia säännöksiä voitaisiin niihin soveltaa. (HE s. 10.)

Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että sovittelusääntöä on käytännössä sovellettu vielä laaja-alaisemmin kuin oikeustoimilain säännöksiä muutoin. Sitä on sovellettu esimerkiksi, kun kyse oli viranomaisen antaman luvan ehdon kohtuuttomuudesta (KKO 1986 II 78). (Ari Saarnilehto ja Vesa Annola, Sopimusoikeuden perusteet, 2018, s. 172.) Oikeuskäytännössä esimerkiksi lailla sääntelemättömän palvelussitoumuksen rikkomisesta virkamiehen maksettavaksi tuomittavaa korvausta on kohtuullistettu (KHO 2018:84).

Kantaja on kiinnittänyt huomiota siihen, että viranhaltijalaissa ei ole virkasuhteeseen perustuvan velvoitteen sovittelusta muita säännöksiä kuin palkan takaisinperintää koskeva 56 §:n 3 momentti, jonka mukaan työnantaja voi luopua palkan takaisinperinnästä joko kokonaan tai osittain, jos takaisinperintää on olosuhteet huomioon ottaen pidettävä kohtuuttomana tai jos aiheettomasti maksettu määrä on vähäinen. Tältä osin työtuomioistuin toteaa, että lainsäädännössä on kohtuuttomia sopimus- tai muita oikeustoimen ehtoja sovittelemaan oikeuttavia erityissäännöksiä oikeustoimilain 36 §:n yleissäännöksen ohella. Esimerkiksi työsopimuslain 10 luvun 2 §:n mukaan jos työsopimuksen ehdon soveltaminen olisi hyvän tavan vastaista tai muutoin kohtuutonta, ehtoa voidaan sovitella tai se voidaan jättää huomioon ottamatta. Oikeustoimilain 36 §:ää säädettäessä osa erityissäännöksistä katsottiin perustelluksi pitää voimassa. Monet tuolloin voimassa olleet kohtuullistamissäännökset muutettiin kuitenkin viittaussäännöksiksi mainittuun 36 §:ään. Jos laissa ei ole viittausta oikeustoimilain 36 §:ään, tämä ei pykälän perustelujen mukaan kuitenkaan tarkoita, etteikö sopimus- tai muuta oikeustoimen ehtoa voitaisi sovitella. (HE 247/1981 vp s. 18.)

Selvää on, että työsopimus on varallisuusoikeudellinen sopimus, johon sovelletaan oikeustoimilakia (HE 157/2000 vp s. 114). Työsopimukseen ja muihin työsuhteen osapuolten välillä solmittuihin sopimuksiin voidaan siten soveltaa myös oikeustoimilain 36 §:ää. Erityistapauksessa sovittelun piiriin voi tulla jopa työehtosopimuksen määräys, jos se yksittäistapauksessa johtaisi kohtuuttomaan tulokseen (ks. KKO 1986 II 144, jossa työehtosopimuksen jälkikäteinen soveltaminen asianosaisten välisen työsopimuksen osana olisi johtanut työnantajan taloudellisiin mahdollisuuksiin nähden kohtuuttomaan tulokseen ja työntekijälle hänen työstään tulevaa korvausta oli siten oikeustoimilain 36 §:n nojalla soviteltava).

Viranhaltijalain 2 §:n mukaan viranhaltijalla tarkoitetaan henkilöä, joka on virkasuhteessa kuntaan. Virkasuhteella tarkoitetaan julkisoikeudellista palvelussuhdetta, jossa kunta on työnantajana ja viranhaltija työn suorittajana. Henkilö otetaan virkasuhteeseen kuntalain 87 §:n 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Mainitun kuntalain säännöksen mukaan tehtävää, jossa käytetään julkista valtaa, hoidetaan virkasuhteessa. Kuten viranhaltijalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 196/2002 vp) todetaan, toisin kuin työsuhde, joka perustuu työnantajan ja työntekijän väliseen sopimukseen, virkasuhde syntyy kunnan yksipuolisella hallintotoimella, vaikkakin virkaan ottaminen edellyttää virkaan otettavan suostumuksen. Viranhaltijan kanssa ei tehdä sopimusta palvelussuhteen ehdoista. (HE s. 12.) Kunnallisten viranhaltijoiden palvelussuhteen ehdot määräytyvät pääsääntöisesti kunnallisen virkaehtosopimuslain nojalla tehtyjen virkaehtosopimusten mukaan. Työmarkkinaosapuolet ovat sopineet viranhaltijan palkkauksen perusteista yksityiskohtaisesti kunnallisessa yleisessä virka- ja työehtosopimuksessa (KVTES).

Tässä asiassa sovellettavan KVTES:n (2014–2016) työaikaa koskevan III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan viranhaltijan varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen. Soveltamisohjeessa on lisäksi viittausmääräys, jonka mukaan viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain (605/1996) 5 §:n 3 momentissa. Vastaaja ja kuultava eivät ole sovitteluvaatimuksensa perusteena vedonneet siihen, että KVTES:ssä tarkoitetun sopimuksen ehto olisi kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Kyse on siitä, että viranhaltijoiden varallaoloksi luettu aika on tullut lukea heidän työajakseen, minkä perusteella kanteessa on vaadittu KVTES:iin perustuvia palkkasaatavia. Edellä todetuin tavoin oikeuskäytännössä on katsottu mahdolliseksi, että sovittelun piiriin voi tulla myös työehtosopimuksen määräys, jos se yksittäistapauksessa johtaisi kohtuuttomaan tulokseen.

Työtuomioistuimen tiedossa ei ole, että työnantajapuoli olisi aiemmin esittänyt tässä asiassa esitetyn kaltaista sovitteluvaatimusta (ks. kuitenkin TT 2020:30, joka koski työsuhteisia varallaolijoita). Viranhaltijoiden puolesta esitetyt vaatimukset perustuvat virkaehtosopimukseen, joka tulee virkasuhteessa sovellettavaksi kunnallisen virkaehtosopimuslain nojalla. Työaikakorvauksista ei olisi edes voinut sopia toisin. Koska oikeustoimilain 36 §:n sovittelusäännöstä on kuitenkin edellä todetusti käytännössä sovellettu laaja-alaisesti, työtuomioistuin ei voi pitää poissuljettuna, etteikö säännös voisi tulla sovellettavaksi myös nyt käsiteltävässä asiassa. Tästä syystä se arvioi vielä vastaajan ja kuultavan sovitteluvaatimuksen perusteina esittämiä seikkoja.

Sovitteluvaatimuksen perusteet

Vastaajan ja kuultavan mukaan kaupunki on perustellusti voinut luottaa tulkinneensa virkaehtosopimusta oikein, ja tämä tulkinta on ollut palkansaajajärjestöjen kanssa yhteinen. Ne ovat katsoneet, että virkaehtosopimuksen soveltaminen ja palkkasaatavien täysimääräinen suoritusvelvollisuus työnantajasivukuluineen johtaisivat kaupungin kannalta sen taloudellisesti heikko tilanne huomioon ottaen kohtuuttomaan lopputulokseen. Täysimääräinen vaatimusten hyväksyminen johtaisi vastaajan ja kuultavan mukaan huomattavaan epätasapainoon viranhaltijoiden työsuoritusten ja korvausten välillä. Työnantaja ei myöskään ole antanut ylityömääräystä eikä viranhaltijoilla ole ollut varallaoloaikana työtehtäviä.

Henkilötodistelu

Työtuomioistuimessa on kuultu Keski-Suomen pelastuslaitoksen pelastuspäällikköä F:ää ja kaupungin talous- ja strategiajohtajaa G:tä.

F on kertonut, että vapaamuotoista varallaoloa oli pelastuslaitoksessa suoritettu samalla tavoin 1.1.2004 lukien. Vuodesta 2006 lukien yksikönjohtajavarallaoloa oli koskenut samansisältöinen kirjallinen ohjeistus. Myös tätä ennen käytännöt olivat F:n käsityksen mukaan olleet vastaavat. Henkilöstön edustajat olivat tunteneet ohjeistuksen sisällön alusta alkaen. Varallaoloa koskeva erimielisyys oli noussut esiin vasta vuodesta 2015 lukien korkeimman oikeuden antamien ratkaisujen myötä. Varallaolokorvaus oli ollut 30 prosenttia perustuntipalkasta. Korvauksen määrästä ei ollut F:n tietojen mukaan ollut erimielisyyttä. Varalla olleiden viranhaltijoiden työpanos oli alkanut hälytyksestä. Työtehtävien määrä varallaoloaikana oli vaihdellut paikkakunnittain. Joillain asemilla kaikkien tehtävien vuosittainen keskiarvo oli ollut noin sata tehtävää. Esimerkiksi Laukaalla tehtäviä oli ollut enemmän, noin 150 vuosittain. Noin kolmasosa hälytyksistä oli tullut virka-aikana. Tehtävien määrä varalla ollessa oli siten ollut pieni. Pelastuslaitoksen henkilöstöön kuului 334 henkilöä, joista alle sata oli ensihoitajia ja loput pelastushenkilöstöä. Koko budjetti oli noin 30 miljoonaa euroa, josta ensihoidon osuus oli noin kahdeksan miljoonaa euroa. Kustannukset jakautuivat jäsenkuntien asukasluvun perusteella. Jyväskylän kaupungin osuus oli noin puolet kuluista.

G on kertonut, että Jyväskylän kaupungin taloudellinen tilanne oli vuonna 2019 vahvistetun tilinpäätöksen mukaan noin 31,2 miljoonaa euroa alijäämäinen. Kaupungin taloudessa oli ollut jo lähtökohtaisesti epätasapainoa. Vuoden 2020 ja tulevien vuosien taloudellisiin näkymiin vaikutti erityisesti koronatilanne, joka oli aiheuttanut vuonna 2020 noin 50 miljoonan euron taloudellisen tappion. Vuoden 2020 osalta valtio oli kompensoinut lähes kokonaan koronasta aiheutuneet tappiot, minkä johdosta ennuste alijäämästä oli supistunut viiteen miljoonaan euroon. Vuoden 2021 alijäämä oli noin 20 miljoonaa euroa. Tätä pyrittiin kompensoimaan muun ohessa kaupungin omaisuutta myymällä. Vuodelle 2021 saatiin valtion tukea vielä noin 10 miljoonaa euroa, mutta vuodelle 2022 tukia ei ollut enää tulossa. Kyse oli pitempiaikaisesta vaikeasta taloudellisesta tilanteesta, josta pyrittiin selviytymään vuosille 2021–2025 laaditun pitkäaikaisen talousohjelman avulla. Koronatilanne tarkoitti hyvin pitkäaikaista hoito- ja palveluvelkaa sekä lisääntynyttä työttömyyttä. Vuodesta 2022 eteenpäin talouden ennustekuva oli tämän vuoksi entisestään heikentynyt.

Vuonna 2020 oli käyty kahdet yhteistoimintaneuvottelut. Kaupunginhallitus oli 16.11.2020 vahvistanut vuoden 2021 talousarvion ja lisäksi yhteistoimintamenettelyn lopputuloksen. Toimenpiteiden osalta tämä tarkoitti rakennemuutoksia, palveluiden supistamista ja palvelupisteiden karsimista. Henkilöstöön voitiin kohdistaa irtisanomisia enintään 18 henkilötyövuoden edestä, irtisanomisperusteisia työehtomuutoksia, kuten osa-aikaistamisia enintään 135 henkilötyövuoden edestä ja lisäksi kaupungilla oli mahdollisuus käyttää lomautuksia tilanteen niin vaatiessa.

Tässä asiassa esitetyt noin puolen miljoonan euron korvausvaatimukset kohdistuivat taannehtivasti kolmeen eri tilivuoteen vuosille 2014–2016, mikä teki G:n mukaan tilanteesta poikkeuksellisen. Kirjanpidollista kuluvarausta ei suorituksia varten ollut tehty, vaan rahamäärä oli leikattava muista menoista. Yhden henkilötyövuoden kustannus kaupungille oli noin 40.000 euroa ja suoritusvaatimukset tarkoittivat määrällisesti noin 10–15 henkilötyövuoden leikkauksia. Vaikka suoritusvaatimukset olivat olleet jo pidemmän aikaa tiedossa, kaupungilla ei ollut ollut mahdollisuutta tai edes tapana varautua tällaisiin keskeneräisissä prosesseissa esitettyihin vaatimuksiin. Pelastuslaitoksen vuosibudjetti oli noin 20 miljoonaa, josta henkilöstökulujen osuus oli kunnissa tyypillisesti noin puolet. Pelastuslaitoksessa oli perussopimus, jossa jäsenkunnat olivat sopineet kustannusten jakamisesta niiden kesken asukasluvun mukaan. Jyväskylän kaupungin osuus oli tällä hetkellä 55 prosenttia. Jos vaaditut palkkasaatavat tulisivat maksettaviksi, kaupunki ryhtyisi ne viranhaltijoilleen suoritettuaan neuvottelemaan pelastuslaitoksen muiden jäsenkuntien maksuosuuksista. Lähtökohtana oli kuitenkin jo solmittu perussopimus, jonka perusteella kustannukset jaettiin asukasluvun suhteessa.

Työtuomioistuimen arvio ja johtopäätökset

Vastaaja ja kuultava ovat vedonneet edellä todetusti siihen, että kaupunki on perustellusti voinut luottaa tulkinneensa virkaehtosopimusta oikein ja toiminut yhteisymmärryksessä palkansaajajärjestöjen kanssa. Työtuomioistuin on tuomiossaan TT 2020:30 todennut, että vaikka näin olisikin, tämä ei yksin voi muodostaa perustetta kohtuullistaa palkkasaatavia. Toisekseen tässä asiassa on selvitetty, että asia on paikallisesti riitautunut sen jälkeen, kun korkein oikeus on vuonna 2015 antanut ratkaisunsa 2015:48. Tuossa asiassa arvioitavana ollut Laitilan paloaseman varallaolojärjestelmä on pitkälti vastannut nyt käsiteltävässä asiassa noudatettua varallaolojärjestelmää lähtöaikavaatimuksineen. Viimeistään tuolloin työnantajan on tullut ymmärtää, että sen noudattama varallaolokäytäntö on ollut KVTES:n vastainen. Turun hovioikeuden tuomio mainitussa asiassa on annettu jo vuonna 2012, ja tuossa tuomiossa on niin ikään katsottu, että varallaoloajaksi luettu aika tuli lukea työajaksi. Nämä seikat huomioon ottaen ei voida katsoa, että kaupunki on perustellusti voinut luottaa tulkinneensa virkaehtosopimusta oikein.

Vastaaja ja kuultava ovat lisäksi vedonneet kaupungin huonoon taloudelliseen tilanteeseen. Kirjallisista todisteista ja G:n kertomuksesta on ilmennyt, että kaupungin menot ja tulot ovat olleet epätasapainossa ja tilinpäätös alijäämäinen jo ennen vuoden 2020 koronakriisiä, joka on heikentänyt kuntataloutta entisestään. Heikon taloustilanteen vuoksi kaupunki on ryhtynyt talouden tasapainottamistoimenpiteisiin. Osana toimenpiteitä on muun ohella asetettu toimialoille ja liikelaitoksille yhteensä 12,5 miljoonan euron talouden sopeutustavoite toimintakulujen mukaisessa suhteessa kaupungin talouden tasapainottamiseksi. Osana talouden tasapainottamista on vähennettävä myös henkilöstömenoja. Säästötavoitteiden toteuttamiseksi on käynnistetty yhteistoimintaneuvottelut, ja säästötoimina on varauduttu irtisanomisiin, osa-aikaistamisiin, irtisanomisperusteisin ehtomuutoksiin ja lomautuksiin.

Vaatimukset sivukuluineen ovat noin 500.000 euroa. Kuntatalouden heikon tilanteen voidaan sinänsä katsoa puhuvan sovittelun puolesta. Selvitetyksi on kuitenkin tullut, että kustannukset jakautuvat tosiasiassa pelastuslaitoksen kaikkien jäsenkuntien kanssa. Muiden kuntien taloudellisesta tilanteesta ei ole esitetty selvitystä. Työnantaja ei ole myöskään velvollinen maksamaan saataville viivästyskorkoa. Huomioon on otettava lisäksi se, että kyse on suuresta julkisen sektorin työnantajasta, joka on ollut virkasuhteiden vahvempi osapuoli. Välituomiosta TT 2020:31 ilmenevin tavoin viranhaltijat ovat kokeneet varallaolon vahvasti osaksi virkatehtäviä, ja varallaolotuntien vähentäminen tai varallaolosta kokonaan vapautuminen on mielletty mahdolliseksi lähinnä terveydellisistä syistä.

Ylipäätään oikeuskäytännössä ei ole pidetty hyväksyttävänä sitä, että työntekijöitä kohdellaan palkkauksessa eri tavoin taloudellisten syiden perusteella (ks. esim. tasa-arvolain soveltamista koskevat ratkaisut TT 2002:7–10 ja tasapuolista kohtelua koskeva ratkaisu TT 2018:18 sekä näissä mainittu oikeuskäytäntö). Myöskään unionin tuomioistuimen työajan käsitettä koskevaa tulkintaa ei ole voitu kyseenalaistaa väitteillä tulkinnan taloudellisista vaikutuksista (tuomio Jaeger C-151/02, EU:C:2003:437, tuomion 66 kohta).

Sovitteluharkinnassa ei voida antaa merkitystä vastaajan ja kuultavan vetoamin tavoin sille, että täysimääräinen vaatimusten hyväksyminen johtaisi epätasapainoon viranhaltijoiden työsuoritusten ja korvausten välillä, että työnantaja ei ole antanut ylityömääräystä, tai että viranhaltijoilla ei ole ollut varallaoloaikana työtehtäviä. Työtuomioistuin toteaa tältä osin seuraavaa (ks. myös KKO 2015:48, 29–32 kohdat). Varallaololla tarkoitetaan viranhaltijoiden velvollisuutta olla tavoitettavissa, mutta ei enää sitä työntekoa, johon he ryhtyvät hälytyksen saatuaan. Varallaolo ei itsessään merkitsekään täyttä työsuoritusta, vaan se rajoittaa lähinnä viranhaltijan vapautta valita oleskelupaikkansa, jotta hän voi tarvittaessa täyttää velvoitteen ryhtyä hälytyksen tultua työhön, josta hänelle maksetaan normaali palkka mahdollisine lisineen. Varallaoloaika poikkeaa siten laadultaan työajasta, ja se, että varallaolosta suoritettava korvaus poikkeaa työajalta maksettavasta palkasta, on näin ollen perusteltua. Tässä asiassa viranhaltijoiden varallaoloksi luettu aika on kuitenkin katsottu varallaolon sijasta työajaksi välituomiosta TT 2020:31 tarkemmin ilmenevin perustein. Viranhaltijoilla on siten oikeus saada tuolta ajalta KVTES:n mukaisesti määräytyvä työajalta maksettava palkka. Selvyyden vuoksi todettakoon, että asiassa ei ole väitettykään osapuolten sopineen työajaksi luettavalta päivystysajalta maksettavasta sellaisesta korvauksesta, joka olisi jotain muuta kuin normaali palkka. Työtuomioistuin toteaa, että yleisenä lähtökohtana on sovittelun poikkeusluontoisuus. Korvausten kohtuullistaminen erityisesti nyt käsiteltävän kaltaisessa tilanteessa olisi hyvin poikkeuksellista. Sovittelukynnys voisi ylittyä vain erittäin painavista syistä.

Ratkaisusta KKO 1986 II 144 työtuomioistuin toteaa vielä seuraavaa. Kyse oli sisaruksista, joista toinen (A) oli työskennellyt veljensä (B) omistamalla maatilalla tämän johdon ja valvonnan alaisena. A:lla oli ollut oikeus yleissitovan maatalouden työehtosopimuksen mukaisiin palkkaetuihin. Koska kuitenkaan jutussa ilmikäyneistä seikoista päätellen asianosaisilla ei ollut ollut selvää käsitystä A:n työoikeudellisesta asemasta ja kun työehtosopimuksen jälkikäteinen soveltaminen olisi johtanut B:n taloudellisiin mahdollisuuksiin nähden kohtuuttomaan tulokseen, A:lle työehtosopimuksen mukaan tulevaa korvausta soviteltiin varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla. Työtuomioistuin toteaa, että ratkaisu on varsin poikkeuksellinen. Työsuhteen osapuolten asema ja muut vallitsevat olosuhteet ovat lisäksi olleet hyvin erityyppiset kuin nyt käsiteltävässä asiassa, jossa kyse on isosta julkisen sektorin työnantajasta ja tilanteesta, jota ei kokonaisuutena voida pitää sovittelua puoltavana.

Edellä lausutuin perustein työtuomioistuin katsoo, että asiassa ei ole esitetty selvitystä sellaisista seikoista, joiden perusteella määrällisesti riidattomien palkkasaatavien tuomitseminen kaupungin maksettavaksi olisi kaupungille sillä tavoin kohtuutonta, että sovittelulle olisi oikeustoimilain 36 §:ssä tarkoitettuja perusteita.

Korvausvaatimukset on siten hyväksyttävä kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikulut

Kantajan vahvistusvaatimukset on hyväksytty 19.3.2020 annetulla välituomiolla. Myös kantajan suoritusvaatimukset on hyväksytty. Kunnallinen työmarkkinajärjestö ja Jyväskylän kaupunki ovat asian hävitessään oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 33 a §:n 1 momentin nojalla velvollisia yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

Ottaen huomioon asiaa koskeva oikeuskäytäntö oikeustilaa ei voida pitää siten epäselvänä, että asiassa olisi perusteita määrätä asianosaiset pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Kunnallinen työmarkkinajärjestön ja Jyväskylän kaupungin on siten korvattava Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut täysimääräisesti. Oikeudenkäyntikuluvaatimus on määrältään myönnetty.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin

- velvoittaa Jyväskylän kaupungin maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia ajalta 1.1.2014–31.3.2016 seuraavasti:

A) A:lle yhteensä 67.313,64 euroa

B) B:lle yhteensä 80.249,35 euroa,

C) C:lle yhteensä 85.696,41 euroa,

D) D:lle yhteensä 83.201,81 euroa ja

E) E:lle yhteensä 99.131,16 euroa.

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Jyväskylän kaupunki velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut 35.162,04 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut työtuomioistuimen tuomion antamispäivästä.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Pärnänen puheenjohtajana sekä Anttila, Wilska, Lallo, Lehto ja Komulainen jäseninä. Valmistelija on ollut Julmala.

Tuomio on yksimielinen.